torstai 16. elokuuta 2012

Abandoned zone.

Tosiaan, näin yllättäen vaihdoin taas kerran blogia. Jos mun tekstieni lukeminen vielä kiinnostaa, siirrypä tänne.

torstai 9. elokuuta 2012

Somewhere we go to kill a while.

Pahasti tylsistynyt, väsynyt ja turhautunut fiilis. Leiri oli kiva, erittäin intensiivinen. Tehtiin intensiivistä työtä intensiivisten lasten kanssa intensiivisissä tilanteissa tuntien itsemme hyvin intensiivisiksi, että silleen. En kuvaile tarkemmin, kyllästyin intensiivisyyteen.

Makasin muutaman tunnin sohvalla viltin alla, tuijottelin Skinsiä enkä uskaltanut ottaa kontaktia keneenkään, aloin iltapäivällä itkeä lehteä lukiessani ihan vain siksi, että äiti puhui jotain Hilman kanssa. Pää ei kestänyt. Mä olisin halunnut olla kotiin päästyäni täydellisessä hiljaisuudessa yksin, mutta ei tietenkään. Palelee ja ärsyttää edelleen, eikä se keittiön itkukohtaus ollut tän päivän ainoa. Mutta no, ihan kiva huomata, että pystyn ainakin tällä hetkellä itkemään täysin ilman syytä ja sen jälkeen on vähän tyynempi olo. Niin kuin yläasteella.

Mulla on kiire syksyyn. Haluan ruskan ja haluan paksuja villapaitoja ja pipoja ja huiveja ja säärystimiä ja kämmekkäitä ja villasukkia ja kahvikuppeja ja omenapiirakkaa. Koulukirjoja laukkuun ja syitä käyttää päätään. Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Nyt voisi käpertyä peiton alle lämmittelemään, varpaat on jäässä ja niskat jumissa ja tavalliseen tapaan hiuskriisi päällä, en tiedä värjäänkö uudemman kerran violetilla vai lopetanko koko homman. Tyhmää.

maanantai 6. elokuuta 2012

Funny day, weird life, creepy mind.

Taas pitäis pakata, huomenna leirille. Huonepikkusiksi taas muutama poika, koska kymmenestä isosesta yksi on poika, ja lapsia on puolet ja puolet. Että mikäs tässä, ei sillä väliäkään ole. Pitää taas vaan koputella ovea ennen avaamista ja pitää omat kamat visusti laukussa piilossa.

Pyöräytin huoneeni eilen ympäri, kalusteet vaihtoi hiukkasen paikkaa. Tekee mieli tehdä muutoksia ihan kaikkeen. Opetella asioita ja tehdä kaikki vähän eri tavalla, paremmin ja huolellisemmin. Eipä siitä pitäis mitään haittaakaan olla. Mielessä on muutama uusi vaatekappale, joitakin meikki- ja hiuskokeiluja, ruokiakin yritän valmistaa, äiti koki elämänsä järkytyksen eilen nähdessään mun paistavan wokkivihanneksia. Olkoonkin, että lopputulos oli vähän kaoottinen, sähläsin Emman kanssa suolat ympäri keittiötä ja rikoin yhden lasin. Ja itkin Emman blondiutta, miten ihminen voi olla niin tyhmä... Eikä se edes itse ymmärrä sitä, ja pitää itseään onnekkaana siksi. Järkyttävää.

Uusi piirroslehtiö, nappasin mukaan alennuksessa olleen vesivärilehtiönkin. Ajattelin virittää aivot ja mielikuvituksen taas toimimaan, ja maalaus on yleensäkin rentouttava tapa tehdä se. Kyllä, vihaan maalausta edelleenkin ja mua inhottaa sen hallitsemattomuus, peruuttamattomuus, mutta se on vapaata. Tavallaan terapeuttista. Katsoo, mitä saan aikaan.


Elämä tuntuu vähän turhankin päättömältä. Mä kaipaan jotain uutta, mutta tavallaan tuttua. Kokemuksen.
Eikä enempää kuolleita lintuja parvekkeelle kiitos.

lauantai 4. elokuuta 2012

We'll never fade away.

Tulinpahan vain ilmoittamaan, että olen hengissä. Tappelin viis ja puol tuntia junassa nukahtamista vastaan, optikko kielsi jyrkästi nukahtamasta piilarit silmissä ja se ois sotkenu unirytmin vielä entistäkin pahemmin. Oikein mukaisa reissu oli, vaikkakin kauhean nopeasti meni ohi. Seuraavan kerran nähdään sitten Placebossa, sen jälkeen pitää kattella. Mutta näin. Ei ole kuvia, en oikein viitsi selittää mitään erikoista, ajattelin ottaa piirroslehtiön käteen ja alkaa töhertää jotakin, koska päätin alkaa kehittää itseäni. Huomenna luvassa kokkausta, pyykinpesua, neulomista ja yleistä säätöä, vois lähteä lenkillekin tai pulahtaa järveen. Kattoo mitä keksii.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

I don't wanna fade away.

Ukkonen käväs yllä, minä hypin parvekkeella ihan haltioissani ja huusin muuta porukkaa kattomaan, kunnon sade, piha tulvi ja salamoi kunnolla ja jylisi kivasti. Olin ihan onnessani, sitten se loppu ja lämpötila nousi taas, ja nyt angstaan ku oon täällä pelkkä toppi päälläni ja kuolen kuumuuteen... En tykkää. Lämpötilat toivon mukaan pysyy Joensuussa jotenkuten inhimillisissä lukemissa, siitepölytasot ei. Heinät alkoi just hellittää täällä, siellä ne pisti ranttaliksi. Kiva raahata näitä allergialääkkeitä mukana, jotka muuten on kaikki Hilman reseptillä, ja mä oireilen enemmän kuin se. Ehkä mun vaan pitäs mennä sinne lääkärille.

Koitan tässä pakkailla ja miettiä monelta lähden huomenna, ja mitä tekemistä varaan junamatkalle. Huomasin Emman pöydällä listan alkuaineista ja niiden kemiallisista merkeistä ja kirosin hetken, mun kertaamiseni on vähän jäänyt... Nappasin yläasteen kemiankirjan ja amiksen matikankirjan mukaani, ne on vaikeimpia mulle, fysiikankirja ois ihan kiva kans. Muut uskosin selvittäväni ihan hyvin, mutta ehkä bilsa ja maantieto olis ihan hyvät kanssa, pitää kattoo josko löytys jostain. Enhän mä kuole jos en näitä kertaa, mutta mä vaan haluan osata. Mä haluan helpottaa omaa työtäni kaikin mahdollisin keinoin, kuitenkin silleen että varmasti opin ja onnistun itse. Sinänsä kyllä typerää tämmönen, nyt on vielä loma ja aivoja olis mukava lepuuttaa, mutta ei mahda mitään.

Koitan nyt keskittyä pakkaamiseen, sitten vois vaikka istahtaa kattoon Skinsiä ja neulomaan, vaikka se edellyttääkin taas uutta laastaria peukaloon. Totesin eilen, että mulle ei saa antaa sytkää silloin, kun mua itkettää ja kädet tärisee. Peukalossa on pieni palovamma, tommonen aristava patti, mutta ei siitä varsinaista haittaa eikä kipua ole. Ärsyttää vaan se, etten pysty neulomaan laastaroimatta sitä. Vois muuten napata mukaan Sormusten herran tai Narnian tai Kultaisen kompassin tai Potterin tai jotain, tekee mieli lukea. Tai sitten lukasen ton kemiankirjan läpi, onpahan vaihtoehtoja.



Sori, oli vaan pakko jakaa nää teidän tätä lukemaan eksyneiden kanssa. Hobitit on aina söpöjä ja no, en sano enempää.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

A drink for the horror that I'm in.


Itkettää. No ei vaan, piilarit oli silmissä yli kymmenen tuntia, alko vähitellen sattua silmien väsyessä. Vaikka kyllä mä itkinkin tänään. Ja kiemurtelin tuskaisena hermostuksissani leffateatterin penkissä. Ja vääntelehdin keskustorilla tupakansavun ja juoppojen keskellä, en lähde sinne toista kertaa verkkosukkiksissa. Enkä halua toista kertaa nähdä iskän isää siellä niiden seassa lapsia kiusaamassa. Ja olihan se kieltämättä aika järkyttävää todeta, että ihmiset tuijottaa yhtäkkiä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, koska mun hiukset vaihtoi torstai-iltana väriä jostain kummallisesta oranssin ja blondin sekoituksesta violettiin. Mukavan häröä.

Mutta niin. Mun piti tulla sanomaan, että tajusin tänään kunnolla muutaman asian. Ensinnäkin mun ikävä oli vähän turhankin suuri, ja musta tuntuu etten mä halannut läheskään tarpeeksi lujaa antaakseni ymmärtää sen. Toiseksi mä huomasin, että mun olo koheni huomattavasti, eikä tullut sitä pelolla odotettua mä-juoksen-ton-auton-alle-kohtausta. Elämä jatkuu eikä mun tarvitse sitä surra, enkä mä sano tätä nyt siksi, että mä oletan Miskan lukevan tän tekstin, vaan ihan siksi, että musta tuntuu siltä. Aika hyvä fiilis. En mä nyt oikeen tiedä, mitä tässä sanoa. Mä olen iloinen siitä, että tää meni näin hyvin. Mä itkin vain pari kyyneltä, sain puhuttua, ei tuntunut pahalta, vain vähän oudolta, mutta mä tiedän sen tunteen katoavan vähitellen. Loppuillastakin mulla alkoi olla tosi hyvä olo, normaali. Sellanen, että tällänen tän tilanteen kuuluukin olla. En nyt tiedä, ajatteleeko se samalla lailla kuin mä, mutta eiköhän sekin selviä ajan kanssa.

Nauran täällä itelleni... Uh. The Black Parade on ihana, mä olen kotona enää kaksi päivää ja niille on hyvä ohjelma. Huomenna siivoan ja käyn Lamminpäässä rauhoittumassa ja kaiketi itkemässäkin, ehkä kirjoitan kirjeen, kynttilän yritän löytää. Hirveetä ajatella että siitä on niin kauan... Ja että se viimeinen muisto on niin ikävä. Mutta ei se haittaa, mä muistan sen kauniina, iloisena ja hyvänä ihmisenä. Voi pientä enkeliä. Kuitenkin, maanantaina sitten Helsinkiin ja sieltä Joensuuhun, meikä hyppis ilosta, jos jaksaisi enää nousta tästä sängyltä. No jaa, ehkä aamulla sitten. Nyt ajattelin kirjoitella vielä jotain ja kuunnella musaa ja kieltää vatsaa murisemasta, en mä enää jaksa syödä. Kirjoittelen ehkä huomenna tai sunnuntaina, sitten olis luvassa pientä taukoa. Tekis mieli sanoa tähän loppuun vielä yksi asia, mutten taida, sanon sen sitten päin naamaa, kun seuraavan kerran nähdään. Sellasta.