maanantai 26. joulukuuta 2011

I'll hold you on my arms until you feel you're safe.


Mm. Mä olen jostain syystä tykästynyt tähän bändiin. Enhän mä ymmärrä venäjää sanaakaan, ja myönnän, että tästä tulee ihan älyttömän vahvasti Tokio Hotel mieleen, mikä taas ei välttämättä ole niin positiivista... Mutta oon hyvällä tuulella, en usko että tämä nyt kamalasti masentaa. Kuitenkin, Grishan ääni on kaunis. Ja rakastuin sen ääntämiseen. Eli suomeksi sanottuna tässä kävi nyt niin, että kun saan espanjan ja japanin alkeet ja ei-niin-alkeet päätökseen, otan seuraavaksi tavoitteeksi venäjän saksan ohella.

Levollinen olo. Hymyilyttää ja välillä tuntuu kuin kehon läpi kulkis sellainen lämmin värinä. Onnellisuuttako? Kaiketi. Kolmetoista tuntia, ja mä näen tytöt. Mä pääsen halaamaan niitä, saan halata Opria niin lujaa että siitä tulee melkein rusina, saan nostaa Olkan ilmaan ja pyöriä ympäri kunnes oma tasapaino uhkaa pettää. Nyt melkeen itkettää, kun edes ajattelen sitä. Voi kun olisin jo siellä... Mutta päivä on jo vaihtunut, mä pääsen sinne tänään. Uih.


Nää kuvat on tosiaan kesäkuulta, kun olin Joensuussa viimeksi.

On ikävä. Mutta mä olen oikeastaan vain iloinen siitä, että on ikävä. Silloin mä ymmärrän tän matkan arvon. Ymmärrän, miksi se on mulle niin tärkeää. Ja saan taas olla sellainen iloinen pieni sekopää, jollainen kesälläkin olin. Apua, tärisen. Ehkä mun on paras mennä nukkumaan, herätys on ennen seitsemää ja iskä vie mun asemalle ennen yhdeksää, niin ettei tule mitään hätää. Lippuhan on jo ostettu ja laukut pakattu, että niin. Osaan liikkua Pieksämäen asemalla ja tunnistan tytöt kun ne tulee vastaan. Mutta nyt nukkumaan. Seuraavan kerran pääsen kirjoittelemaan ehkä torstaina, jos silloin jaksan, perjantai on ehdoton ei, koska Negative ft. Mimma & Ronja. ♥ Mutta katsotaan sitä sitten.

torstai 22. joulukuuta 2011

I'm beginning to see the light.


Yeap. Sellaista. Kuunnellut tätä vaikka kuinka monena päivänä lauantaista lähtien, kun kuulin ekan kerran. Mähän olen nauhoittanut Gleen jokaisen jakson, mutta laiskana ihmisenä ehtinyt katsomaan vasta kolme ensimmäistä... Änkyrävänkyrä. Yritän kyllä, koska rakastan sitä, mä melkein ja ajoittain ihan tosissani itken onnesta katsoessani sitä. En tiedä mikä siinä on, mutta mä rakastan laulamista ihan älyttömästi. Kaikki musikaalit, onnelliset ja iloiset sellaiset, saa mut itkemään ilosta. Surullisia musikaaleja en ole pahemmin katsellut, ei ole tullut eteen. Ehkä huomenna lainaan kirjastosta sellaisen.

Kävin tänään Emman kanssa keskustassa kaupoilla. Tarkotuksenahan oli hommata mulle farkut, koska mun ainoat käyttökelpoiset housuni hajosi tossa kuun alussa, ja olisi vähän ikävää lähteä maanantaina Joensuuhun ilman kunnollisia housuja. No, mehän löydettiin housut, mutta sen lisäks pari heräteostosta... Mutta kun. Löysin ihanan neuleen ja hupparin. Yhteensä kolmekymppiä. Ja sain slaagin löytäessäni pitkästä aikaa Seppälästä ja H&M:stä käyttökelpoisia vaatteita, niin kait sitä silloin saa ostaa? Enkä sit osta taas muutamaan kuukauteen vaatteita. Bändipaitoja ei lasketa. Mutta niin. Löysin hyvät farkut, neuleen ja hupparin, ja yksikään vaatehan ei missään nimessä ole musta. Mä vaan nauroin itselleni, enkö mä tosissaan löydä ikinä mitään muuta... Mutta ei mahda mitään. Ja sitä paitsi, niissä farkuissa on vähän tummanharmaatakin. Ja mun villasukkani ei koskaan ole mustat. Ja hiuksetkin on punaiset tätä nykyä. Etten mä ihan mustissa kuitenkaan ole.

Jännittää tosiaan jo ihan hiukkasen. Kävin ostamassa junalipun Joensuuhun, lähtö ois edessä sit 9.05 maanantaiaamuna. Junassa menee ainakin viisi tuntia, pitää taas varmistaa että on riittävästi tekemistä. Kalenteri, päiväkirja, luonnoslehtiö, Creative, kännykkä, mahdollisesti joku lehti, kirja. Niillä pitäisi pärjätä. Ehkä joku neuletyö, jos en muuta keksi. Mutta mulla on sunnuntaina sit aikaa miettiä tätäkin asiaa, kun pakkaan kamoja. Ja todennäköisesti nauran sekopäisesti sille, että mun kassini on musta, yli puolet mun vaatteista on mustia, olenko mahdollisesti jotenkin rajoittunut ihminen? Yh.

Kännykkäni taustakuva, kuolen sille.
Ah, kuulemma emoilen jälleen kerran. Mutta eipä se mitään, tämä on varsin mukavaisaa. Vajaan viidenkymmenen minuutin kuluttua jäljellä on enää kolme kokonaista päivää lähtöön. Oon niin onnellinen, kun voin ihan rehellisesti ja tosissani sanoa, että ensviikosta tulee mun elämäni paras viikko. Ainakin parhaimpiin lukeutuva. Nelisen päivää Olkalla ja Oprilla, ja perjantaina Negative, jonka lisäksi jotain muuta, minkä paljastanen myöhemmin. Keii. ~

tiistai 20. joulukuuta 2011

Merry Christmas, Kiss My Ass


Näin sitä fiilistellään joulua... Toimii.

Taas olen onnistunut pitämään turpani kiinni monestakin asiasta. Alan hämmästyttää jo itseänikin, en mä yleensä näin hyvin pidä asioita omana tietonani. Mutta no, mulla ei olekaan aiemmin ollut tällaista asiaa mielessäni. Ja just nyt tuntuu hyvältä kertoa, että salaan sitä, vaikkakin on ihan mielettömän ilkeää sanoa näin. Hii.

Hmm. Koulu mennyt tavanomaiseen tapaansa loistavasti, vaikkakin eilinen matikankoe meni penkin alle niin että kolahti. Mutta mä luotan silti siihen, että kurssista tulee kakkonen. Mä yritin ja ihan tosissani vielä, mä vaan jätin lukematta kokeeseen, koska oli liian hyvä fiilis laskujen tekemiseen. Enkä nyt silleen välitäkään matikasta, kunhan osaan suunnilleen laskea ja papereihin tulee kokonaissummaksi kolmonen. Kyllä mä yhden kakkosen hyväksyn sen kolmosen sisään.

Ja näin. Tänään oli kuoroesitys, huomenna toinen. Tykkäsin kyllä muuten, mutta mun ääneni pilaa homman. Se on vähän maassa ja viime yönäki heräsin yskimään, tai ainakin herättyäni aloin yskiä, ja sama jatkui aamulla. Nyt koitan tässä vaan lepuuttaa sitä ja toivon että se paranee edes vähän huomisaamuun mennessä, mä haluan vetää laulut tosissani. Ne on kivoja, Marian poika, Tulkoon joulu, Kuului laulu enkelten ja Feliz Navidad. Niitä on kiva laulaa. Mutta joo, katotaas miten huomenna käy.

Huomisesta alkaa sit loma. Kahteentoista asti koulua, sit varmaan lähen suoraan jommallekummalle asemalle. Pitää toivoa että toi yks lähtee mukaan, se todennäköisesti haluaa puhua mun kanssa. Ja kyllähän mäkin haluan puhua, pahimmassa tapauksessa ei nähdä kolmeen viikkoon. Ja jos ei nähdä, niin mä saatan muuttua taas pieneksi koneaddiktiksi, koska en halua käyttää tekstareitani pelkästään yhteen henkilöön. Se alkaa olla ahdistavaa.

Ja hei muuten, huominen = ♥ koska MCRmy Tampere. Tai no, osa siitä. BMTH-AA-kerho. Siitä tulee niin mahtavaa, todennäköisesti tiedossa on ainakin kahvia. Gonna be so cool. Emoilemme taas yhdessä rakkaiden emoangstipalleroideni kanssa ♥ Mutta nyt mä voisin keksiä jotakin älyllistä tekemistä, esimerkiksi ottaa kynän käteen ja piirtää eräänkin Oliver Sykesin, koska tämä niin kovasti siihen yllyttää Kerrangin kalenterissa.

EDIT // Vähän muokkailin tätä ulkoasua, katotaan nyt että kauanko pysyy. Aika yksitoikkoinen, koitan kuvailla jotain jännää.

tiistai 13. joulukuuta 2011

You're not the only one.

Taas hiljaa vaihteeksi... Ei vaan tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Tai pikemminkin asioita, joista en halua puhua enkä kertoa kellekään ainakaan toistaiseks. Parille ihmiselle oon kertonut tästä viimesimmästäkin vain siksi, että ensin jollekulle oli pakko kertoa, etten olisi alkanut kirkua keskellä junaa, ja toinen taas liittyy asiaan hyvin oleellisesti.

Uah. Huomenna on pakko keksiä jotain tekemistä. Käydä kaupassa tai jotakin. Muuten ei toimi, eilen oli kivaa, kun pyörin Hyvinkäällä, mutta tänään... Oli asuntolan pikkujoulut, siinä se kaikki onkin. Koulussa etiikkaa, ohjaajuuteen kasvamista ja englantia. Etiikasta tykkäsin, muu oli suoraan sanottuna raivostuttavaa, varsinkin se viimeinen puolentoista tunnin rutistus enkkua. Sitä ei saa tenttiä poiskaan ja kurssilla on läsnäolopakko. Joulun jälkeen mä puhun sen opettajan kanssa, ei homma voi jatkua näin. Enkuntunnit on käytännössä käsityötunteja, koska mä saan ne tehtävät tehtyä niin älyttömän nopeasti enkä aina edes jaksa vaivautua tekemään, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Ja niin tosiaan, peruskoulun päättötodistuksessa oli kymppi enkusta, sen takia valitan.

Hmm. Taidan häipyä tästä suihkuun, tässä postauksessa ei ole enää mitään järkeä ja kone kuolee. Annan sen levätä suihkun ajan ja kokeilen sitten, josko se eräs ilmaantuisi taas koneelle. Saan todennäköisesti taas väittelyn aikaiseksi sen kanssa, saa nähdä. Otan viikonloppuna kameran mukaan, sit vois laittaakin tänne jotain kuvia.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Your eyes vacant and stained...

Tänään haluaisin lisätä kuvia, koska ne saattaisi piristää mua. Mutta ei, kun en omista sitä kameraa, enkä ottanut koko pidennettynä viikonloppuna ainuttakaan kuvaa... Harmittaa sinänsä. Jos voisin, mä pyytäisin nyt joululahjaksi kameran. Mutta se on yksinkertaisesti liikaa, mä olen mahdollisesti lähdössä Joensuuhun viideksi päiväksi, Negativen keikka on tulossa, Get Infected Tour ois kanssa tähtäimessä, ja ennen kaikkea se enskesän reissu Britanniaan... Ei mulla ole yksinkertaisesti varaa kameraan. Ei toivoakaan.

Huippuviikonloppu. En tiedä, olenko jotenkin ilkeä, mutta ihan rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikka sunnuntaina oli kivaa ja maanantainakin oli kivaa, niin tiistai oli paras päivä. Koska mikään ei yksinkertaisesti voi voittaa sitä tunnetta, mikä syntyy, kun on ihanan kaveriporukan kanssa katsomassa leffaa, syömässä hyvää ruokaa, nauramassa, puhumassa ja fanityttöilemässä. Se on yksinkertaisesti jotain niin käsittämättömän ihanaa ja sen synnyttämä positiivinen fiilis kantaa pitkälle. Vaikka mulla on nyt vähän alakuloinen olo, mä en voi muuta kuin hymyillä eilistä ajatellessani. Kiitos mimmasuvijohannalottasannitiiakertturoosa ♥

Tuntuu hölmöltä. Keskiviikko. Huomenna täytyy jo pakata, ja vasta eilen mä tulin tänne. Yksinkertaisesti hölmö olo. Huomenna tehdään taas pitkästä aikaa Annan kanssa jotain. Ja Miska uhkaa, että perjantaina on mun hautajaiseni. Mä en suostu kertomaan sille yhtä asiaa, joten se kutittaa mut hengiltä. Vähän kyllä pelottaa, ihan tosissaan, mut kyllä mä siitä selviän. Luotan siihen, et muutama ihminen tulee ja kiskoo mut pois Miskan luota, jos ei toimi. Lauantai on kaiketi pelkkää lagailua, kenties siivous? Pakko kai se on, muuten äiti murhaa mut sillä perusteella, etten tee mitään joulusiivouksen eteen. Sunnuntaina isoskoulutus, näkee vähän lisää taas ihmisiä sitten.

Mutta niin. Ihmiset tuli takas ja osa tulee vielä, mahtava fiilis senkin takia. Jos mä nyt vaikka teen läksyt pois alta ja otan vaikka Tanjan sukat työn alle. Eeron sukka on kärkeä vaille valmis, mutta mä haluan varmistua oikeasta koosta ennen päättelyä, eikä poikaa näy missään. Huomenna sitten. Mutta nyt hommiin, että mä saan hommat joskus tehtyäkin.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Tears on my cheeks.

Kävin sun haudalla tänään. Äiti heitti mut hautausmaalle, me käveltiin sitä sit vähän ympäriinsä ja etsittiin sun kiveä. Ei siinä kovin kauaa mennyt, me oltiin kävelty yhden rivistön poikki, sitten äiti aikoi jatkaa matkaa, mutta mä satuin vilkaisemaan niiden lyhyempien rivien suuntaan. Siellä. Sun kivi. Rivin viimeisenä. Mä harpoin sen eteen, katsoin sitä kyynelten kertyessä silmiin. Äiti tuli perässä, mä yritin kaikin voimin olla purskahtamatta hysteeriseen itkuun, siinä mun edessäni maan alla oli kaikki, mitä susta tänne jäi, osa siitä, mitä mä silloin pari päivää ennen sun katoamista näin. Sä olit siinä, olet edelleen siinä, se, mitä susta jäi, pysyy täällä. Mä toivon, että sun sielu on turvassa, mä tiedän, että susta pidetään huolta siellä, missä ikinä nyt oletkin.

Me laskettiin kynttilä siihen kiven eteen. Kauniin sydämenmuotoisen kiven eteen, mihin oli kaiverrettu teksti kultavärillä. Se oli niin kaunis. Äiti sanoi, että sähän oot vähän niinku James Dean. "Ikuisesti nuori", sanoo sun kives. Ja niin sä oletkin, sä olet ikuisesti nuori, kaunis, ihana hymyilevä itses, mä muistan sut aina sellaisena. Pian mä tulen taas sua katsomaan, tuon sun kivelle uuden kynttilän, ehkä teen sulle jonkin kranssin. Odota vain, pian mä taas tuun. Mä en unohda sua.

Ahti tulee huomenna tänne, mennään leffaan. Maanantaina pitäs nähä Miska ja Janita. Tiistaina pikamiitti, ilmeisesti Suvilla. Kyllä tästä tulee kivaa, ja nyt mulla on viimeinkin rauhallinen olo. Mä olen käynyt siellä haudalla ensimmäisen kerran, toista samanlaista ei enää tule. Mä tiedän, minne mennä, ja mä tiedän, ettei se katoa sieltä minnekään.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Sail away, it's time to leave.

Rainy days are yours to keep.

Hassu fiilis. Oon koko ajan jotenkin ylipirteä ja iloinen, säätämässä jatkuvasti jotain idioottimaista ja hölmöä. Aika naurettavaa sinänsä. Ei mulla oikeasti ole syytä tällaiseen käytökseen..? Kunhan olen vähän hölmö. Nytkin makoilen sängyllä, hymyilen idioottimaisesti niin, että jos Junnu näkis se saisi taas syyn höpöttää kaikkea. Eilen se ja Inka keksi että oon raskaana, koska valitan mahakipua jatkuvasti ja syönkin jotenkin kummallisesti. Huumorillahan mä noi otan ilman muuta, mutta vähän mä kaipaisin sitä omaa rauhaa, en jatkuvaa kuittailua siitä, että näytän liian iloiselta.

Saatiin aika hämmentävä läksy ohjaajuuteen kasvamisesta. Mun pitäisi kirjoittaa tämmöinen raportti, mikä lie onkaan, kolmesta maalista eli työpaikasta, mihin saatan päätyä tulevaisuudessa. Laitoin tähän että kunnan, seurakunnan ja nuorisojärjestön nuorisotalot, mutta on vaikea keksiä tästä mitään järkevää sanottavaa. Pitäisi siis selittää jokaisen kohdalta erikseen, miten päädyn kuhunkin paikkaan, mitä valintoja on tehtävä, millainen työkokemus on eduksi ja mitä on otettava huomioon. Mä en vaan saa tästä mitään älyllistä aikaiseksi, toki mulla on jo yli sivullinen tekstiä kasassa, mutta se on vain tollasta järkyttävää paasaamista itsestäänselvistä asioista, tästä puuttuu kaikki mielenkiintoisuus. Huomenna pitäisi palauttaa.

Ja hmm. Mä sain sen ensviikon maanantain vapaaksi. Tutormaikka sano, että on ihan älytöntä että se päivä edes laitettiin lukkariin, se olisi mieluummin jättänyt koko päivän pois. Mutta näin ollen mulla on nelipäivänen viikonloppu .. En oikein innostu, vaikka se alkaakin vähitellen näyttää valoisalta. Ahti ajatteli tulla käymään, mennään kattoon Kätkijät leffaan, kun mulla on ylimääräinen leffalippu ja se ei oo saanut seuraa siihen leffaan mistään muualtakaan, ja toki mä olen tässä miettinyt jo pitkään, että koska menen sen leffan katsomaan. Joten nyt tulee se hoidettua. Sitten mun pitäis leipoa pipareita Miskalle, lupasin sille hyvityksen siitä, että se ei saa kerholaisten pipareita. Joten sitä pitäs nähä kaiketi maanantaina, ja tiistaina ajateltiin nähdä Janitan kanssa, jos mitenkään mahdollista. Bussit ainakin kulkee, mutta mitä me tehtäisiin? Kaupat on kiinni, keskustassa ei ole kuin paraatia ja sellaista. Pitää katsoa.

Laulattaa. Eilen oli taas laulutunnit, vedin tällä kertaa Sail Awayn mikkiin. Ei ihan täydellistä, liikaa sanoja liian nopeasti, ja mua hermostutti sen takia. Muuten meni kyllä mielestäni ihan hyvin, vaikka enhän mä kuullut ääntäni kunnolla, ei sitä koskaan tollasessa kuule. Tuntien päätteeksi jäätiin kuoron kanssa katsomaan vielä vähän biisejä joulujuhlaa varten, mua vähän ärsytti, kun mut tungettiin mataliin ääniin. Ei mun ääni ainakaan omasta mielestäni matala ole. Tiedän, että ne muut oli mua paljon korkeampia, mutta termi "matala" on myrkkyä mun korvissa. Minähän laulan melodiaa ja piste, matalaksi mua ei saa laskea. Ja se oli vaikeaa, koska meitä oli noin viisi tyttöä, ja kaikki muut laulo sen sopraanon. Yritähän nyt siinä sitten pitää itse äänesi tarpeeksi neutraalina ja nostamatta sitä ylös... Kun mä olen alkanut oppia sitä tekniikkaakin, kyllä mä saan sen korkean itsestäni ulos.

Höpötän. Mulla on tylsää, kun ei ole juttuseuraa. Ehkä mä nyt vaan palaan läksyni pariin ja kirjoitan sen loppuun. Kuudelta on asuntolailta ja sen jälkeen mä voin enää vain lahnailla. Tai ehkä mä lähden lenkille. Voisin kävellä lähimmälle asemalle, siitä tulis kahden kilometrin lenkki ja aika paljon yksinäisyyttä, kun se tie ei mene ison tien viertä. Joops. Läksyt, asuntolailta ja lenkki. Sitten annan itselleni luvan siihen lahnailuun.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Feeling butterflies in your stomach?



Leijun pilvissä ja olen tyhmä, mutta kyllä, mä olen taas antautumassa sille huumaavalle tunteelle, joka musertaa mut loppujen lopuks. Mutta hei, saan kai mäkin olla onnellinen, edes pienen hetken?

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Toiset lähtee, toiset jää.

Melkosen randomia tämäkin päivä ollut. Meillä on koulussa meneillään ympäristöviikko, jonka takia meillä on vähän kaikenlaista normaalista poikkeavaa. Tänään käytiin tutustumassa fillaripajaan, jonne mä eksyn viimeistään sitten kolmosvuonna uudelleen, se kuuluu opinto-ohjelmaan. Lisäksi meillä oli luentoa liikenteestä, erilaisista liikkumistavoista ja ilmastonmuutoksesta. Tavallaan mielenkiintoista, kauheesti ennestään tutun kertausta mutta yritin olla välittämättä. Mä olen tehnyt senkin päätöksen, etten ota ainuttakaan hyväksilukua vaikka sellaiseen olisi mahdollisuuskin, koska kertaus on kuitenkin aivan yhtä tärkeää kuin oppiminenkin.

Päästiin koulusta joskus ennen kahta, siitä asti olen kuluttanut aikaa täällä huoneessani ja solussa lahnaillen. Mulle tuli ihan kamala ikävä Janitaa tänään, onneksi ensviikonloppu ollaan yhdessä metsässä leireilemässä. Yritän tässä saada tän Janitan toivoman pipan valmiiksi, ihanaa lankaa, pehmeää ja lämmintä, tuntuu sormissa ihanalta. Ei tämmöinen paljeteilla koristeltu lanka ole mun tyylistä, mutta ilman paljetteja  mä varmaan tekisin tästä itselleni neulemalliston, vaikkakin ehkä eri värejä käyttäen.





Siinä vähän lisääkin kuvia. Tokassa kuvassa näkyy minun armaat lötköpötköjalkani .. Sain siis eilen valmiiksi nuo sukat, toinen valmiiksi saatu pari. Eipäs, kolmannet. Kotona on vielä yksi orpo ja muistaakseni keskeneräinenkin sukka... Mutta näistä sukista vielä, vaikka käsiala on oikeen mallikelpoista, mä tein jotain hölmöä kärsikavennuksissa. Ne on eri paria, en tehnyt kavennuksia ohjeen mukaan vaan aloin sooloilemaan, enkä sitten eilen enää muistanut miten kavensin ekan sukan, joten heitin päästäni ja nyt ne on eri paria. Mutta eipä se mitään, hyvät sukat muuten on.

Lisäksi otin laukustani kuvan ihan huvikseni vain. Tuollaisen kanssa mut voi bongata vähän mistä sattuu. Kangaslappu on parin maailman ihanimman ihmisen koristelema, tekivät sen mulle kesäkuussa kun painostin niitä tekemään mulle jotain ja työnsin tussit suunnilleen väkivallalla käteen. Pitää yrittää muistaa ottaa se irti piakkoin, se alkaa jo rispaantua ja se on maailmanloppu, toista yhtä hienoa ei tule koskaan olemaan.

Ja lisäksi siinä on taas yksi piirros / maalaus. Sonja ja Elsa ylipuhuivat mut maanantai-iltana taideluokkaan ja mä lähdin hetkeäkään miettimättä mukaan, iski luovuudentarve. Löysin hiiltä ja kiinalaista tussia, ihan käsittämättömän ihanaa tavaraa. Kiinalainen tussi on mun rakkaus, sillä saa niin peittävää jälkeä aikaan ja jos on mahdollisuus käyttää teriä kirjoitukseen, mä liihottelen korkealla pilvissä. Kalligrafia on yksi kauneimpia "taiteenlajeja", joita mä tiedän. Niin ja ihan tälleen btw, toi piirros näyttää hämmentävästi yhdeltä mun kaverilta, muutkin on sitä sanoneet. On se jännää, mä vaan piirsin ja sitten se alkoikin näyttää Mimmalta.

Unohdin näemmä käydä syömässä. No, ei se mitään, mulla on täällä leipää ja jogurttia. Meillä siis asuntolassa asuville tarjotaan kolme ruokaa päivässä, että näin. Kela kustantaa ja minä säästyn nelikilometriseltä kauppareissulta. Hyvin menee. Tänään tein muuten todennäköisesti ennätyksen, Junnu oli odotuksien mukaan laittanut kellon soimaan kymmentä vaille kahdeksan, eli aikaisin. Ei se sinänsä mitään, mutta mulla oli kakskyt minuuttia aikaa saada itseni valmiiksi... Hyvin meni, ainoastaan hampaidenpesu jäi kun hiukset oli niin KABUM sängystä noustuani, oli suoristettava, vaikka tarkoituksena onkin vähentää sitä latvojen huonokuntoisuuden takia. Mä kun ihan tosissani elättelen toiveita siitä, että valmistuessani mun hiukseni yltää ainakin puoleenselkään. Ehkä se on mahdoton haave, mutta mähän en luovuta. Mä tahdon pitkät hiukset takas ja olen valmis tekemään työtä sen eteen.

Loppuillan taidan viettää täällä lahnailua jatkaen. Jos vaikka neulon tämän pipan nyt valmiiksi tänään, huomenna pakkaan ja siivoan, käyn ehkä kaupassa. Huomenna en ajatellut postausta tehdä, koska muuten siitä tulee järjetöntä pälätystä, ja mulla on tosissaan tärkeämpää tekemistä. Perjantaista tulee kiireinen päivä, mä pääsen yhdeltä, ja haluan olla keskustassa kahdelta. Tampereella on oltava ennen viittä, ja jonkun on oltava hakemassa mua ja heittämässä sitten sinne minne ikinä pitikään mennä, en muistakaan sitä enää. Mutta niin, 17.20 lähtee bussikuljetus leirille ja sieltä pääsen pois sunnuntaiaamuna messun kautta. Tästä tulee superkivaa, siitä olen varma, kunhan eräät eivät pilaa koko hommaa. Toivotaan, että mä murehdin turhia, koska pahassa tapauksessa Janita ja Miska plus muut jätkät ei todellakaan pelasta mun viikonloppua.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Let your mind free and it will show you everything.

Varoitan jo nyt, että tässä tulee kuvia. Ja paljon. Tähän olen nyt koonnut kasan muutaman vuoden varrella napattuja kuvia, joissa on joitain tekeleitäni tai ihan vain kuvia siitä, millaista tykkään tehdä.


Satiinia, mustaa tylliä & pitsiä, tarkoituksena oli tehdä mekko ysin tansseihin. Teinkin sellaisen, mutta pitsi jäi käyttämättä. Jotain ajattelin siitäkin tehdä sitten, ja ylijääneestä satiinista myös.


Lukemista, kirjan alla kasa papereita täynnä tuherruksia ynnä muuta.
 

Hieman epäonnistunut itsetehty vihkon kansi, liima taivutti pahvin kuivuessaan kaarelle ja pilasi sen. Otin sen sitten irti vihosta, koska haluan käyttää sitä ja kansi on kauniimpi yksinään. Lisäksi tässä näkyy mun Creativeni ( = ♥ ) sekä hakaneula, joihin mulla on pakkomielle. Näkisittepä mun laukkuni.
 

Kuva on vähän väärin päin, mutta kuitenkin. Opiskelen japania, tuossa yhden ihanan biisin kertosäe kirjoitettuna siten, kuin sen netistä löysin.
 

Pikkusälä on rakkaus. Turhuudestaan huolimatta arvokasta.
 

Ompelin ysiluokalla itselleni takin, mekko on yhden toisen tytön aikaansaannoksia. Tuo takki on ihan jees, mutta se on jotenkin niin outo, että olen käyttänyt sitä vasta kerran.
 

Raku-keramiikka. Tekniikka on uskomaton, arvaamaton ja lopputulos yllättää aina. Olen kerran tehnyt rakuesineitä, haluan tehdä toistekin.
 
Estoy una persona muy artística. Näin voisin sanoa itsestäni. Yksi ominaisuus, jota itsessäni arvostan syvästi, on luovuus. Mä haluan kehittää sitä monin tavoin, haluan olla vielä luovempi, pystyä enempään. Toteuttaa itseäni monella tavalla. Haluan piirtää, tehdä astioita, ommella, neuloa, askarrella, kirjoittaa, laulaa, soittaa, tanssia, valokuvata, tehdä kaikkea. Oppia uutta.

Selityksenä tälle postaukselle kerron, että iski valtava tarve olla luova. Mä haluan ottaa heti kynän käteen ja alkaa luonnostella, mutta se ei käy. Yksinkertaisesti siitä syystä, että mun sormet putoaa kohta käsistä, koska meidän huone on niin kylmä. En osaa käyttää patteria, toivon vaan että se lämpenisi yön aikana.

Alan roudata tarvikkeita tänne. Haluan ainakin mustetta, mahdollisesti peitevärit, pöly- ja öljypastellit olis myös ihan jees. Sitten kaikkea mahdollista pientä, haluan väkertää jotain. Tarvitsen tähän huoneeseen virikkeitä, joten taidan vähän tuunata tuota kaappini seinää. Se tuskin häiritsee Junnua niin kamalasti. Ja sitä paitsi, mähän pistän vähän kampoihin, jos tänne ilmestyy leopardikuvioisia kukkaruukkuja. Vähän kauhistuttaa ajatuskin... Tosin, mieluummin leopardi kuin pinkki.


On siinä pinkissäkin puolensa.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Darling don't be afraid.


Satuin torstaina istumaan meidän solun keittiössä telkkari päällä, kun bongasin tän. Tavallaan mielenkiintoinen biisi, ja meinasin pudota sohvalta, kun näin leffanpätkät. Mutta en nyt siitä leffasta puhu, ajattelin pikemminkin sanoa sanottavani biisistä. Ja sen johdattelemana vähän musiikista yleensä.

No, mä en ole mikään yhden genren tyttö. Kuuntelen monenlaista musiikkia, ei sillä tyylillä ole mitään väliä, jos se biisi muuten vaan iskee. Esimerkiksi tämä biisi. Musta Perrillä on kaunis ääni. Tykkään siitä, miten se on niin rauhallinen, menee niin matalalle, että meinaa kadota. Pehmeä ääni. Laulajan ääni on aina tärkeä osa kappaletta, jos en innostu siitä, mä en suostu kuuntelemaan kyseisen artistin tai bändin biisejä enää. Jos joku osaa laulaa, mä kyllä myönnän sen. Ihan sama, onko sen laulu kimitykseltä kuulostavaa, jos se oikeesti kuitenkin osaa laulaa siltä omalta korkeudeltaan omalla tavallaan ja se kuulostaa hyvältä, kyseinen henkilö osaa laulaa.

Melodia on sitten tämä toinen asia. Riippuu hyvin paljon päivästä, millaista haluan kuunnella, rauhoittavaa vai energistä. Jompaakumpaa kuitenkin. Jos biisin melodia ei miellytä mun korvaani, mä saan ainoastaan harvinaisen ärsyttävän korvamadon ja sit oon kiukkunen ja ylipuhelias pitkään, koska liiallinen haaveilu päästää tämän madon valloilleen.

Kolmas vaikuttava asia on lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelukerralla mä keskityn melodiaan ja laulajan ääneen, mutta sen jälkeen alan kiinnittää enemmän huomiota lyriikkoihin. Mun päähäni on tallentunut melko mukava määrä biisejä, jotka pystyn laulamaan ulkomuistista, toki säestyksen avulla mieluummin. Mutta takaisin asiaan, lyriikat on suuri osa musiikkia. Kuuntelen mä sellaistakin musaa, jossa lyriikoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sellanen on fiilistelyä varten. Kivempaa kuunnella biisiä, jossa on jotain asiaa.

Nyt mä en kyllä muista ollenkaan, mitä ideaa tässäkin oli. Hieman väsyttää. Kannattaa valvoa useampi päivä putkeen puoleenyöhön kun herätykset on aikaisin... Hupsista. Kokeilen huomenna kertoa jotain järjellisempää, jos mitenkään pystyn. Jos mä nyt herään joskus, tää sohva on melkos mukava, vaikkakin aamulla tästä ravaa liikaa ihmisiä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

We're young and in love.

Istuskelen täällä sängylläni, syön jäätelöä ja suklaapalasia kahvimukista, kun sain sen helpommin käsiini. Eilen käytiin mun kämppäkaverin Junnun, seinänaapurin Inkan ja luokkakaverin Nikon kanssa illalla vähän Prismassa ostoksilla, köyhät ykkösvuoden opiskelijat. Kylmää oli, mutta hauskaa vähintäänkin yhtä paljon. Eikä rahaakaan mennyt niin kamalasti, kävin maanantainakin kaupassa ja yhteensä reissu maksoi 29,25 euroa... Hupsista. Tällä viikolla on tullut ostettua sitten ihan mukavasti kaikkea, kaksi hiusväriä, shampoo, saippua, huulirasvaa, keksejä, jäätelöä, suklaata, jogurttia, varmaan jotain muutakin, nyt vaan hävettää niin etten kehtaa edes muistaa.

Mutta tosiaan, blondi on mennyttä ja punainen on taas täällä. Inka auttaa tänään vielä värjäämään toisen kerran, että väri vähän vahvistuu ja kirkastuu, sitten se olisikin siinä muutaman viikon, kunnes juurikasvu alkaa hyppiä silmille. Onhan tässä taas vähän totuttelemista, eilenkin kiljuin monen monta kertaa kun katsoin peiliin. Mutta se ei johtunut niinkään väristä, vaan siitä, että Inka halusi kihartaa nämä. Se siis teki mulle oikein kunnon prinsessakiharat. Kiharat on kivoja, mutta mulla nyt ei ole koskaan ollut ihan noin kiharia kiharoita. Tykkäsin niistä toki, Inka varmaankin tekee mulle sitten joulujuhlaan uudet. Kiharat on helpompi heilauttaa punaisen naaman eteen laulaessa... Menin katsokaas ilmoittautumaan kuoroon. Siitä kerron sitten joskus lisää, kunhan saan itsekin tietää enemmän.

Niin muuten, jos joku ei nyt tästä jo tajunnut, asun taas asuntolassa. Ihanaa on, ei ollenkaan niin yksinäistä kuin pelkäsin. Se nyt johtuu tosin siitä, että ollaan pidetty ovea auki niin törkeästi. Meidän solua hallitsee keittiön lisäksi käytävä, jonka varrella kaikki tilat on, joten kaikkihan tuosta ravaa ohi. Ja nämä ihme seikkailut tuolla laiturilla järvenrannassa auringonlaskua kuvailemassa, Nikon huoneessa lelusammakkoa kiusatessa ja keskustassa pyöriessä tuo oman makunsa tähän.


Kouluhommatkin menee kivasti eteenpäin. Haastattelu ja näytöstä kertova raportti on valmiita, lähetin tänään kummankin tarkistettavaksi ja nyt ei olekaan mitään tehtävää. Paitsi tuo yksi lasku, mutta senkin matikanmaikka lupasi tehdä mulle valmiiksi, koska me pohdittiin sitä yhdessä eikä kumpikaan osannut laskea. Semmoinen ihan hölmö etäisyyslasku, että paljonko Tampereella ja Helsingillä on etäisyyttä. Se on reilut 170 kilsaa, mutta sitä vastausta ei vaan saatu laskettua annetuilla tiedoilla. Meni hermot ja itseluottamus kärsi, kun piti opettajan tulla paikalle. Mähän en ikinä pyydä apua matikassa, en ole pyytänyt, haluan itsepäisesti laskea kaiken itse, vaikken osaakaan matikkaa mitenkään hyvin.

Mm. Huomenna pitäisi sitten Annan kanssa lähteä ostamaan lippuja Jokereita katsomaan .. Mähän siis inhoan jääkiekkoa, kaverit vaan kuvittelee saavansa mut käännytettyä. No, eivät saa, siitä olen varma. Kuitenkin yhteinen aika Annan ja Saran kanssa on niin arvokasta, että sitten vaikka menen sinne Hartwallille katsomaan Jokereita niiden kanssa. Jos nyt saan äitin kanssa sovittua. Pitää soittaa sille vielä tänään. Joka tapauksessa lauantaista tulee huippu. Jos yövyn täällä yön, lauantaiaamusta tulee hyvin aikainen ja iskä saa tulla hakemaan mut asemalta ostoksille. Siskon pistän siivoamaan, sen verran sen pitää auttaa. Nyt kun vielä saisin varmistuksen että ketkä kaikki ovat tulossa meille, niin vois vähän suunnitella valmiiksi. Jos nyt kuitenkin aloittaisin vaikka siitä, että tiskaan tuon kupin, sillä lähtis ihan mukavasti käyntiin. Loppuillan voiskin käyttää kirjojen parissa, tai vaikka piirtää emosimban, kun tänään piirsin jo Spansyn silmät.

torstai 10. marraskuuta 2011

Standing in the rain without you.

Saa nyt taas nähdä mitä tästä tulee. Mä vain istahdin tähän sängylleni, naurattaa. Parina viimeiltana tässä istuminen oli mahdotonta. En mä ole mitenkään hirveän sotkuinen ihminen, kyllä mä arvostan järjestystä ja pyrin ylläpitämään sellaista, mutta on paljon kotoisampi olo, jos kaikki tutut tavarat on ympärillä. Lopputulos on tietysti mitä on, mä olen siis nukkunut tuossa kasassa kaksi yötä, nyt siivosin sen viimeinkin, koska toissayönä mä heräsin siihen et alla oli vaikka mitä möykkyä.


Siitä siis löytyy vaatteita, kirjoja, laukkuja, neuleita, kyniä, neuloja, virkkuukoukkuja, tietokonekin siellä on vaatekasan alla. Hyvin siinä sai nukuttua, myllätyt sängyt on parhaita paikkoja nukkumiseen. Ne on pehmeitä, sopivan lämpöisiä eikä tarvitse välittää siitä, että puolet patjasta seilaa toisella puolen huonetta.

Huomenna olisi sitten se odotettu viimeinen työpäivä. Fiilikset on ristiriitaiset. Kolmen viikon ajan mä olen ikävöinyt kouluun, asuntolaan, luokkaani ja kaikkea sitä porukkaa, mutta kuitenkin täällä on ollut kivaa. Olen tavannut kavereita, suunnitellut kaikkea, ja töissä on ollut ihanaa. Jos en aiemmin ollut sataprosenttisen varma, niin nyt ainakin olen varma siitä, että mä tulen työskentelemään lasten kanssa jossain vaiheessa elämääni. Mahdollisesti ja toivottavasti musiikkikasvatuksen puolella, jotain hyvin musiikkipainoitteista toimintaa. Kunhan opettelen soittamaan muutamaa soitinta edes alkeellisesti.

No, joka tapauksessa mahtava viikonloppu tulossa. Huomenna sanon heipat niille lapsille, illaksi menen nuorteniltaan ja teen sen haastattelun valmiiksi. Lauantaina pakkaan kamoja ja siivoilen, sitten otetaan porukan kanssa suunnaksi Nokia > Ronjan kämppä. Tästä tulee hyvin mielenkiintoista. Sunnuntaina on isänpäivä, pitää tehdä se korttikin. Hävettää, mutta on pakko pistää iskä ajamaan mut opistolle. Yhteen suuntaan menee kaksi tuntia, mä tiedän sen, mutten voi mennä junallakaan. Nyt on yksinkertaisesti liikaa tavaraa mukana, koska täytyy viedä talvivaatetta sinne. Viimeksi oli huomattavasti helpompaa, oli elokuu ja oli kuuma.

Että sellaista. Nyt pyykkäämään.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Unelmat vaihtuu toisiin valuen vuosiin vihaisiin.


Oon pahoillani, täällä on liian tylsää. Ja tavallaan jännitän. On jotenkin outo fiilis. Ei hyvä, mut ei oikein huonokaan. Olen ajatuksissani, hukkailen Breaking Dawnia jatkuvasti, löydänkin sen kierrettyäni koko talon ympäri. Vilkaisin tuossa äsken vähän Gleetä, sisko kun katsoo sitä aulassa. Mä rakastan laulua, musikaalit, musiikkielokuvat, videot, tallenteet, sarjat, kuorot, spontaanit laulamiset missä sattuu, ne on kaikki ihania.

Kun alan miettiä, mistä mun musiikkiläheisyyteni on peräisin, ei ole kuin yksi vaihtoehto. Iskä ja äiti. Ne on aina laulaneet kotona, ei koskaan ulkopuolella, mutta täällä ne kumpikin laulelee, jos sille päälle sattuu. Äiti hyräilee usein. Iskä vaan kajauttaa jotain yllättäen, silloin kun on hyvällä päällä. Enkä varmaankaan poikkea monesta muusta sanoessani, että mua alkaa aina vähän hävettää kun ne laulaa... Kuitenkin, jos mun vanhempani ei laulaisi tuolla lailla, en myöskään mä olisi tällainen.

No. Sen Gleen takia aloin ajatella koulua. Otin valinnaisaineeksi laulun, ja meillä on ollut jo hyvin niitä tunteja, joka maanantai kolme täyttä tuntia. Nyt on tietysti ollut taukoa, koska olen ollut viimeiset kaksi viikkoa kotona ja olen vielä yhden viikon, syysloma ja työharjoittelu. Siitä voinen kertoa myöhemmin. Mutta niin, laulutunnit. Tykkään niistä. On ihanaa harjoitella, oppia hengittämään oikein, käyttämään ääntään, avaamaan sitä, rentouttamaan vartalo. Meidän ryhmä laulaa siellä kuorossa, ajoittain on pari esilaulajaa mikeissä.

Jännitys. Sitä mä tunnen nyt. Henkisesti, vähän fyysisestikin. Hermostuttaa. Tuo ylläoleva biisi. Mä vedän sen koulussa mikkiin, kun meillä on esitys. Menen yhden toisen tytön kanssa esiintymään, se laulaa sopraanon, mulle jää melodia. Koko ajan lauletaan yhdessä, missään vaiheessa ei yksin, mutta silti pelottaa vähän. Olen kerran aiemmin laulanut yksin mikkiin, seiskaluokalla. Olin pyörtyä, istuin tuolilla ja tärisin vielä tunteja jälkikäteen. Se oli traumatisoiva kokemus, koska tuntui, että mut pakotettiin siihen. Eikä niin saisi tehdä. Nyt on tietenkin täysin eri tilanne. Ketään ei pakoteta, kukaan ei sano, että on pakko laulaa. Jos en pysty, sitten en pysty. Toki tulee vähän syyllinen olo, koska se toinen tyttö ei sitten pääse laulamaan, ellei uskalla mennä yksin. Ja kuitenkin mä haluan laulaa. Biisi on kaunis ja suhteellisen helppokin. Joissain kohdissa menee hieman liian korkealle, mutta kyllä niistä selviää. Muistan vain, miten se ääni saadaan tulemaan. Mäkin pääsen korkealle, kunhan olen oikeassa asennossa.

Mutta nyt on ehkä parasta laittaa kone kiinni ja rauhoittua vähitellen. Huomenna on taas seitsemäntuntinen päivä päiväkodissa, enkä mä halua olla väsynyt. Ihanaa työtä, lapset on ihania, ja kokemus on aina hyväksi.

Just another new beginning.

Never get tired of this. Aloitin taas (ehkä kymmenes kerta? Ei hajuakaan.) uuden blogin. Kuten useimmilla aiemmillakin kerroilla, mulla ei ole haluakaan siitä, miksi teen tämän taas. Ehkä kyllästyin entiseen, halusin muutosta, olin tylsistynyt, mitä vain. Tässä sitä kuitenkin ollaan jälleen.

Who am I? Oon -95 syntynyt tyttö täältä Suomesta. Opiskelen ammattikoulussa Keski-Uudellamaalla, olen kotoisin Pirkanmaalta, missä kotini ja perheeni edelleen on. Pääasiassa kuitenkin asun asuntolassa oppilaitokseni kampusalueella, koska voin sanoa, että 150 kilometrin koulumatka yhteen suuntaan on liian pitkä päivittäin kuljettavaksi, saati kahdesti päivässä. Junamatkat on kalliita.

Kahdessa kaupungissa asuminen asettaa tiettyjä rajoituksia. Mä en esimerkiksi "harrasta" tällä hetkellä virallisesti mitään. En kehtaa pyytää vanhempia rahoittamaan mitään kallista, ja viikonloput kotikaupungissa rajoittavat kaikenlaisia viikonloppuesityksiä sun muita. Haluaisin tanssia, mutta tällä hetkellä se tosiaan onnistuu vain itsenäisesti omissa oloissani. Ehkä siirryn nyrkkeilemään ja lenkkeilemään, sen näkee sitten. Aiemmin olen harrastanut kuvataidetta monipuolisesti, keramiikkaa, tanssia ja kirjoittamista, sitäkin omatoimisesti. Kuvataiteen opiskelun jouduin lopettamaan tänä syksynä koulun vuoksi, keramiikkaa ja tanssia en ole aikoihin harjoittanut. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta nykyään kirjoitan vain blogeja. Ehkä tulevaisuudessa palaan taas kirjoittamaan tarinoita. Tällä hetkellä ehkä ainoa säännöllinen "harrastukseni" on isostoiminta ja muutenkin pyöriminen seurakunnan nuorisotapahtumissa, leireillä ja nuortenilloissa. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen, minä vain olen sattunut löytämään seurakunnan kautta liudan mahtavia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa, ja isostoiminta on yksi tärkeimmistä työkokemuksen lähteistä alalla, jota opiskelen.

Elämääni kuuluu monenlaisia asioita. Unelmoiminen on yksi ajanviettotapani, saatan unohtua haaveilemaan pitkäksikin aikaa. Rakastan musiikin kuuntelua, laulamista ja lukemista. Luen paljon fantasiakirjallisuutta, Harry Potter, Twilight ja sensellaiset ovat suosikkejani, ja lisäksi luen ajoittain musiikkiin liittyviä elämänkertakirjoja sekä joitain historiallisia teoksia. Lempimusiikkini painottuu rockmusiikkiin, mutta minulle kelpaa seka raskaampi että kevyempi musiikki. Parin viikon ajan olen kuunnellut eniten Uniklubia ja Placeboa, mutta ehdottomia lembibändejäni ovat My Chemical Romance, Black Veil Brides ja Bring Me The Horizon.

Rakastan viettää aikaani ihmisten kanssa. Mulla ei ole kovinkaan montaa ystävää, ja he asuvat kaukana. Yritän tavata heitä usein, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, junamatkustaminen on kallista. Kotikaupungissani vietän aikaani MCR-miittikaverieni kanssa, ja tänne voin kertoakin joistain tulevista miiteistämme, uudet ihmiset ovat aina tervetulleita! Heidän lisäkseen aika kuluu isoskaverieni kanssa aina, kun vain ehdin heitä tavata. Asuntolalla asuessani kulutan aikaa solulaisteni kanssa ja silloin, kun erään ystäväni aikataulut antavat periksi, pyörin hänen ja hänen kaveriensa kanssa kaupungilla tai hengailemme jonkun kotona.

Nyt olen kuitenkin selittänyt tarpeeksi. Jos ette sattuneet vielä huomaamaan, mä tosissani rakastan selittää asioita kirjottaen, koska en osaa puhua selkeästi .. Sönkötän. Mutta näin. Lopetan ja jatkan joskus lisää.