maanantai 26. joulukuuta 2011

I'll hold you on my arms until you feel you're safe.


Mm. Mä olen jostain syystä tykästynyt tähän bändiin. Enhän mä ymmärrä venäjää sanaakaan, ja myönnän, että tästä tulee ihan älyttömän vahvasti Tokio Hotel mieleen, mikä taas ei välttämättä ole niin positiivista... Mutta oon hyvällä tuulella, en usko että tämä nyt kamalasti masentaa. Kuitenkin, Grishan ääni on kaunis. Ja rakastuin sen ääntämiseen. Eli suomeksi sanottuna tässä kävi nyt niin, että kun saan espanjan ja japanin alkeet ja ei-niin-alkeet päätökseen, otan seuraavaksi tavoitteeksi venäjän saksan ohella.

Levollinen olo. Hymyilyttää ja välillä tuntuu kuin kehon läpi kulkis sellainen lämmin värinä. Onnellisuuttako? Kaiketi. Kolmetoista tuntia, ja mä näen tytöt. Mä pääsen halaamaan niitä, saan halata Opria niin lujaa että siitä tulee melkein rusina, saan nostaa Olkan ilmaan ja pyöriä ympäri kunnes oma tasapaino uhkaa pettää. Nyt melkeen itkettää, kun edes ajattelen sitä. Voi kun olisin jo siellä... Mutta päivä on jo vaihtunut, mä pääsen sinne tänään. Uih.


Nää kuvat on tosiaan kesäkuulta, kun olin Joensuussa viimeksi.

On ikävä. Mutta mä olen oikeastaan vain iloinen siitä, että on ikävä. Silloin mä ymmärrän tän matkan arvon. Ymmärrän, miksi se on mulle niin tärkeää. Ja saan taas olla sellainen iloinen pieni sekopää, jollainen kesälläkin olin. Apua, tärisen. Ehkä mun on paras mennä nukkumaan, herätys on ennen seitsemää ja iskä vie mun asemalle ennen yhdeksää, niin ettei tule mitään hätää. Lippuhan on jo ostettu ja laukut pakattu, että niin. Osaan liikkua Pieksämäen asemalla ja tunnistan tytöt kun ne tulee vastaan. Mutta nyt nukkumaan. Seuraavan kerran pääsen kirjoittelemaan ehkä torstaina, jos silloin jaksan, perjantai on ehdoton ei, koska Negative ft. Mimma & Ronja. ♥ Mutta katsotaan sitä sitten.

torstai 22. joulukuuta 2011

I'm beginning to see the light.


Yeap. Sellaista. Kuunnellut tätä vaikka kuinka monena päivänä lauantaista lähtien, kun kuulin ekan kerran. Mähän olen nauhoittanut Gleen jokaisen jakson, mutta laiskana ihmisenä ehtinyt katsomaan vasta kolme ensimmäistä... Änkyrävänkyrä. Yritän kyllä, koska rakastan sitä, mä melkein ja ajoittain ihan tosissani itken onnesta katsoessani sitä. En tiedä mikä siinä on, mutta mä rakastan laulamista ihan älyttömästi. Kaikki musikaalit, onnelliset ja iloiset sellaiset, saa mut itkemään ilosta. Surullisia musikaaleja en ole pahemmin katsellut, ei ole tullut eteen. Ehkä huomenna lainaan kirjastosta sellaisen.

Kävin tänään Emman kanssa keskustassa kaupoilla. Tarkotuksenahan oli hommata mulle farkut, koska mun ainoat käyttökelpoiset housuni hajosi tossa kuun alussa, ja olisi vähän ikävää lähteä maanantaina Joensuuhun ilman kunnollisia housuja. No, mehän löydettiin housut, mutta sen lisäks pari heräteostosta... Mutta kun. Löysin ihanan neuleen ja hupparin. Yhteensä kolmekymppiä. Ja sain slaagin löytäessäni pitkästä aikaa Seppälästä ja H&M:stä käyttökelpoisia vaatteita, niin kait sitä silloin saa ostaa? Enkä sit osta taas muutamaan kuukauteen vaatteita. Bändipaitoja ei lasketa. Mutta niin. Löysin hyvät farkut, neuleen ja hupparin, ja yksikään vaatehan ei missään nimessä ole musta. Mä vaan nauroin itselleni, enkö mä tosissaan löydä ikinä mitään muuta... Mutta ei mahda mitään. Ja sitä paitsi, niissä farkuissa on vähän tummanharmaatakin. Ja mun villasukkani ei koskaan ole mustat. Ja hiuksetkin on punaiset tätä nykyä. Etten mä ihan mustissa kuitenkaan ole.

Jännittää tosiaan jo ihan hiukkasen. Kävin ostamassa junalipun Joensuuhun, lähtö ois edessä sit 9.05 maanantaiaamuna. Junassa menee ainakin viisi tuntia, pitää taas varmistaa että on riittävästi tekemistä. Kalenteri, päiväkirja, luonnoslehtiö, Creative, kännykkä, mahdollisesti joku lehti, kirja. Niillä pitäisi pärjätä. Ehkä joku neuletyö, jos en muuta keksi. Mutta mulla on sunnuntaina sit aikaa miettiä tätäkin asiaa, kun pakkaan kamoja. Ja todennäköisesti nauran sekopäisesti sille, että mun kassini on musta, yli puolet mun vaatteista on mustia, olenko mahdollisesti jotenkin rajoittunut ihminen? Yh.

Kännykkäni taustakuva, kuolen sille.
Ah, kuulemma emoilen jälleen kerran. Mutta eipä se mitään, tämä on varsin mukavaisaa. Vajaan viidenkymmenen minuutin kuluttua jäljellä on enää kolme kokonaista päivää lähtöön. Oon niin onnellinen, kun voin ihan rehellisesti ja tosissani sanoa, että ensviikosta tulee mun elämäni paras viikko. Ainakin parhaimpiin lukeutuva. Nelisen päivää Olkalla ja Oprilla, ja perjantaina Negative, jonka lisäksi jotain muuta, minkä paljastanen myöhemmin. Keii. ~

tiistai 20. joulukuuta 2011

Merry Christmas, Kiss My Ass


Näin sitä fiilistellään joulua... Toimii.

Taas olen onnistunut pitämään turpani kiinni monestakin asiasta. Alan hämmästyttää jo itseänikin, en mä yleensä näin hyvin pidä asioita omana tietonani. Mutta no, mulla ei olekaan aiemmin ollut tällaista asiaa mielessäni. Ja just nyt tuntuu hyvältä kertoa, että salaan sitä, vaikkakin on ihan mielettömän ilkeää sanoa näin. Hii.

Hmm. Koulu mennyt tavanomaiseen tapaansa loistavasti, vaikkakin eilinen matikankoe meni penkin alle niin että kolahti. Mutta mä luotan silti siihen, että kurssista tulee kakkonen. Mä yritin ja ihan tosissani vielä, mä vaan jätin lukematta kokeeseen, koska oli liian hyvä fiilis laskujen tekemiseen. Enkä nyt silleen välitäkään matikasta, kunhan osaan suunnilleen laskea ja papereihin tulee kokonaissummaksi kolmonen. Kyllä mä yhden kakkosen hyväksyn sen kolmosen sisään.

Ja näin. Tänään oli kuoroesitys, huomenna toinen. Tykkäsin kyllä muuten, mutta mun ääneni pilaa homman. Se on vähän maassa ja viime yönäki heräsin yskimään, tai ainakin herättyäni aloin yskiä, ja sama jatkui aamulla. Nyt koitan tässä vaan lepuuttaa sitä ja toivon että se paranee edes vähän huomisaamuun mennessä, mä haluan vetää laulut tosissani. Ne on kivoja, Marian poika, Tulkoon joulu, Kuului laulu enkelten ja Feliz Navidad. Niitä on kiva laulaa. Mutta joo, katotaas miten huomenna käy.

Huomisesta alkaa sit loma. Kahteentoista asti koulua, sit varmaan lähen suoraan jommallekummalle asemalle. Pitää toivoa että toi yks lähtee mukaan, se todennäköisesti haluaa puhua mun kanssa. Ja kyllähän mäkin haluan puhua, pahimmassa tapauksessa ei nähdä kolmeen viikkoon. Ja jos ei nähdä, niin mä saatan muuttua taas pieneksi koneaddiktiksi, koska en halua käyttää tekstareitani pelkästään yhteen henkilöön. Se alkaa olla ahdistavaa.

Ja hei muuten, huominen = ♥ koska MCRmy Tampere. Tai no, osa siitä. BMTH-AA-kerho. Siitä tulee niin mahtavaa, todennäköisesti tiedossa on ainakin kahvia. Gonna be so cool. Emoilemme taas yhdessä rakkaiden emoangstipalleroideni kanssa ♥ Mutta nyt mä voisin keksiä jotakin älyllistä tekemistä, esimerkiksi ottaa kynän käteen ja piirtää eräänkin Oliver Sykesin, koska tämä niin kovasti siihen yllyttää Kerrangin kalenterissa.

EDIT // Vähän muokkailin tätä ulkoasua, katotaan nyt että kauanko pysyy. Aika yksitoikkoinen, koitan kuvailla jotain jännää.

tiistai 13. joulukuuta 2011

You're not the only one.

Taas hiljaa vaihteeksi... Ei vaan tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Tai pikemminkin asioita, joista en halua puhua enkä kertoa kellekään ainakaan toistaiseks. Parille ihmiselle oon kertonut tästä viimesimmästäkin vain siksi, että ensin jollekulle oli pakko kertoa, etten olisi alkanut kirkua keskellä junaa, ja toinen taas liittyy asiaan hyvin oleellisesti.

Uah. Huomenna on pakko keksiä jotain tekemistä. Käydä kaupassa tai jotakin. Muuten ei toimi, eilen oli kivaa, kun pyörin Hyvinkäällä, mutta tänään... Oli asuntolan pikkujoulut, siinä se kaikki onkin. Koulussa etiikkaa, ohjaajuuteen kasvamista ja englantia. Etiikasta tykkäsin, muu oli suoraan sanottuna raivostuttavaa, varsinkin se viimeinen puolentoista tunnin rutistus enkkua. Sitä ei saa tenttiä poiskaan ja kurssilla on läsnäolopakko. Joulun jälkeen mä puhun sen opettajan kanssa, ei homma voi jatkua näin. Enkuntunnit on käytännössä käsityötunteja, koska mä saan ne tehtävät tehtyä niin älyttömän nopeasti enkä aina edes jaksa vaivautua tekemään, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Ja niin tosiaan, peruskoulun päättötodistuksessa oli kymppi enkusta, sen takia valitan.

Hmm. Taidan häipyä tästä suihkuun, tässä postauksessa ei ole enää mitään järkeä ja kone kuolee. Annan sen levätä suihkun ajan ja kokeilen sitten, josko se eräs ilmaantuisi taas koneelle. Saan todennäköisesti taas väittelyn aikaiseksi sen kanssa, saa nähdä. Otan viikonloppuna kameran mukaan, sit vois laittaakin tänne jotain kuvia.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Your eyes vacant and stained...

Tänään haluaisin lisätä kuvia, koska ne saattaisi piristää mua. Mutta ei, kun en omista sitä kameraa, enkä ottanut koko pidennettynä viikonloppuna ainuttakaan kuvaa... Harmittaa sinänsä. Jos voisin, mä pyytäisin nyt joululahjaksi kameran. Mutta se on yksinkertaisesti liikaa, mä olen mahdollisesti lähdössä Joensuuhun viideksi päiväksi, Negativen keikka on tulossa, Get Infected Tour ois kanssa tähtäimessä, ja ennen kaikkea se enskesän reissu Britanniaan... Ei mulla ole yksinkertaisesti varaa kameraan. Ei toivoakaan.

Huippuviikonloppu. En tiedä, olenko jotenkin ilkeä, mutta ihan rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikka sunnuntaina oli kivaa ja maanantainakin oli kivaa, niin tiistai oli paras päivä. Koska mikään ei yksinkertaisesti voi voittaa sitä tunnetta, mikä syntyy, kun on ihanan kaveriporukan kanssa katsomassa leffaa, syömässä hyvää ruokaa, nauramassa, puhumassa ja fanityttöilemässä. Se on yksinkertaisesti jotain niin käsittämättömän ihanaa ja sen synnyttämä positiivinen fiilis kantaa pitkälle. Vaikka mulla on nyt vähän alakuloinen olo, mä en voi muuta kuin hymyillä eilistä ajatellessani. Kiitos mimmasuvijohannalottasannitiiakertturoosa ♥

Tuntuu hölmöltä. Keskiviikko. Huomenna täytyy jo pakata, ja vasta eilen mä tulin tänne. Yksinkertaisesti hölmö olo. Huomenna tehdään taas pitkästä aikaa Annan kanssa jotain. Ja Miska uhkaa, että perjantaina on mun hautajaiseni. Mä en suostu kertomaan sille yhtä asiaa, joten se kutittaa mut hengiltä. Vähän kyllä pelottaa, ihan tosissaan, mut kyllä mä siitä selviän. Luotan siihen, et muutama ihminen tulee ja kiskoo mut pois Miskan luota, jos ei toimi. Lauantai on kaiketi pelkkää lagailua, kenties siivous? Pakko kai se on, muuten äiti murhaa mut sillä perusteella, etten tee mitään joulusiivouksen eteen. Sunnuntaina isoskoulutus, näkee vähän lisää taas ihmisiä sitten.

Mutta niin. Ihmiset tuli takas ja osa tulee vielä, mahtava fiilis senkin takia. Jos mä nyt vaikka teen läksyt pois alta ja otan vaikka Tanjan sukat työn alle. Eeron sukka on kärkeä vaille valmis, mutta mä haluan varmistua oikeasta koosta ennen päättelyä, eikä poikaa näy missään. Huomenna sitten. Mutta nyt hommiin, että mä saan hommat joskus tehtyäkin.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Tears on my cheeks.

Kävin sun haudalla tänään. Äiti heitti mut hautausmaalle, me käveltiin sitä sit vähän ympäriinsä ja etsittiin sun kiveä. Ei siinä kovin kauaa mennyt, me oltiin kävelty yhden rivistön poikki, sitten äiti aikoi jatkaa matkaa, mutta mä satuin vilkaisemaan niiden lyhyempien rivien suuntaan. Siellä. Sun kivi. Rivin viimeisenä. Mä harpoin sen eteen, katsoin sitä kyynelten kertyessä silmiin. Äiti tuli perässä, mä yritin kaikin voimin olla purskahtamatta hysteeriseen itkuun, siinä mun edessäni maan alla oli kaikki, mitä susta tänne jäi, osa siitä, mitä mä silloin pari päivää ennen sun katoamista näin. Sä olit siinä, olet edelleen siinä, se, mitä susta jäi, pysyy täällä. Mä toivon, että sun sielu on turvassa, mä tiedän, että susta pidetään huolta siellä, missä ikinä nyt oletkin.

Me laskettiin kynttilä siihen kiven eteen. Kauniin sydämenmuotoisen kiven eteen, mihin oli kaiverrettu teksti kultavärillä. Se oli niin kaunis. Äiti sanoi, että sähän oot vähän niinku James Dean. "Ikuisesti nuori", sanoo sun kives. Ja niin sä oletkin, sä olet ikuisesti nuori, kaunis, ihana hymyilevä itses, mä muistan sut aina sellaisena. Pian mä tulen taas sua katsomaan, tuon sun kivelle uuden kynttilän, ehkä teen sulle jonkin kranssin. Odota vain, pian mä taas tuun. Mä en unohda sua.

Ahti tulee huomenna tänne, mennään leffaan. Maanantaina pitäs nähä Miska ja Janita. Tiistaina pikamiitti, ilmeisesti Suvilla. Kyllä tästä tulee kivaa, ja nyt mulla on viimeinkin rauhallinen olo. Mä olen käynyt siellä haudalla ensimmäisen kerran, toista samanlaista ei enää tule. Mä tiedän, minne mennä, ja mä tiedän, ettei se katoa sieltä minnekään.