torstai 16. elokuuta 2012

Abandoned zone.

Tosiaan, näin yllättäen vaihdoin taas kerran blogia. Jos mun tekstieni lukeminen vielä kiinnostaa, siirrypä tänne.

torstai 9. elokuuta 2012

Somewhere we go to kill a while.

Pahasti tylsistynyt, väsynyt ja turhautunut fiilis. Leiri oli kiva, erittäin intensiivinen. Tehtiin intensiivistä työtä intensiivisten lasten kanssa intensiivisissä tilanteissa tuntien itsemme hyvin intensiivisiksi, että silleen. En kuvaile tarkemmin, kyllästyin intensiivisyyteen.

Makasin muutaman tunnin sohvalla viltin alla, tuijottelin Skinsiä enkä uskaltanut ottaa kontaktia keneenkään, aloin iltapäivällä itkeä lehteä lukiessani ihan vain siksi, että äiti puhui jotain Hilman kanssa. Pää ei kestänyt. Mä olisin halunnut olla kotiin päästyäni täydellisessä hiljaisuudessa yksin, mutta ei tietenkään. Palelee ja ärsyttää edelleen, eikä se keittiön itkukohtaus ollut tän päivän ainoa. Mutta no, ihan kiva huomata, että pystyn ainakin tällä hetkellä itkemään täysin ilman syytä ja sen jälkeen on vähän tyynempi olo. Niin kuin yläasteella.

Mulla on kiire syksyyn. Haluan ruskan ja haluan paksuja villapaitoja ja pipoja ja huiveja ja säärystimiä ja kämmekkäitä ja villasukkia ja kahvikuppeja ja omenapiirakkaa. Koulukirjoja laukkuun ja syitä käyttää päätään. Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Nyt voisi käpertyä peiton alle lämmittelemään, varpaat on jäässä ja niskat jumissa ja tavalliseen tapaan hiuskriisi päällä, en tiedä värjäänkö uudemman kerran violetilla vai lopetanko koko homman. Tyhmää.

maanantai 6. elokuuta 2012

Funny day, weird life, creepy mind.

Taas pitäis pakata, huomenna leirille. Huonepikkusiksi taas muutama poika, koska kymmenestä isosesta yksi on poika, ja lapsia on puolet ja puolet. Että mikäs tässä, ei sillä väliäkään ole. Pitää taas vaan koputella ovea ennen avaamista ja pitää omat kamat visusti laukussa piilossa.

Pyöräytin huoneeni eilen ympäri, kalusteet vaihtoi hiukkasen paikkaa. Tekee mieli tehdä muutoksia ihan kaikkeen. Opetella asioita ja tehdä kaikki vähän eri tavalla, paremmin ja huolellisemmin. Eipä siitä pitäis mitään haittaakaan olla. Mielessä on muutama uusi vaatekappale, joitakin meikki- ja hiuskokeiluja, ruokiakin yritän valmistaa, äiti koki elämänsä järkytyksen eilen nähdessään mun paistavan wokkivihanneksia. Olkoonkin, että lopputulos oli vähän kaoottinen, sähläsin Emman kanssa suolat ympäri keittiötä ja rikoin yhden lasin. Ja itkin Emman blondiutta, miten ihminen voi olla niin tyhmä... Eikä se edes itse ymmärrä sitä, ja pitää itseään onnekkaana siksi. Järkyttävää.

Uusi piirroslehtiö, nappasin mukaan alennuksessa olleen vesivärilehtiönkin. Ajattelin virittää aivot ja mielikuvituksen taas toimimaan, ja maalaus on yleensäkin rentouttava tapa tehdä se. Kyllä, vihaan maalausta edelleenkin ja mua inhottaa sen hallitsemattomuus, peruuttamattomuus, mutta se on vapaata. Tavallaan terapeuttista. Katsoo, mitä saan aikaan.


Elämä tuntuu vähän turhankin päättömältä. Mä kaipaan jotain uutta, mutta tavallaan tuttua. Kokemuksen.
Eikä enempää kuolleita lintuja parvekkeelle kiitos.

lauantai 4. elokuuta 2012

We'll never fade away.

Tulinpahan vain ilmoittamaan, että olen hengissä. Tappelin viis ja puol tuntia junassa nukahtamista vastaan, optikko kielsi jyrkästi nukahtamasta piilarit silmissä ja se ois sotkenu unirytmin vielä entistäkin pahemmin. Oikein mukaisa reissu oli, vaikkakin kauhean nopeasti meni ohi. Seuraavan kerran nähdään sitten Placebossa, sen jälkeen pitää kattella. Mutta näin. Ei ole kuvia, en oikein viitsi selittää mitään erikoista, ajattelin ottaa piirroslehtiön käteen ja alkaa töhertää jotakin, koska päätin alkaa kehittää itseäni. Huomenna luvassa kokkausta, pyykinpesua, neulomista ja yleistä säätöä, vois lähteä lenkillekin tai pulahtaa järveen. Kattoo mitä keksii.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

I don't wanna fade away.

Ukkonen käväs yllä, minä hypin parvekkeella ihan haltioissani ja huusin muuta porukkaa kattomaan, kunnon sade, piha tulvi ja salamoi kunnolla ja jylisi kivasti. Olin ihan onnessani, sitten se loppu ja lämpötila nousi taas, ja nyt angstaan ku oon täällä pelkkä toppi päälläni ja kuolen kuumuuteen... En tykkää. Lämpötilat toivon mukaan pysyy Joensuussa jotenkuten inhimillisissä lukemissa, siitepölytasot ei. Heinät alkoi just hellittää täällä, siellä ne pisti ranttaliksi. Kiva raahata näitä allergialääkkeitä mukana, jotka muuten on kaikki Hilman reseptillä, ja mä oireilen enemmän kuin se. Ehkä mun vaan pitäs mennä sinne lääkärille.

Koitan tässä pakkailla ja miettiä monelta lähden huomenna, ja mitä tekemistä varaan junamatkalle. Huomasin Emman pöydällä listan alkuaineista ja niiden kemiallisista merkeistä ja kirosin hetken, mun kertaamiseni on vähän jäänyt... Nappasin yläasteen kemiankirjan ja amiksen matikankirjan mukaani, ne on vaikeimpia mulle, fysiikankirja ois ihan kiva kans. Muut uskosin selvittäväni ihan hyvin, mutta ehkä bilsa ja maantieto olis ihan hyvät kanssa, pitää kattoo josko löytys jostain. Enhän mä kuole jos en näitä kertaa, mutta mä vaan haluan osata. Mä haluan helpottaa omaa työtäni kaikin mahdollisin keinoin, kuitenkin silleen että varmasti opin ja onnistun itse. Sinänsä kyllä typerää tämmönen, nyt on vielä loma ja aivoja olis mukava lepuuttaa, mutta ei mahda mitään.

Koitan nyt keskittyä pakkaamiseen, sitten vois vaikka istahtaa kattoon Skinsiä ja neulomaan, vaikka se edellyttääkin taas uutta laastaria peukaloon. Totesin eilen, että mulle ei saa antaa sytkää silloin, kun mua itkettää ja kädet tärisee. Peukalossa on pieni palovamma, tommonen aristava patti, mutta ei siitä varsinaista haittaa eikä kipua ole. Ärsyttää vaan se, etten pysty neulomaan laastaroimatta sitä. Vois muuten napata mukaan Sormusten herran tai Narnian tai Kultaisen kompassin tai Potterin tai jotain, tekee mieli lukea. Tai sitten lukasen ton kemiankirjan läpi, onpahan vaihtoehtoja.



Sori, oli vaan pakko jakaa nää teidän tätä lukemaan eksyneiden kanssa. Hobitit on aina söpöjä ja no, en sano enempää.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

A drink for the horror that I'm in.


Itkettää. No ei vaan, piilarit oli silmissä yli kymmenen tuntia, alko vähitellen sattua silmien väsyessä. Vaikka kyllä mä itkinkin tänään. Ja kiemurtelin tuskaisena hermostuksissani leffateatterin penkissä. Ja vääntelehdin keskustorilla tupakansavun ja juoppojen keskellä, en lähde sinne toista kertaa verkkosukkiksissa. Enkä halua toista kertaa nähdä iskän isää siellä niiden seassa lapsia kiusaamassa. Ja olihan se kieltämättä aika järkyttävää todeta, että ihmiset tuijottaa yhtäkkiä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, koska mun hiukset vaihtoi torstai-iltana väriä jostain kummallisesta oranssin ja blondin sekoituksesta violettiin. Mukavan häröä.

Mutta niin. Mun piti tulla sanomaan, että tajusin tänään kunnolla muutaman asian. Ensinnäkin mun ikävä oli vähän turhankin suuri, ja musta tuntuu etten mä halannut läheskään tarpeeksi lujaa antaakseni ymmärtää sen. Toiseksi mä huomasin, että mun olo koheni huomattavasti, eikä tullut sitä pelolla odotettua mä-juoksen-ton-auton-alle-kohtausta. Elämä jatkuu eikä mun tarvitse sitä surra, enkä mä sano tätä nyt siksi, että mä oletan Miskan lukevan tän tekstin, vaan ihan siksi, että musta tuntuu siltä. Aika hyvä fiilis. En mä nyt oikeen tiedä, mitä tässä sanoa. Mä olen iloinen siitä, että tää meni näin hyvin. Mä itkin vain pari kyyneltä, sain puhuttua, ei tuntunut pahalta, vain vähän oudolta, mutta mä tiedän sen tunteen katoavan vähitellen. Loppuillastakin mulla alkoi olla tosi hyvä olo, normaali. Sellanen, että tällänen tän tilanteen kuuluukin olla. En nyt tiedä, ajatteleeko se samalla lailla kuin mä, mutta eiköhän sekin selviä ajan kanssa.

Nauran täällä itelleni... Uh. The Black Parade on ihana, mä olen kotona enää kaksi päivää ja niille on hyvä ohjelma. Huomenna siivoan ja käyn Lamminpäässä rauhoittumassa ja kaiketi itkemässäkin, ehkä kirjoitan kirjeen, kynttilän yritän löytää. Hirveetä ajatella että siitä on niin kauan... Ja että se viimeinen muisto on niin ikävä. Mutta ei se haittaa, mä muistan sen kauniina, iloisena ja hyvänä ihmisenä. Voi pientä enkeliä. Kuitenkin, maanantaina sitten Helsinkiin ja sieltä Joensuuhun, meikä hyppis ilosta, jos jaksaisi enää nousta tästä sängyltä. No jaa, ehkä aamulla sitten. Nyt ajattelin kirjoitella vielä jotain ja kuunnella musaa ja kieltää vatsaa murisemasta, en mä enää jaksa syödä. Kirjoittelen ehkä huomenna tai sunnuntaina, sitten olis luvassa pientä taukoa. Tekis mieli sanoa tähän loppuun vielä yksi asia, mutten taida, sanon sen sitten päin naamaa, kun seuraavan kerran nähdään. Sellasta.

torstai 26. heinäkuuta 2012

I survive on the memory of you.

Unetonta. Pyörin vajaan tunnin sängyssä, kunnes päätin ettei kannata edes yrittää, aivot käy kierroksilla ja siinä se. Nyt sitten oon tässä istuskellut ja miettinyt, että mikä tällä maailmalla on nyt hätänä. Just kun mä olen pääsemässä siihen rauhalliseen tilaan, jonka tarvitsen saavuttaakseni edes jonkinasteisen henkisen tasapainon, se pamauttaa kaiken kerralla niskaan. Ihan mielenkiintoinen ilmiö sinänsä. Ei siitä sen enempää.


Edistyminen on vaikea juttu. Häiritsevä. Mä istun muutaman tunnin päivässä sohvalla, tuijotan tylsistyneenä telkkaria ja neulon kivusta välittämättä. Se sattuu, mutten jaksa ajatella sitä. Nosta, neulo, nosta, neulo, toista yhteensä 35 kertaa, käännä työ ympäri, nosta yksi ja neulo 69 silmukkaa nurin, käännä ja toista koko homma. Monta sataa kerrosta, en laske niitä, lasken senttejä. Melkein 110 senttiä jo valmiina, aloitin kahden jälkeen sunnuntai-iltapäivänä. Eli oon istunut telkkarin edessä tällä viikolla enemmän kuin laki sallii. Muutama jakso Skinsiä, muutama dokkari, vähän Frendejä Roosan kanssa. Adelen kaksykkönen läpi pariin otteeseen. Suurinta pudottajaa äitin kanssa kahvin ja lakanoiden taittelun kera. Täytyy tehdä enemmän kuin yhtä asiaa kerrallaan, ja sitten tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. 110 senttiä ei riitä, pitäisi olla ainakin 150. Laiska olo. Nytkin pitäis neuloa...

Tumblr inspaa taas. Huomenna pitäs kattoa pari leffaa, vahtia siskoa ja käväistä pankissa, värjätä hiukset ja siivota. Ja hävetä rahankäyttöä. Ostin tänään ne lasit, ja aloin hihittää bussissa, kun tajusin, etten pysty maksamaan niitä. 104,80 euroa, en pysty maksamaan kortin käyttörajojen takia. Eli fuck, täytyy pyytää iskältä viitisen euroa ja nostaa satanen, ja panikoida, että hukkaan sen matkalla optikolle. Ei näin. Ja piilaritkin tuli tänään, nauroin ja katselin pakettia, laskussa lukee "ÄLÄ MAKSA, AIHEETON" kirssankorkuisin harmain kirjaimin ja siinä on 12 x 5 piilolinssiä. Ja minä vaan nauran ja itken verta, kaheksankymppiä. Enkä edes puhu niistä koulukirjoista, laskettiin tänään mun kirjoja ja se hinta alkoi huippaamaan, että kiva miettiä sama luku tuplasti, Roosakin on lukion ykkösluokkalainen. Kyllä ottaa aivoon.


Vois ehkä mennä tonne parvekkeelle istumaan. Raikasta ilmaa ja hengenahdistuskohtaus, koska unohdin allergialääkkeeni ja iskä on sitä mieltä, että se lääkärissäkäynti vois olla jo aiheellinen... Kivat heinille ja pujolle. Taidan toimia.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

I'll be my own savior standing on my own two feet.

Aluksi pahoittelen, jos joku pelästyi tota viimeöistä tekstiä, mä sain Skinsistä ja musasta ja ajatuksista ihan hirvittävän inspin ja siinä sitä sitten mentiin. En oo lukenut tota kertaakaan läpi, että se on mikä on, täysin fiilispohjalla ja liikoja ajattelematta kirjoitettu pläjäys. Ei siitä muuta.

Pari viime päivää on kuluneet musiikkia kuunnellen neuloessa, Skinsiä ja jotain randomohjelmia kattellessa, keittiössä ja muualla talossa hääräillessä ja kaupungilla pyöriessä, kinastellen ja toisia rauhoitellen. Muun muassa vietin tossa vajaan tunnin ja keskustelin Himpulan kanssa siitä, miksei meille voi ottaa mitään lemmikkiä. Pöhkö pirpana, kyllä mä tiedän ja ymmärrän miksi se haluaisi jonkun elukan, kyllähän mäkin haluaisin. Me ei vaan voida.

Kauheesti tekis mieli tehdä kaikkea. Toi kaulahuivi on nyt joku 70 senttiä pitkä, parimetrinen siitä pitäs saada ja lisäks hapsut. Pitää ommella laukku ja reppu, tuunata vaatteita. Iskä heitti mulle jonkun armeijan aikasen paitansa, siitä vois kehitellä jotain. Ja kirpparit taas, apua. Radiokirppis vie mut vararikkoon. Viikon sisään mukaan on tarttunut kengät, farkut, kahvimuki ja palestiinalaishuivi. Kaikkea muutakin kivaa on löytynyt mekoista kahvipurnukoihin, mutta olen rahaton enkä pysty ostamaan ihan jokaista vastaantulevaa ja niin ihanaa härpäkettä. Täytyy muistaa, että kuukausikortti ei ole ihan halpa kaveri, koulukirjat on vielä mukavampia, ne kehykset pitäis hommata ja opiskelijakortti on tilauksessa ja vaikka mikä muuta. Apua.

Mietin, että pitäisi varmaan koittaa kuvailla noita tekeleitäni, jos ne joskus valmistuu. Paino sanalla jos. Mä en tiedä, oon niin surkea toteuttamaan mitään. Nyt ei nukuta, taidan istua keskelle lattiaa ja leikellä ton hameen, tai tutkailla sitä paitaa. Katsotaan, kumpaan päädyn.

On scraps and pieces left behind.


Mulla on ikävä sua.

No mutta tietysti sulla on. Mitä muuta sä voisitkaan tuntea, jos mä itsekin ryven täällä itkuisissa unissani, havahdun kymmeniä kertoja yössä kasvot tyynyä vasten ja tyyny kyynelistä märkänä, aamulla kohtaan peilissä taas eilistä heiveröisemmän haamun, joka ei enää jaksaisi yrittääkään kestää tätä elämää? Ja silti mä täällä mietin, etten saa olla näin hömelö, en saa kertoa sulle, miten kamalalta ja tukahduttavalta tämä tuntuu, miten se syö mun sisuskalujani ja korventaa sielua, kuin joku tunkisi tulessa pidettyä metallista tikkua nielusta alas aina vatsan pohjalle asti. En mä voisi sellaista sulle sanoa, sähän säikähtäisit, hyppäisit ensimmäiseen junaan ja pamahtaisit mun ovelle silmät suurina ja kosteina huolesta ja kaipuusta, ja sä nappaisit mut syliisi etkä enää päästäisi irti. Ja mä itkisin itseni tyhjäksi, jättäisin jälkeeni vain kuoren, jonka sä taas täyttäisit ilolla ja hymyllä ja rakkaudella ja onnellisuudella ja kaikilla maailman kauniilla asioilla. Ei, mä en todellakaan kerro sulle mitään.

Niin on mullakin sua, mutta yritetään jaksaa vielä hetki. Ei tää enää kauaa kestä.

Sama vanha valhe. Mä en vain lakkaa uskomasta siihen. Vielä vähän aikaa, ei enää kauaa, kohta se on ohi, sitten alkaa taas uusi ja kaunis ja onnea pursuava aika. Me syleillään ja halaillaan ja puristetaan käsiä ja suukotellaan ja ollaan niin hehkeitä ja nuoria, meitä katsotaan hymyillen ja ajatellaan, että onpa tuo nuori lempi niin kaunista. Eihän tuollaisessa voi olla mitään ongelmia, kumpikin hymyilee ja on niin onnellinen, kaikki on kaunista ja todellista ja niin taivaallista, voi kun itsekin voisin taas elää tuota kaunista rakkautta. Olisin kaunis ja nuori ja onnellinen ja tulevaisuus olisi vasta edessä, kaikki haaveet yhdessä vanhenemisesta ja naimisiinmenosta ja yhteisistä lomista ja onnenhetkistä ja toivotuista lapsista ja lapsenlapsista ja hääpäivistä ja elämän kauneudesta. Kaikki se olisi edessä ja oltaisiin intoa täynnä.

Onhan sulla kaikki hyvin siellä? Ole kiltti ja sano rehellisesti, älä pimitä mitään. Mä todella välitän, sä voit luottaa muhun.

Hymyilyttää ja lämmittää, tietysti suhun voi luottaa. Sähän olet niin ihana ja täydellinen ja oikea, sä oikeasti välität, sä kuuntelet ja lohdutat ja kerrot kaiken ja kuuntelet kaiken, autat aina kun tuntuu pahalta ja olet niin mahtava. Tietysti sulle kerrotaan aina kaikki, sinä olet turvallinen ja luotettava ja huolehtiva ja aina niin hyvä ihminen, annat kaikkien viat anteeksi ja saat antamaan sinullekin anteeksi, vaikkei sinussa mitään vikaa olekaan. Olet niin hyvä, uskomaton, täydellinen. Minun puuttuva palaseni.

Höperö, tietysti kaikki on hyvin. Ei mulla ole mitään hätää, muista se. Oot mulle rakas.

Minä lähetän viestin ja huokaisen päästääkseni valheen mädättämän ilman pois keuhkoistani. Taas minä sanoin sen, mitä toivot kuulevasi, tiedän sinun taas uskovan sen ja sinun olevan onnellinen siitä tiedosta. Olet niin hellyttävä uskoessasi sanani, joilla minä suojelen sinua pahuudelta. Niiden avulla sinä muistelet minua hyvällä, kun päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja lopulta kuukaudet vuosiksi. Minä hymyilen laskiessani kännykän pöydälle, näen sen näytön loisteen sammuvan ja pakenen huoneesta ennen, kuin se herää taas eloon. Minä tunnen kutsuvan viileyden kutittavan ihoani, minä seuraan sitä ja tunnen kylmien metalliosien pistävän kosketukset ihoani vasten. Äänet kutsuvat minua luokseen, ilma hyväilee minua, se puristuu ympärilleni ja hiljentää nopeasti muut äänet, se hukuttaa jostain kaukaa kuuluvan tutun piippauksen. Tiedän sen tulleen, vaikken sitä enää kuulekaan, ja hetken katumus rutistaa rintaani. Hitto, tämä oli virhe. Ajatus kaikuu päässäni, suljen silmäni ja kohtaan maan ymmärrykseni menettäneenä.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Ääni ajatuksen mua hetken lohdutti.


Jos muistan ostaa sytkärin, ei tarvii tulta pummata
Jos aurinko käy takaapäin, se piirtää varjoja
Ehkä teoistamme pienimmät, juuri ikuisiksi jää
Jos suuni pidän supussa, vitut, täytyy yrittää

Ulkona on sininen taivas, joitain hassuja pilvenhattaroita, luonto loistaa vihreänä ja minä makaan peiton alla koska paleltaa. Hieman jännittää, tutkailin tässä siitepölytiedotetta, jonka mukaan mulla on hyvin todennäköinen kuolema edessä. Mun syömien pillerien määrä vaan kasvaa koko ajan, enkä syö edes omia lääkkeitäni. Vitamiinit on omat, allergialääkkeet iskän ja nyt tää viimeisin jollain lailla lihaksien jännitykseen vaikuttava pilleri on äitin ja iskän reseptillä. Jotenkin vammanen olo, mut ei kai se mitään. Ehkä mä selviän.

Viimeisimmät illat on olleet jollain tavalla jänniä. Seikkailen yhdentoista aikoihin kotiin bussilla, jään liian aikaisin ja kävelen viileässä illassa kotiin asti. Pidempää reittiä, koska äiti on alkanut toitottaa varovaisuudesta, kun Emmalle oli alettu flirttailemaan kaupungilla alkuviikosta. Pidempi reitti kulkee vähän enemmän asuttua katua, joten kai äiti on siitä tyytyväinen.

Äh, outo olo. Suomirokkia ja poppia ja iskelmää ja vaikka mitä soi ja mä haluan istahtaa autokatokseen ja opetella taas käyttämään puukkoa, ihan vain että saisin tekemistä. Tai alkaa neuloa jo uutta syksyä varten. Mistä sitä tietää, kuinka paljon ehdin neuloa koulun alettua? Voisin tehdä tutkimusmatkan kirjastoon, kirjakaupoilla pitää käydä Roosan kanssa, optikot täytyy kierrellä. Uus värinpoisto täytyy tehdä. Lamminpäässä on käytävä, lauantai varmaan sopisi. Silloin tulee vuosi täyteen siitä, kun nähtiin viimeisen kerran. Ja no, muuten ajattelin käyttää ensviikon siivoamiseen, järjestelyyn, pakkaamiseen ja sensellaiseen. Säätämiseen. Ajatteluun. Kuulostaa ihan hyvältä, nyt vois ottaa tosta puikot ja langat mukaan, etsiä lasit ja istahtaa vaikka katsomaan jotain leffaa, siinä samalla sais vaikka neulottua vähän matkaa jotain kaulahuivia.


Nyt sä peseydyt, kaadut sänkyymme
Ja käännät selkäsi
Mä pimeydessämme mietin mitäs jos
Ei koskaan noustaisi

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Your life will never be the same on your mother's eyes.

Päivä koostui tiskaamisesta, pyykkäämisestä, vetyperoksidinkatkuisesta värinpoistosta, bussimatkoista, puheripuleista ja ainakin yhdestä läheltä piti -tilanteesta, eikä nyt todellakaan ollut tarkoituksellista, joku kuski vain päätti, että mäpä peruutan tässä tälleen yllättäen ton likan ja muutaman taksikuskin päälle. Onnistuin väistämään, vähän kyllä säikähdin, äiti sanoi mulle ennen kotoa lähteä vain muutaman sanan. Oo varovainen.

Jännä viikko takana. Mä olen taas miettinyt ihan liikaa, ja kuitenkin pysynyt positiivisena. Vähän on joka päivä tullut takapakkia, mutta yritän. Ihan tosissani yritän, en muista, koska olisin viimeks ihan oikeasti yrittänyt tehdä itsestäni onnellisen vain omin voimin. Saatan ensviikolla, tai sitä seuraavalla yrittää eristää itseni muusta maailmasta, kadota metsiin talsimaan ja meidän pihalle istumaan ja lukemaan ja verestämään veistelytaitojani ja ompelemaan ja taiteilemaan, en oo ihan varma. Tavoitehan on saada mieli nollattua, mä yritän pitää sellaisen viikon, jolla en yksinkertaisesti ajattelisi tapahtunutta. Vaikeeta se on, mun mieli on liian vaikea vastus itselleen, se menee oman mielensä mukaan, se päättää kaiken itsekseen. Vaikea hallita.

Tiedättekö, mua häiritsee taas se, etten oo kuvannut vähään aikaan... Pitää yrittää harrastaa sitäkin. Että kun sais sen kameran. Pitää kattoo, tää kahen viikon palkka menee ainakin osittain uusiin laseihin, sitten on pakko koittaa säästää yllättäviin ja vähemmän yllättäviin menoihin Placeboon. Mutta olkoon näin, mä yritän keksiä jotain luovaa, nyt menen nukkumaan, huomenna syödään kakkua Emman synttäreiden takia ja sitten ois tiedossa leffailtaa. Ai niin, mua luultiin eilen taas vaihteeks 15- ja Emmaa 20-vuotiaaks. Että on ihanaa, oon siis kasvanut kaks vuotta ulkonäkönikin perusteella, ja Emma on pysynyt samanikäisenä...

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Manaa maan alle jokainen mies.

Pää räjähtää. Mä tarviin sen oman kämpän. Tai edes äänieristetyn huoneen. Jotakin. Ettei mun tarvitsisi tulla ulos täältä, kun joka kerta tulos on sama. Mä palaan huoneeseen ja paiskon ovia stereotyyppisen teinin tavoin, enkä mä ole normaalisti sellainen. Mä en vaan kestä veljeä. Äsken se kompastui tietokoneen johtoon, koska halus välttämättä kikkailla jotain siinä liukkaalla lattialla, mikä ei todellakaan ole hyvä alusta keppien kanssa. Kaiken järjen mukaan meitä kolmea vanhempaa ei-aikuista syytetään asiasta saman tien, meidän pitäisi vahtia ja auttaa. Millä vahdit ja autat, kun jätkä aukoo päätään, vittuilee ja haukkuu, ei anna koskea ja uhkaa milloin milläkin tavoin? Mä en jaksa edes hävetä omaa käytöstäni kunnolla, mä ymmärrän että sitä pitää paapoa ja se saa nyt kaiken anteeksi ja kaikki on sille epäreilulla tavalla ystävällisiä ja auttavaisia, mutta mä en jaksa. Meillä on liian samanlaiset luonteet, jos ruvetaan aukomaan päätään niin kumpikaan ei anna periksi, joko haukutaan toinen kyyneliin puolustuskyvyttömäksi tai vedetään turpaan tai meidät revitään eri huoneisiin tai poistutaan tilasta ovet paukkuen ja jatketaan huutamista ja raivoamista ovien takaa. Mä en ole samanlainen muita kohtaan. Mä sanoin jo kuukausia sitten iskälle, etten välttämättä pysty elämään ton apinan kanssa. Ja se vaan nauro, että on pakko. Ei todellakaan ole, mä en halua jatkaa tätä.

Anteeksi, että tuun tänne itkemään tämmöisiä. Mä en vain pysty poistumaan huoneestani. Mun täytyy päästä pois ja äkkiä. Mä en pysty enää edes istumaan keittiön pöydän ääressä syömässä, se tuli tänään sinne ja katto mua pari sekuntia ja ilmotti ettei todellakaan tule samaan tilaan, mä hillitsin haluni huutaa sille, ettei tarvii ilmottaa asiaa erikseen kun ei muakaan huvita kattoo sen paskantäytteistä naamaa... Ja eilen mä jouduin menemään meidän etuovelle, pihapuolelle juomaan, koska äitin mielestä oon maailman hirvein tytär, koska huomautan siitä, että jätkä vois joskus pitää turpansa kiinni, koska kaikki tietää muutenkin, että sillä on tylsää. Menee hermo, mä en jaksa, tukehdun tässä taas vaihteeksi itkuun saman asian takia. Mä vihaan tätä, mulla ei ole enää pakopaikkaa. Ei tule ikinä olemaan.

Itke silmäsi sameaksi
Pure halki nuo punaiset huulet
Huuda äänesi käheäksi
Minä en lähde luotasi mihinkään

Kolmesataakaksikymmentä ja neljä päivää kärsimystä. Saanko tunkea itseni pimeimmän komeron pimeimpään nurkkaan ja unohtua sinne, kunnes pääsen täältä pois?

lauantai 14. heinäkuuta 2012

I feel lost in myself, there's an alien in me.

Tähän päivään on mahtunut pari järkytystä ja siitä johtuu se että meikä kuuntelee taas Tokio Hotelia ja otsikko on Alienista ja oon ihan angstinen... Apua, Essi päivitti mun tietoja ajan tasalle. Hui kamala, pelottavaa miten nekin jätkät on kasvaneet ja muuttuneet ja musiikkia ei silti ole tullut... Okei säästän teidät tältä.

Angstituttaa vähän muutenkin. Kovasti oon pyrkinyt hymyilemään ja olemaan iloinen, ja niinhän mä olenkin. Vai pitäisikö sanoa tyytyväinen, toistaiseksi riittävä, hetkellisesti hyväksyvä, mikä sana sitä voisi kuvailla? Onnellisuus olisi se toive, mutta ei todellakaan, ei ikinä. Se vaatisi niin paljon enemmän, sellaista positiivisuuden tunnetta mä en voi kokea vähään aikaan. Ehkä sitten, kun pääsen Joensuuhun asti, ehkä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mikä saisi mut saman tien pilviin, mutta se on mahdotonta.

Olen fanityttöillyt, siivonnut, järjestellyt, repinyt papereita, purkanut ja täyttänyt laatikoita, unohtanut syödä, syönyt liikaa, tuijottanut peiliä, hymyillyt ja irvistellyt, vääntelehtinyt, miettinyt, kirjoittanut, pohtinut, kaivannut, tylsistynyt, haaveillut. Istunut paperien ja laatikoiden keskellä lattialla ja laulanut ja muistellut helppoja aikoja. Katsonut vanhaa kuvaa, vuosimallia 2004, takana teksti 11.11 -04 10 V:N TULOS iskän turvallisella ja selkeällä käsialalla kirjoitettuna. Viisi lasta istuu pihakeinussa kylki kyljessä, osittain toistensa sylissä, hymyilee leveästi lapsenkasvoillaan, paitsi pienin, joka tuijottaa kameraa järkytyksestä totisena. Suloista.

Hitto, kuolen koska Kaulitzit duettona acapellana, ei näin. Noloa, vois mennä nukkumaan. Mutten haluaisi. Haluaisin mennä meidän pihalle märälle nurmikolle istumaan, antaa kaatosateen rikkoa maiseman ja aiheuttaa kylmiä väreitä, muistaa miten edelliskesänä olin jäädä yöksi sateen samentamaan metsään, koska pää oli hajota, sieniystäväinen kielsi ja jatkoin kotiin asti. Let's run into the pouring rain, to feel that we're alive again. Kiva muistella taas tämmösiä illalla, varmasti saankin unta näiden jälkeen. Pari viikkoa jäljellä ennen kesän virallista muistelen-itseni-hengiltä-päivää, pitää mennä sinne haudalle pian. Mä vain en tiedä, kuinka. Yksin vai jonkun kanssa? Tai ei jonkun, vaan sen tietyn ihmisen.

Nyt loppu angstaus. Mä menen pesemään hampaat, pistän Humanoidin soimaan, rauhoitun ja yritän nukkua. Huomenna leikin taas vaatteilla ja meikillä tai ainakin yritän, vietetään vähän leffailtaa pikkusten kanssa. Että kun tekisi mieli kirjoittaa, mutta minne mä muka tekstin pistäisin? Mitä kirjoittaisin, kenestä ja kenelle? En mä enää osaa kirjoittaa, täytyy vain hyväksyä se ja olla hiljaa ja jättäytyä taakse muiden estradilta.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Welcome to the creepshow.

Tämä. Tämätämätämätämätämä. Rakastuin. Kuunnelkaa, tai no, lukekaa käännös. Ja kuunnelkaa laulua. Kuulostaa kauniilta ja lyriikat. Teen kuolemaa.


Ehkä mä tavallaan edistyn. Ainakin omasta mielestäni. Mä käytän yli puolet ajastani muistelemalla. Käyn muistoja läpi, koska olin iloinen, koska ahdisti, koska olin haljeta onnesta, koska halusin rikkoa kaikki kellot ja pysäyttää ajan, pitää kaiken muuttumattomana loputtomasti. Tiedän varsin hyvin, että muutama kaveri haluais nyt kalauttaa mua halolla päähän ja kieltää sen multa. Mutta kun se tuntuu parhaalta tavalta. Miksi mun pitäisi unohtaa, miksi mun pitäisi katkeroitua, miksi mun pitäisi kieltäytyä puhumasta asiasta, miksi mun pitäisi haukkua se lyttyyn, miksi mun pitäisi inhota sitä, miksi mun pitäisi toimia kuten odotetaan ja käsketään, jos näin on musta parempi? Mä muistelen kaikkea hyvää, mä talletan kauniit hetket päiväkirjani sivuille, kirjoitan sinne muistiin asiat, joita ei sovi unohtaa. Ja koko ajan tuntuu paremmalta. Joka hetki tuntuu vain enemmän siltä, että näin on hyvä. Joka hetki tajuan uudelleen, että mulla on ihan helvetin paha ikävä Miskaa, että mä haluan halata sitä niin että käsiä alkaa heikottaa ja hymyillä sille ja sanoa sille kaikkea, mutta ei siinä ainakaan mun mielestä ole mitään pahaa. Nyt viimeistään pidätte mua tärähtäneenä paskanpuhujana, mutta ei se mua kiinnosta. Mä haluan pitää kiinni mulle tärkeästä ihmisestä ja mä haluan olla sille luotettava ystävä, mä haluan sille pelkkää hyvää. Tietysti mietin jatkuvasti, olenko mä sille pahaksi, mutta se mun täytyy selvittää siltä itseltään.

Anteeksi nyt aivan valtavasti sitä, etten todellakaan pyydä tosissani anteeksi sitä, että musta tää on hyvä tapa käsitellä asiaa. Jos joku nyt ärsyyntyy mun ajatustavasta, niin ärsyyntyköön. Mä tiedän aiheuttavani kiusallisia hiljaisuuksia, kun yhtäkkiä alan selittää jostain Miskaan liittyvästä asiasta ja kaverit kattoo mua silleen et "voi vittu älä nyt taas alota", ja hiljenen itsekin kiusaantuneena niiden reaktiosta. Musta vaan tuntuu paremmalta puhua jatkuvasti, mä en tajua, miten esimerkiksi Roosa kestää näitä mun vuodatuksia useasti viikossa, kun puheripuli iskee ja selitän kaiken mahdollisen tästä aiheesta ja lisäksi jotain koulusta ja töistä ja ruuasta ja mummusta ja juomisesta ja siitä että pakotan Emman tekemään tumblrin. Tiedän olevani friikki ja olen ylpeä siitä, vaikka se ajaa mut itsenikin hulluuden partaalle. Menkää pois jos ette kestä sitä.


Niin, nyt vain iski tämmöinen. Mua hymyilyttää kamalasti ja tekisi mieli vaikkapa soittaa Miskalle ja nauraa että tänään tulisi viis kuukautta täyteen ja vaikka mitä muuta hullua, mutta taidan säästää sen mun mielenvikaisuudelta ja odottaa vaan että nähdään kasvotusten. Voisin selittää tähän vielä kaikenlaista sontaa neulesuunnitelmistani, koreapopista, työpäivistä, hauskoista mummoista, liiallisesta syömisestä ja liiasta kuumuudesta, sisustussuunnitelmista ja halusta piirtää ja lainata Potterit kirjastosta sekä pahasta lävistyskuumeesta ja vaikka mitä muuta jännää, mutta mä en yksinkertaisesti jaksa, mä menen suihkuun ja ärjyn taas turhautuneena korvalleni, joka ei ole puoleen vuoteen mitään muuta tehnytkään kuin mennyt lukkoon melkein joka aamu ja jota joudun kohta taas menemään arvauskeskukseen tutkituttamaan ja sitten menen suihkuun ja huomenna äiti ja iskä tulee ja joudutaan tyyliin viemään äiti ensiapuun järkytyksen takia, kun se tajuaa Elmerin jalan tilan. Ihan sama, liian pitkä lause ja mä menen tutkimaan kuvia, morot.



tiistai 10. heinäkuuta 2012

Breakdown.

Vanhainkodissa haisee kuolema. Ja vanhuus. Ja paska.

Kotona ei ole kivaa, veljen sääri murtui kahdesta kohtaa, se on tyyliin koko loppukesän keppien varassa ja asuu nyt sitten alakerrassa, koska me ei ruveta kantamaan sitä portaita ylös ja alas. Hirveä huuto ja parkuminen, ei saa koskea muttei pärjää yksinkään, ollaan kaikki paskiaisia ja silti täytyy olla koko ajan auttamassa. Sairaalassa sanottiin että voidaan ottaa sisään, ei silti jäänyt... Kunpa oliskin, ne sais sen sentään hiljennettyä lääkkeillä, täällä kotona ne ei ole tarpeeksi vahvoja hiljentämään sitä parkumista. Mä ja Roosa itketään täällä, koska se kuulostaa aivan hirveältä ja kumpikaan ei kestä nähdä sitä kipua, Hilma ei uskalla olla lähelläkään, mummu joutuu hoitamaan kaiken yksin. Sillä kuitenkin on tavallaan väljin suhde, se pystyy olemaan ammattimaisempi tässä. Äitille ei kerrota mitään ennen kuin se astuu ovesta sisään, sen loma vaan menis pieleen. Kärsitään sitten kaikki täällä sen takia, että jätkät ei osaa olla loukkaamatta itseään trampalla.

Väsyttää.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

I close my eyes and drift away.

Tukehdu omaan hengitykseesi, menetä näkökykysi omiin kyyneliisi, palellu omaan vapinaasi. Nyt sattuu, mä tiedän että se johtuu syömättömyydestä, mutta miten mä uskaltaisin syödä mitään, kun tiedän että se tulee saman tien ylös järkytyksestä?

Ei mulla taaskaan mitään hätää ole. Mä olen vain hullu, täysin normaali itseni. Muutamaa liikaa houkutellutta spontaania autonallejäämissuunnitelman toteuttamisyritystä rikkaampana. En todellakaan tajua miksi mä ajattelin niin, mä vaan jotenkin menetin kontrollin... Mietin, miten helppoa olisi ollut vain päättää se kaikki. Ei olisi tarvinnut enää hetkeäkään yrittää hillitä itseään, olisin vain päästänyt viimeisistä itsesuojelun rippeistä irti ja ottanut muutaman juoksuaskeleen, mulla oli tilaisuuksia vaikka kuinka paljon. Miksen mä tehnyt sitä? Olisin aiheuttanut seitsemälle henkilölle tuskaa, pelkoa, järkytyksen, traumoja. En tiedä, oliko se oikeasti se syy siihen, että mä pysyin jalkakäytävällä. Ehkä myös se, että se olisi todennäköisesti nähnyt mun kasvot viimeisen hetken ajan... Mä en tiedä. En mä halua tehdä sitä, se vain tuntui siinä tilanteessa liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Helpolta tieltä mulle.

Jälkikäteen istuin päättärillä ja tuijottelin purppuraiseksi värjäytynyttä taivasta. Onko mulla oikeasti tulevaisuutta täällä? Tulenko mä saavuttamaan ainuttakaan tavoitettani tässä elämässä? Tuleeko musta ylioppilas, opiskelenko itselleni ammatin, saanko enää ikinä kirjoitettua mitään, mitä voisi kutsua edes novelliksi, onnistunko ikinä korjaamaan itseäni niin, että pystyn katsomaan peiliin ajattelematta, miten säälittävä ihminen siitä heijastuu takaisin? Itkenkö ikinä onnesta katsoessani jotakuta mulle rakasta ihmistä, tuleeko mun elämässä ikinä olemaan sellaista ihmistä, jota suojelen koko olemuksellani? Mä en halua kenellekään samanlaista elämää kuin itselleni. Mä en tiedä ajatusta, että jossain on ihminen, jonka mieli on samalla lailla hajalla kuin mun omani, jopa pahemmassa kunnossa. Miten mä edes kehtaan valittaa tällaisesta?

Lopetan. Iltapäivällä konfirmaatiokuvaus, mä en jaksa tehdä itselleni mitään. En raahaudu suihkuun, en harjaa hiuksiani, vedän eilisten meikkien päälle uudet tuhrut. Tappelen itseni jotenkin sinne kirkolle, vaikka tiedän varsin hyvin, että se tekee pahaa. Yritän pysyä hereillä huolimatta siitä, että nukuin ehkä paskimmat unet kahteen viikkoon, heräsin pelästyessäni lokkien kirkunaa melkein niin, että itketti. Sairasta, milloin musta tuli näin säikky? Ja minkä takia mä kirjoitan taas biisejä?



I pulled away to face the pain
I close my eyes and drift away
Over the fear
That I will never find a way
to heal my soul
And I will wander until the end of time
Torn away from you


My heart is broken
Sweet sleep, my dark angel
Deliver us from sorrow's hold
Over my heart


I can't go on living this way
I can't go back the way I came
Chained to this fear
That I will never find the way
to heal my soul

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Just another box of memories.

Joskus sitä miettii, olisiko helpompaa olla katkera ja vittumainen ämmä. Olisiko helpompaa jatkaa eteenpäin, kun voisi vain inhota ja vihata ja pitää itseään parempana, ajatella, että parempi kun kaikki on ohi? Kaikki vain muodostuu vaikeaksi, kun on pakko todeta, etten ikinä pystyisi siihen. Mä en inhoa ihmisiä. Mun mielestä ihmiskunta on perseestä, ihminen on maailmankaikkeuden pahin hirviö ja se täytyisi hävittää maailmasta, ja ajoittain mä mietin, miten julma olen toivoessani lasta tähän hirveään paikkaan, jota itsekin olen ollut luomassa. Jokaisessa ihmisessä on pahaa, niin on myös hyvääkin. Siksi on vaikeaa olla katkera, ajatella, että mun kuuluisi inhota sitä, vaikka sitä odotetaankin. Kai mä olen vain outo, mutta mä välitän edelleen. Mä päätin antaa itselleni luvan välittää, miksi mun pitäisi haaskata se kaunis tunne vain siksi, että mun odotetaan inhoavan sitä ja karttavan sitä viimeiseen asti?

Kieltämättä ajatuskin sen näkemisestä saa aikaan lievää pakokauhua. Mä en yllättyisi, jos seuraavalla tapaamiskerralla alkaisin itkeä hysteerisesti ja saisin paniikkikohtauksen ja juoksisin karkuun, se olisi aika normaali reaktio multa. Yhtä hyvin saattaisin vain hymyillä leveästi, kysyä miten menee, katsoa sitä kaunista ihmistä iloiten siitä, että se on olemassa, että mä olen etuoikeutettu saadessani tuntea sen. Koska mulle on aivan sama mitä muut asiasta ajattelee, musta siinä on yksi kauneimpia ja hienoimpia ihmisiä maan päällä. Persoonallinen, rohkea, älyvapaa, välittävä, rehellinen, luotettava, yllättävä, päättäväinen, rento, vahva. Anteeksi, jos tää kuvailu kiusaa jotakuta, näin mä vain näen sen ihmisen. Mä löydän kaikista ihmisistä jotain hyvää, ehkä se on outoa, ehkä ei, en välitä. Mä inhoan edelleenkin paskanpuhumista, mä en tee sitä perusteettomasti ja siitäkin tulee huono omatunto. Vielä muutama viikko sitten puhuin yhdestä ihmisestä paskaa ja se inhotti mua, mä myönnän olleeni ja olevani edelleen kateellinen sen saamista hyvistä asioista elämässä. Nyt mä kuitenkin olen päättänyt olla iloinen sen puolesta, mä tiedän, että hyvin suurella todennäköisyydellä, melkein sataprosenttisen varmasti ärsyynnyn taas, jos tapaan sen kasvoista kasvoihin, mutta mä aion silti hymyillä sille ja olla sille ystävällinen, reilu. Ehkä mä joskus sanon sille suoraan päin naamaa, että kadehdin sitä, koska se on saanut niin paljon hyvää, mutta että haluan arvostaa sitä sen takia. Se ansaitsee kaiken hyvän samalla lailla kuin muutkin, vaikka itse olenkin poissuljettu tältä hyvää ansaitsevien listalta.

Kunpa seuraavat neljätoista päivää menisi nopeasti. Kahdeskymmenes päivä mä heitän värin päähän, maalaan kasvoilleni sotamaalauksen, heitän mahdollisimman provosoivat vaatteet päälleni, haistatan paskat ihmisille ja olen mikä olen. Pakkaan kamani ja ainakin haaveilen istuvani viisi tuntia junassa kohti toista paikkaa, kohti rakasta ystävää potenssiin kaksi. Kallis reissu, mutta ajattelen ansaitsevani sen, olen itse säästänyt siihen rahat, saan töistäkin muutaman sata euroa palkkaa. Töissä lupaan olla korrekti, en provosoi, mietin tarkasti vaatteeni, hymyilen vanhukselle, autan tätä, kuuntelen ja arvostan elämänkokemusta. Varmasti saan kommenttia siitä, että mulla on nenälävistys, punaiset hiukset aiheuttaa varmasti närää, joku saattaa närkästyä hyvinkin pahasti mun takia, äiti saanee lomalta palattuaan kuulla valitusta siitä, miten huono tytär mä olen ja miten olen jonkin sortin satanisti ja hullu ja kamala ihminen. Ei se mitään, en ole, pyrin vakuuttamaan muut siitä. Ei vanhuksien ole pakko mua hyväksyä, mä hyväksyn itseni niiden puolesta.

Voisin siivota taas. Vähän järjestellä, muokata, pohtia miten kaikki näyttäisi paremmalta. Sulkea oven mummulta, ettei se tule selittämään mitään, ja juosta estämään sitä jos se yrittää siivota alakertaa. Mun reviiri, ei siihen saa koskea, mä kyllä huolehdin meidän kämpästä, mä teen pienemmille ruuan ja ruokin itsenikin, vahdin että ne tulee kotiin eikä ole liikaa koneella, ettei syö kaapista ihan mitä sattuu, ettei katsota elokuvia, joihin ei ikä riitä, ettei lähdetä uimaan ilman valvojaa, ettei tapella liikaa. Mä osaan kyllä, mä huolehdin kaikki neljä, mä pystyn siihen. Huvittavaa, että Roosa on tässä asiassa ehkä se vaikein tapaus, mä vannon murhaavani sen, jos se tulee yhtenäkään päivänä kotiin jotain limsaa vahvempaa juoneena. Ei sillä, että haluaisin kontrolloida sitä, kyllä se saa juoda ja saa pitää hauskaa, mä vain haluan, että se ei sen takia joudu vaikeuksiin. Ettei tulisi ongelmia.

Pendulumia. Mä vain istun sängyllä jalat ristissä, villapaita päällä, täällä on kuuma. Kynsi on halki, kaikki on lakattu kirkuvalla punaisella, huulet taidan maalata samalla periaatteella. Hiukset on oranssit, väri ei pysy koskaan. Pikkupoika, jota hoidin syksyllä, tuijotti mua eilen kovasti pohtiva ilme kasvoillaan, puristi äitinsä kättä ja frisbeetä toisessa kädessä, mittaili mua. Ei tunnistanut, että verkkosukkahousujen, tennarien, farkkutakin, punaisten huulten ja mustien aurinkolasien takana on se villaneuleeseen ja farkkuihin pukeutunut blondit hiukset ponnarille sitaissut tyttö, jonka kanssa syksyllä leikittiin lääkäriä hyvän kaverin kanssa. Haluan sellaisen pienen keijupojan meille kotiin, haluan kaapata sen syliini ja katsoa sitä viattomuutta. Miten lapsi voi olla niin kaunis, miten lapsi voi hyväksyä sut niin mutkattomasti, jos vain päättää pitää susta?  Neljätoista vuotta sitten Roosan kanssa leikittiin ja tuijotettiin äidin vatsaa, koska se vauva tulee näkyviin? Mä ikävöin lapsuutta. Antakaa mulle kamera, jotta mä voin tallentaa sitä seuranneen nuoruuden ja muiden lapsuuden, ettei se katoaisi jäljettömiin ja unohtuisi, kun sivuja selataan eteenpäin ja unohdetaan kelata taaksepäin, jotta ymmärrettäisiin tulevaa paremmin.

Drive away.

Haluan istua keskelle hiljaisuutta, hymyillä leveästi ja tervehtiä kuolemaa iloiten, unohtaa edelleen jatkuvan pahan ja hyvän, vastaanottaa uuden pahan ja hyvän, puristaa lämpimästi kättä jokaisen vastaantulevan kanssa, halata rakkaita tiukasti, suudella rajusti tärkeintä, antaa unelmani turvallisiin käsiin ja sallia jonkun muun tehdä niistä totta, jotta niistä tulisi kauniimpia ja parempia. Haluan saada kaiken pahan anteeksi ja halata itseäni tiukasti, pitää itseäni koossa samalla, kun vaivun pimeiden massojen keskelle ja puhdas unohdus vaientaa mielen lopullisesti. Haluan kirjoittaa viimeiset lauseet paperille ja kuiskata viimeiset mietteeni toisiin korviin, hymähtää viimeisen kerran, kuunnella viisaudet vielä kerran läpi ja arvostaa kaiken kauneutta. Haluan kokea äärimmäisen kivun, äärimmäisen onnellisuuden, äärimmäisen surun, äärimmäisen voiman. Haluan kuihtua pois ja peittää kadotessani jälkeni, ettei kukaan jäisi kaipaamaan tai kärsimään jälkeeni.


Se vain iski. Mä menen nukkumaan ja hiljennän itseni, toivon etten näe viimeyön kaltaisia unia.


torstai 5. heinäkuuta 2012

You got to make it your own way.

Tietenkin pitäis tyytyy siihen mitä mä oon saanut aiemmin
Ettei koti ole joku aamu pommitettu
Tietenkin pitäs osaa olla onnellinen sunkin puolesta
ja sulkee korvat katkeruuden kuiskinnalta
Tekisin sen jos en ois palasina
Tekisin sen, jos en ois rikkinäinen


Jos elämä ois helppoo, sä olisit pelkkä paskiainen
Pettäjä, jättäjä ja sanansyöjä
Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen
Helposti vihattava, heikomman lyöjä

Käväisin Helsingissä. Aukku kyseli maanantaina että pääsisinkö käväisemään, eipä siinä ollut pahemmin aikaa epäröidä, ilmoitin vaan tiistaina äitille et keskiviikkona hyppään bussiin ja tulen torstaina. Eikä sekään sanonu mitään, varmisti vain että tiedän mistä lähden ja että tilillä on rahaa. Mukava reissu, vapauttava. Enhän mä edelleenkään siitä kaupungista pidä, mutta maisemanvaihdos tekee aina hyvää. Toki tänään paluumatkalla iski kiva pieni paniikkikohtaus, kun sain tietää yhden asian, mutta päätin olla ajattelematta sitä. Mä en kuole, mä olen aina pärjännyt kaikessa. Monesti yksin, koska sitä multa odotetaan, onko ihmekään, että viime viikolla tuli inhottava fiilis, kun täytyi pyytää apua yhden asian hoitamisessa?

Jaa. Analysoin taas ajatuksiani. Miksi tuntuu tältä, miten se vaikuttaa mun toimintaan, minkä takia tunnen näin, miksi tämä idea houkuttelee, miksi se on kuitenkin väärin, millä hallitsen itseni? On tää ollut pientä taistelua koko ajan. Eikä se sinänsä ole yllättävää, ensimmäinen ajatushan oli, että juoksen auton alle. Pienen hetken kuluttua harkitsin sillankaiteelta junaradalle -reittiä, seuraavaksi ajattelin alkoholi + lääkkeet -vaihtoehtoa, yhtäkään en ole toteuttanut. Kaikkihan on hyvin. Ja sen verran epäitsekäs olen, etten halua aiheuttaa kellekään muille traumoja esimerkiksi juoksemalla sen auton alle. Ja esimerkiksi se alkoholi, mä en pystyis siihen. En ikinä. Älkäähän nyt pelästykö, ei mulla ole mitään suunnitelmia, tässä on vain esimerkki mun tavasta analysoida, miettiä ja tutkia asioita. Otin ikävän esimerkin, tiedän sen, mutta en uskalla kirjoittaa sitä toista. Se on liian vaikea.

Hämmennyin bussissa takaisin tullessani ton biisin takia. Tajusin noi sanat vasta nyt, tai ainakin tajusin niiden merkityksen mulle. Kuinka helppoa olisikaan käsitellä asioita, jos pystyisi vihaamaan jotakuta. Syyttämään jotakuta. Ei pysty, mä en vihaa ihmisiä. Ja olen kaiketi tajunnut, ettei syyllistä ole. Itseänihän mä syytin, mutta kai mun on vain uskottava, etten edes mä ole syyllinen, vaikka muuten se aina onkin niin. Näin vain kävi, ja se on hyvä. En tiedä, miten tän asian selittäisi, mä olen yrittänyt selittää sitä itselleni vaikka kuinka kauan, mutta en onnistu siinä. Se on itsestäänselvyys, kuten puolet tässä maailmassa tapahtuvista asioista tuntuu mun päässä olevan. Mä vain tiedän, koska asia on niin.

Muistot on jänniä. Yhtäkkiä sitä vain pysähtyy aloilleen, tuntee miten poskille nousee puna ja niitä kuumottaa, alkaa hävettää. Muistan lisää ja alkaa hävettää vain enemmän, vähitellen tulee tunne, että haluaisin lyödä itseäni tyhmyyteni takia. Miten mä saatoin tehdä jotain niin typerää? Nauraisitte, jos kertoisin mitä tarkoitan. Mä puhun nyt hyvin pienistä, monen mielestä merkityksettömistä asioista, mutta ne tässä eniten painaakin. Hävettää, mä haluaisin lyödä itseäni, en vain pysty. Säälittävää.

Mieli raunioina, mä haluaisin antaa itseni tutkimuskohteeksi. Itselleni. Mä en halua antaa kenenkään muun tutkia, yrittää ymmärtää, se olis väärin. Ketään tuskin yllättää, etten taaskaan tiedä, mistä mä tässä höpisen. Friikki olo, kai mä vain menen peiton alle ja puristan tyynyä niin kauan, että siitä ei jää mitään jäljelle, yritän unohtaa sen tosiseikan, että nukun taas yksin. Huomenna uusi päivä, siivousurakka, operaatio pidä-mummu-pois-talosta-ettei-se-ala-siivota, erilaiset listat, mahdollisesti ompelua, tuunausta ja illalla ripariporukka ja mahdollinen ahdistuskohtaus. Tulkoon jos tulee, haistatan sille paskat. Mä en anna sen pilata kaikkea.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

And it's hard to hold a candle in the cold November rain.

Kotiuduin tänään riparilta, fiilikset hyvät. Mitä nyt teen kuolemaa näiden kymmenien kutisevien ja pistelevien hyttysenpistojen kanssa... Ei mahda mitään. Viikko oli aivan ihana, mä olen niin iloinen siitä, että onnistuttiin tekemään siitä pikkusille ikimuistoinen. Pikkuset siinä avainasemassa oli, me isoset, apu ja pomot ei yksin oltaisi onnistuttu noin hyvin. Superihania pikkusia ja kaikkea, oon ihan haltioissani!

Kotona iski tosiaan se paljon odotettu ahdistuskohtaus välittömästi, kun astuin etuovesta sisään, meidän olkkari. Keittiö vielä pahemmassa kunnossa. Hyvä kun en oikeesti itkeen alkanut, miten nää ihmiset ei osaa pitää paikkoja siistinä? Ja pahemmaksi menee tällä viikolla, äiti halusi iskän kanssa kahdenkeskistä aikaa, aluksi ne katteli matkaa Viroon, mutta äiti sit alkoi mököttää kun iskä alkoi puhua kustannuksista ja nyt ne lähtee viikoksi Kreetalle... Että joo moi, mummu vahtii. Onneksi meen ensviikolla töihin, äiti käytti suhteita hyväks ja meen nyt sitten vähän vanhainkotiin vanhuksia piristämään. En oikeen tiedä, mitä parilta seuraavalta viikolta odottais, sen näkee sit. Joensuunreissu toki viivästyy, inhottaa tämmönen, mutta äiti ois suuttunut mulle ihan järjettömästi ja tarviin rahaa, että niin. Pakko mikä pakko.

Nyt on vähän tyhmä olo. Mitä mä teen tän viikon? Angstaanko tekemisen puutetta, lähdenkö pyöräilemään, oleilenko keskustan puistoissa ja toreilla vai mitä mä teen? Viime viikko selvitti vähän ajatuksia, mut en tiedä, pää on silti kuin atomipommin jäljiltä. Muistoja, unelmia, toiveita, haaveita, kokemuksia, ajatuksien riekaleita siellä sun täällä. Inhottaa todeta sekin, että itkin muutaman kerran, en leirin takia, vaan muistojen takia. Mä aloin pillittää, kun Petu tanssi Tykin wanhojen freestylea, että kiva. Lukitsin itteni vessaan hetkeks rauhoittumaan. Ärsyttää, mä tiedän hyväksyneeni asian, mä tiedän, että jossain mieleni sopukassa tiedän tän olevan oikea ratkaisu, mutta joku osa musta ei suostu tähän. Se rikkoo kaiken palasiksi pienessä hetkessä. Hullua.

Ehkä mun ois parasta vain sulkea kone ja kuunnella vanhoja bändejä. Hiljentää mieli. Vuosi sitten me hypittiin Annan, Aukun, Roosan ja Saran kanssa laiturilta järveen ja naurettiin tässä samassa huoneessa lampaan heikolle sulkijalihakselle. Jännää. Taidan alkaa kirjoittaa jotain.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Silmäkin voi hukkua kyyneliin.

Lahnausta aamusta iltaan. Viivyttelin peiton alla, puoliunessa taas. Tunnustelin ikävää, millaista se on tänään, millaiseksi se on muuttunut. Sellaiseksi, että jos mä puhun siitä, alan itkeä. Huomisesta tulee jännä, täytyy pistää sellaset rajaukset, että ne kestää mahdollisen purkauksen. Tavallaan haluan päästää sen ulos, mä vaan pelkään ympäristöä. Ainakaan bussissa tai illalla hiljaisuuden jälkeen se ei saa näkyvästi tulla, ehkä keskellä päivää vapaa-ajalla vessassa lukkojen takana. Ehkä.

Latailin tänään vähän uutta musiikkia soittimeen, jos tulee oikein paha olo yöllä, voin sitten keskittyä opettelemaan sanoja. Mietin, että pitäiskö raahata Uusikuu mukaan. Eilen illalla ahdisti lukea sitä, mutta mä haluan lukea tän. Mä tiedän, että se parantaa mun oloa jossain vaiheessa. Okei, olen tyhmä, tiedän, mutten mahda mitään. Piirrustuskamat otan kanssa mukaan. Ja uuden päiväkirjan. Täysin tyhjän, mulla ei ole mahdollisuutta selailla kymmeniä sivuja öisiä ahdistuskohtauksia. Saan kirjoittaa uudet muistelematta vanhoja... Jätin kaikki sen vanhan kirjan mukana olleet paperitkin sinne, yhden kirjeen, yhden askartelutuotoksen, yhden kortin ja keikkalipun. Ettei tarvitse pelätä, että näen ne joskus, tai hukkaan ne, tai joku muu huomaa ne ja alkaa kysellä. Arkaluonteista.

Apua. Haluan jo huomisaamun. Haluan lähteä sinne. Tulee kyllä vähän huonoa omaatuntoa, mä en ole viikkoon siivoamassa keittiötä... Kattoo, mitä noi sit tajuaa siinä vaiheessa. Kun vaan kaks seuraavaa viikkoa nyt menis nopeasti. Mun on pakko päästä Joensuuhun. Ikävä on monimutkainen juttu, sitä on monenlaista, sillä on monta kohdetta ja joskus se ei ole niin paha. Tähän ikävään mä taidan olla vain niin turtunut, etten aina tiedosta sitä. Sen tajuaa kunnolla siinä vaiheessa, kun istuu asemalla katoksen alla ja tärisee jännityksestä, kun istuu muutaman tunnin junassa ja tuijottaa metsiä. Olkoonkin, että mun ois ehkä parempi nukkua Pieksämäeltä eteenpäin, etten saa päähäni jotain neronleimausta siinä matkalla. Ikävänlaatuista sellaista.





Lupasin kuvaa siitä piirroksesta. Siinä ois Katy Perry, hieman epäonnistuneena, mutta tulipahan tehtyä. Kiva malli, tykkäsin ihan älyttömästi tosta nenästä ja oikeasta poskesta, rakastuin poskipäähän, se on siro ja kaunis. Ja korva on mielenkiintoisen mallinen, tuijottelin sitä pitkään.







Ja nappasin tossa tylsyyttäni kuvan hiuksista. CrazyColorin Pinkissimon ja Firen sekoitus, Firehan on tilapäisesti koko maasta loppu... En nyt sitten tiedä, mitä laitan seuraavaksi päähän. Mahdollisesti jotain pinkkiä tai violettia tai oranssia...? Jotain hienoa kumminkin, olkoonkin, että tämmöset värit on kesällä huonoja, aurinko käy kimppuun. Noi kynnet muuten häiritsee. Niissä on hopeinen lakka, mutta hiusväri teki niistä hempeän vaaleanpunaiset... Olo oli lievästi sanoen fuu kun tajusin sen. Pesen pois ja pistän vaikka mustan tai jotain tilalle, pinkin lakan sulatan, vaaleanpunainen ei ole mun tyyliä.

Nyt meen etsimään parit kengät matkaan ja haen hupparin. Näkisitte laukun sisällön. Parit alusvaatteet ja sukat on jotain muuta väriä kuin mustaa, yksi huppari on sininen ja yhdessä mekossa ei ole pelkästään mustaa. Muuten kaikki, ihan kaikki on mustaa. Ellen ottanut yhtä keltaista toppia mukaan. Kattelin näitä kaikkia eilen, vähän naureskelin, mietin, että mites näin. Totesin, että kai mun mieli sitten vain on niin musta, ettei se kestä värejä.

Nuoruus on murhenäytelmä
Saarivaltio eristyksissä
Nuoruus on ventti leuassa
Naurunpyrskähdys kuilun partaalla


Haparoivat katseet
Huulten sipaisu ja suudelma
Käsi hiusten syleilyssä
Toinen takataskussa

lauantai 23. kesäkuuta 2012

I'm only human, I've got a skeleton in me.

Pakkasin. Meikkasin ja laitoin Emmaa kuvauskuntoon reilusti yli tunnin. Katottiin Burn After Reading, syötiin liikaa, värjättiin mun hiukset ja käytiin saunassa, pakkasin laukun osittain, sit päätin alkaa piirtämään. Lievä turhautuminen, yritin piirtää Kerlin. Eka piirros kusi, luovutin. Toista yritin, meni perseelleen. Kattelin, josko vaihtais Emma Watsoniin, ei löytynyt sopivaa kuvaa. Lopulta löytyi sitten joku ihan muu malli, piirroskin on jo valmis, mutta en sano siitä sen enempää, huomenna voinen pistää kuvan.

En tiedä. Ei sinänsä kauheen tuottelias päivä kumminkaan. Tyhmä olo. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella, mä en tajua, onko mun mietteissä nyt mitään järkeä. Mä en enää jaksa välittää. Näin ekan unen reiluun viikkoon, eikä se kestänyt kauaa. Sen jälkeen oli vähän tyhjä olo. Mitä sitten? Mikään ei tavallaan ole muuttunut. Mä olen hellittänyt otteeni, silti tarkkailen kaikkea, mä pidän kiinni päätöksestäni, etten ota yhteyttä, ennen kuin pää on selvä. Ens viikko on ratkaiseva, siinä mä näen, miten mä kestän. Pelottaa hieman, mitä jos saan ahdistuskohtauksen keskellä yötä, alan itkeä tyynyyn tai hakata päätä seinään tai raapia käsiä verille? Mitä mä sitten teen?

Ahdistaa huomata, että mä muutun jatkuvasti katkerammaksi ja vetäytyneemmäksi. En katkeraksi sitä kohtaan, vaan muita. Onnellisia. Ahdistaa huomata, että tunnistan ympäriltäni ihmisiä, joiden mieli uhkaa hajota samalla lailla. Sen näkee niin pienestä, jos tietää, mitä hakea. Se on pelottavaa, mä haluan auttaa, mutta mä en jaksa. Mä en kykene. Mä vain tarkkailen. Mä muistan, miten noin kuukausi sitten pelästyin yhtäkkiä, kun päähän pamahti yksi pelottava ajatus, ajatus siitä, että yksi ihminen onnistuisi piilottamaan ongelmansa multa. Mä kielsin sen ajatuksen, meinasin hakata pään rikki vessan kaakeleihin, ei sellaisia saa ajatella. Sairas paska, älä kuvittele muista sellaista, se ei ole mahdollista. Silti pelottaa.

Ehkä mun pitäisi vain padota kaikki sisälleni ja antaa velloa siellä, olla välittämättä. Päättää, etten anna sen purkautua millään tavalla, ennen kuin ympäristö on valmis ottamaan sen vastaan. Ehkä. En tiedä. Kai mä nyt vain otan kirjan syliin ja alan lukemaan ja hiljenen pois.

Raining daydreams.

Mökötin aamulla, vielä vähän iltapäivälläkin, puhumaan aloin pikkuhiljaa. Äitiltä otettu malli. Mä vaan en ole ikinä pitkävihainen, äiti pystyy olemaan päiväkausia vittumainen ja kiukkuinen, mä lepyn hyvin nopeasti siihen verrattuna, vaikken todellakaan samaan vauhtiin kuin iskä. Jännä yhdistelmä kumpaakin.

Siivosin aamulla taas keittiön, enhän mä oo muuta koko lomalla tehnytkään joka päivä. Sen lisäks sen kuivakaapin, ettei tarvitse toista kertaa alkaa itkeä sen takia. Pesin pari koneellista pyykkiä, siivosin olkkarin ja oman huoneeni. Kiitostakin tuli ensimmäistä kertaa tällä viikolla, "kiitos kun oot taas hienosti siivonnu". Pakko kyllä myöntää, et aloin mököttää vähän senkin takia... Raivostuttavaa.

Porukat grillas, istuin pihapöydässä kolalasi kädessä ja tuijottelin hyttyssavua. Ei meillä ole mitään syötävää mulle, tajusin sen vasta eilisiltana, kun tultiin kaupasta. Ruisleipää, pussillinen porkkanaa, vähän muroja, laktoositon maito loppuu ihan just, jogurttia ei ole, omenat on nahistuneita, vähän on avutonta. Tänään ja huomenna on kuitenkin pakko syödä kunnolla, ettei maanantai mene pilalle sen takia, että vatsa vihoittelee huonon ruoan takia. Meillä on ainakin soijarouhetta, jos teen kastikkeen ja keitän pastaa...? Kattoo sit.

Ollaan Emman kanssa säädetty tänään paljon kaikkee. Okei, lahnattu tumblrissa ja naurettu vedet silmissä niin, että vatsaan sattuu. Hyvin mielenkiintoinen ilta. Se vietti just tunnin suihkussa, koska ilmoitin käyttäväni sitä huomenna valokuvausmallina, keksin jotain jännää. Meikkaan ja laitan hiukset ja vaatteet ja kaikkea. Sitä kuvaan pääasiassa, mutta vois sitä periaatteessa itseäänkin kuvata vähän. Jos onnistuis kerrankin.

Mulla alkaa olla vähän isompi ikävä Roosaa. Ja vielä kymmenen päivää jäljellä...



perjantai 22. kesäkuuta 2012

Vierelläsi valvon ja kauniina sut nään.

Umh. Aloin itkeä, koska meidän kuivakaappi oli sekaisin. Ja veli vittuili. Ja kun pääsin siitä pahasta olosta yli, menin takaisin alakertaan, iskä otti asian uudelleen puheeksi. Että jes, ovet paukkuen takaisin yläkertaan raivoa sulattelemaan ja mykkäkoulu taas vaihteeksi. Että mä tykkään olla kotona. Vielä kolme päivää...

Olin tänään muutaman tunnin kaupungilla, kiertelin ja etsin ne puuttuvat kamat. Nyt on kaikki, ainakin toivon niin. Häiritsevää, miten ajatukset lentää. Mä heräsin aamulla, viivyttelin sängyssä, menin vessaan. Olin ollut ehkä reilun parikymmentä minuuttia hereillä, kun tajusin asian siinä peilin edessä seisoessani. Ensimmäistä kertaa se ei ollut ensimmäinen ajatus herättyäni. Ihan hyvä sinänsä... Eilisiltana tosin iski taas takauma, liikaa ajatuksia ja hirveä olo, flashbackina hymyjä, katseita, kosketuksia, haleja. Tyynyssä tahroja kajalista, ilmeisesti itkinkin sitten jotain.

Suomalaista musiikkia pidetään melankolisena. Yllättäenkös mun tän viikon soittolista on täynnä suomalaista musaa. PMMP, Chisu, Uniklubi, Haloo Helsinki! on ne pääasialliset. Lisäksi Adam Lambert yhdellä biisillä edustettuna, Kill Hannahia ja Guns N' Rosesia. Taisin eilen kuunnella Aamun kuiskauksen, ehkä paskin idea ikinä, pääsiäisyö muistui mieleen. Iron Sky, lagaus Hesessä, käveltiin pakkasessa kirkolle, koska ei mennyt bussia. Sinä lauantai-iltapäivänä Siwassa kinattiin siitä, että valitsenko sipsipussin. Joko valitsen tai se pakottaa mut syömään lihaa. Sunnuntaina menin Lempäälään emosimbojen kanssa, sain ahdistuskohtauksen ja lopulta simahdin unenpuutteeseen, jottei tarvinnut ajatella liikaa sitä, että kyseessä oli helmikuun jälkeen ensimmäinen sunnuntai, kun ei nähty illalla.

Onko jonkun mielestä jotenkin kummallista, jos kerron, että mä vihaan itseäni siitä syystä, että mä muistan tällaiset asiat niin vitun hyvin?


I've been here waiting
For something to live and die for
Let's run and hide

No voihan helvetti, homma käänty taas TH-angstiks. Kolme päivää, riparille, sieltä kotiin vähintään viikoksi, sitten otan lähtöpassit ja meen Joensuuhun. Siellähän sit pysynkin hetken aikaa, haluan tyhjentää mielen, mä haluan olla avoin ja tyhjä, uusi puhdas sivu, kun nähdään taas. Varmistua siitä, että kun nähdään, mä en purskahda itkuun ja revi itseäni seuraavana yönä kappaleiksi.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Sut väkijoukosta tuntisin sidotuin silmin.

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan


Anteeksi että tuun taas selittämään, ei mahda mitään. Tänään ensimmäinen päivä, kun tuntuu melkein normaalilta. Ei ahdista niinkään enää sen asian takia, vain muiden. Heräsin aikaisin, ennen Hilmaa, söin ja siivosin keittiön, vahdin siskon syömisiä ja pyöräiltiin vajaan kymmenen kilsan lenkki. Tehtiin salaattia ja vähän ärhenneltiin ja syötiin puikoilla ja tehtiin kauniit annokset. Lakattiin kynnet, katottiin Leijonakuningas, haettiin äitin kanssa veli asemalta ja käytiin ostamassa jostain luomukaupasta pähkinöitä ja karkkeja. Loppuillan oon yrittäny selvitä "vähän on epäreilua et toi sai ton ja se ton ja toi sai kaiken ton ja sä sait piilarit tuo mulle tuliaisia laivalta"-ininää, kuuluuko 11-vuotiaan pojan olla tollanen? Enkä edelleenkään ymmärrä, miten mun piilarit on jotenki epäreilu teko sitä kohtaan... Ai niin, Hilma ei ole vajaaseen viikkoon pessyt hiuksiaan, koska se sai korvareiät sunnuntaina ja se myyjä sanoi, ettei pariin päivään saa pestä shampoolla. Likka käsitti ettei saa moneen viikkoon pestä hiuksiaan, nyt sen pää näyttää siltä, että sieltä alkaa kohta kasvaa matoja, mua yököttää ja meillä on pieni perheriita tän asian tiimoilta, Hilma vastaan kaikki muut. Raivostuttavaa.

PMMP soi, minä hypin ja laulan mukana, toivon että olisin ollut Provinssissa, ja kuitenkin kammoan mahdollisuutta, että olisin ollut siellä. Mitä tästä sitten olisi tullut? Lasken jo melkein tunteja ripariin, haluan sinne. Rutiineja, vastuuta, ei perhettä, unelma. Pakko olla ihmisten kanssa. Tän viikon oon ja aion jatkossakin vältellä ihmiskontakteja, olenko tavannut ketään lauantain jälkeen? Sukulaisia ja perheen, oho. Hyvä vaan, tai ehkä ei. Mä tiedän, että maanantaina tulee ihan järkyttävä puheripuli, kun nään Janitan, mahdollisesti itkukin siinä vaiheessa, koska mä inhoan itseäni sen asian takia, että manasin kaiken perjantaina. Kärsin siitä sitten itse.

Huomenna kaupunkiin, viime hetken ostokset. Hattu on ehdoton, samaten bikinien alaosa, sattuneesta syystä sen kriteerit muuttui. Hävettää, miten tyhmä ihminen voi ollakaan ahdistuksissaan loppuillasta... Niin. Nyt mä keskityn ompelemaan. Tai pikemminkin levittelemään kankaita ympäri huonetta, mistä saan hameen? Tuli ihan järkyttävä halu tehdä korkeavyötäröinen hame. Joko farkkutilkuista tai jostain muusta, mitä nyt sitten keksinkään.

Am, pää tyhjeni. Jos palaan leikkelemään kankaita ja tuhoamaan vaatteita, ehkä mä joskus saan kasaan edes yhden pienen vaatekappaleen.

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ehkä vielä koomaan vaivun ja unohdukseen haihdun.



Käperry tyynyjen sekaan, selaa lehti läpi, aloita Uusikuu, itke sisäisesti muistaessasi, mitä tästä saagasta puhuttiin, yritä käsitellä asiaa. Kieltäydy lääkkeistä, kärsi krampeista, hyväksy ansaitsemasi kipu taistelematta. Paina pää tyynyyn, purista silmät kiinni, toivo että itkisit, ettet joutuisi satuttamaan, vaivu joskus uneen. Herää aamulla ja kohtaa todellisuus, tunne miten se iskee sydämeen ja särkee sen vanhoja murtumia hyväksikäyttäen ja uusia luoden. Tuijota päivä jonnekin kaukaisuuteen, hymyile ja ole normaali, kun joku kysyy miksi silmät punoittaa, vastaa että piilari on huonosti ja pakene vessaan tuijottamaan peilistä sitä hirviötä, jollaiseksi itsesi olet luonut. Kun päivä kääntyy iltaan, toista tämä kaava, kunnes vaivut koomaan ja mieli kaiken unohtaa.

Päivät matelee.


Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan

vaikka niin ei oiskaan
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

And I don't know where I've been.

Heräsin aamulla omaan huutooni, painoin pään takaisin tyynyyn ja yritin piiloutua todellisuudelta. Ei onnistunut. Aamupala yhtä tuskaa, mä olisin halunnut heittää ne hedelmät roskiin, mutta oli pakko syödä, kymmenen jälkeen lähdettiin Emman kanssa pyöräilemään tädille hoitamaan lapsia. Meni ihan hyvin, olkoonkin että jouduin lähtemään vähän yhden jälkeen, pyörästä puhkes kumi, poljin siitä huolimatta optikolle ja kävin sovittamassa ne piilarini. Talutin sieltä sitten pyörän kotiin sen kolmisen kilsaa, ihmettelin vähän et tältäkö täällä oikeesti näyttääkin...

Nyt ollaan iltapäivällä sit sählätty opintotukihakemusten ja opiskelijakortin hankkimisen kanssa. Selviteltiin asiat, äitin kaa vähän jouduttiin keskustelemaan pidempään, se rupes saarnaamaan epäreiluudesta siinä suhteessa, että opintotuessa ei oteta huomioon alaikäisen opiskelijan perheen muiden lasten määrää. On ihan eri asia olla ainoa lapsi kuin yksi viidestä. No, kattellaan näitä asioita sitten myöhemmin kesällä uudelleen.

Mulle iski kriisi tekemisteni suhteen. Mä aloitin pakkaamaan jo tänään, lähtö tosiaan vasta maanantaina. No, tommonen kiva selviytymispakkaus. Mä vaan olen kävelevä ensiapupakkaus, sille ei mahda mitään. Olkoonkin, että mun täytyy hommata särkylääkkeitä jumalattomasti lisää, koska alan taas saada näitä täysin selittämättömiä kipukohtauksia. Mä en tajua, nytkin oon tunnin kärvistelly tässä sängyllä, en anna itelleni lupaa itkeä kivusta, kumminkin tää on semmonen, etten uskalla liikkua, pelkään vatsan tyyliin repeävän sen seurauksena. Naurettavaa, tiedän, onneksi kukaan ei ole näkemässä.

En tiedä. Tää tuntuu olevan koko homma pelkkää naurettavaa pelleilyä. Mä en tajua mitään. Jotain sairasta näytelmää, missä mua vaan heitellään kohtauksesta toiseen, ei anneta hengittää missään vaiheessa. Mä haluan olla ihmisten kanssa. Haluan kaikkien katoavan maanrakoon. Haluan keskustella jonkun kanssa, miettiä tätä kaikkea. Haluan motata nenän sisään jokaiselta, joka edes yrittää puhua mun kanssa. Ihan oikeesti. Mä en näe järkeä missään, mun vartalo on täynnä tekstejä, mieli täynnä solvauksia ja kirouksia, unet on tavalla tai toisella painajaisia, ruoka on pahin vihollinen, itsekuri on lukkojen takana, en saa sitä vapautettua, sielu on sirpaleina, sydän palasina. Kaiken keskellä mä seisoin hataralla pohjalla, ilman kunnollista tukea, yritän haalia särkyneet pinnat ja katkenneet säikeet takaisin yhteen, korjata kaiken. Lapsensilmäinen naiivi pikkutyttö, liian nuoreen ja rajoittuneeseen kehoon vangittu vanhus, pahalla pilattu ihminen, etsimässä pakokeinoa. Olisiko tää kaikki voitu estää? Olisiko musta voinut tulla onnellinen, jos olisin valinnut toisen tien?

And when your fears subside
And shadows still remain
I know that you can love me
When there's no one left to blame
So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain


Hitto vieköön. Tarviin oikeesti jotain pillereitä, joilla tyhjennän pääni ja aloitan alusta. Tää menee niin naurettavaksi pelleilyksi. Tai ei mene, on mennyt jo ajat sitten. Sairasta.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

I walked the world with you.

International Black Veil Brides Day. Kuuntelen varmaan We Stitch These Woundsin ja Set The World On Firen läpi tässä, jos pysyn hereillä. Silmissä vähän heittää, tähän päivään ei ole mahtunut sitä hysteeristä itkukohtausta, säälittävää nyyhkyttämistä enemmänkin. Ja hymyilyä. Mä en muista, koska olisin oikeasti hymyillyt näin paljon yksinäni. Mä hymyilen koko ajan, itkiessänikin, ihan kuin olisin joku mielenvikainen hullu. Hups, mähän olen.

Perhekriisi. Emma oli kertonut illalla, sen vuoksi mä heräsin siihen, että äiti silitteli mun hiuksia. Kello ei ollut edes puolta kymmentä, kun mä ryntäsin ulos talosta, kävelin, hölkkäsin ja juoksin muutaman kilsan lenkin, hyppäsin bussiin ja suuntasin kaupunkiin. En päässyt ihan sinne asti, hyppäsin yhden kirpparin kohdalla kyydistä. Silmät oli tulvia yli, kun näin yhden kaverin tyttöystävänsä kanssa. Huppu päähän, katse maahan ja rivakasti tien yli, etten joutuisi siihen kiusalliseen tilanteeseen, jossa olisin epäilemättä alkanut itkeä. A thousand times we swore and more, that we would stay blood on blood. All I have is your name, deep down in my soul. Mä kiertelin kirpparin, rauhoittelin itseäni, mietin asioita. Olin miettinyt siinä jo yli tunnin. Yhdentoista maissa kävelin ulos ja pysäkille, nousin bussiin ja koko matkan ajan hymyilytti. Olo oli helppo.

Kotona pelkäsin alkavani itkeä, jos noi alkaisi kysellä. No ei, mutta äiti oli keksinyt harvinaisen älyttömän idean. Lohtushoppailu.  Anteeksi mut... Lastattiin ittemme sit autoon, kaikki viisi, ajettiin Ideaparkiin ja vietettiin muutama tunti siellä. Äiti osti mulle parit kengät ja kajalin. Niistä nyt oli jo hetki puhuttu, että sinänsä tarpeelliset, mutta en nyt tiedä... Epätoivoinen yritys saada mulle jotain muuta ajateltavaa. Varsinkin, kun noi ei edes tiedä asioista kunnolla mitään. Emmalle selitin hieman ja kielsin puhumasta enempää. Roosalle selitin pari tuntia sitten koko jutun pääpiirteittäin, oli pakko. Se on ainoa jolle pystyn oikeesti kertomaan tällaiset asiat, toinen on sieniystävä ja kolmas... No, niin. Muillekin toki, mutta siinä ne, jotka ihan varmasti kuuntelee. Mä vaan pelkään ottaa yhteyttä. Omatkin ongelmat, en halua rasittaa vielä munkin ongelmilla.

So here I write my lullaby, to all the lonely ones
Remember as you learn to try to be the one you love


 Joo. Kuulostan siltä, että oon sekoamispisteessä. Niinhän mä olenkin. Inhottavaa. Mä olen taas hämilläni oman käytökseni vuoksi, koko ajan hymyilen ja kuitenkin heti, kun yritän puhua, alan itkeä eikä siitä tule loppua, ennen kuin luovutan. Viikon puolivälissä mä heitin Emmalle sellaisen ajatuksen, että pitäiskö oikeasti olla lesbo, että asiat helpottaisi. Siltä se vain joskus tuntuu. Jätkät osaa hämmentää, ja nyt viittaan yhteen ihan toiseen ihmiseen, joka oikeesti oli saada mut putoamaan tuolilta aiemmin tänään. Tuli kyllä niin puskan takaa sekin viesti. Että hmm, on mun vaan todettava, että luotan edelleen samoihin miehiin kuin ennemminkin, mustalta listalta löytyy vain ne alkoholisoituneet sukulaiset ja sellaiset, joita on syytäkin pelätä.

So here's my song I wrote in time, when it was needed
Through pain of heart or loss of mind, your burdens lifted
You arent alone just know that I, cant save our hearts tonight


Tekee mieli kirjoittaa biisi. Taas. Mähän en sitä harrastanut viime yönä... Aihe vain on niin yksipuolinen. Mä muistan, että lupasin joskus näyttää biisit, jotka siitä olin kirjoittanut. Ehkä mä etsin ne joskus. Vaikkapa testatakseni, kuolenko lukiessani niitä. Nyt mä lopetan, mun vuodatukseni menee yli. Voisin itkeä taas. Mulla on nyt keino saada itseni itkemään, ja musta tuntuu, että itkeminen tekee mulle nyt hyvää. Puhdistaa mielen ja helpottaa oloa. Olkoonkin, että taidan itkeä tätä samaa asiaa vielä pitkän aikaa enkä todellakaan tiedä, miten opin hallitsemaan sitä sopimattomissa tilanteissa.

Won't let you suffocate me.

Viime yön soittolista on angstisuudessaan jo huvittava.

Evanescence - My Immortal
Eyes Set To Kill - Let Me In / Come Home
Escape The Fate - Harder Than You Know
Green Day - Good Riddance (Time Of Your Life)
Happoradio - Muistoksi
HIM - Right Here In My Arms
Hollywood Undead - Paradise Lost
Jeffree Star - Kiss It Better
My Chemical Romance - Summertime

Istuin siinä sitten hiljaa, silmät kiinni ja kuiskin noiden sanoja pimeään. Sitä ennen olin käynyt taas hyppimässä parvekkeella, samalla lailla kuin kaks vuotta sitten. Erona vain se, että sillon oli mun synttärit, olin hysteerinen, en saanut happea itkultani ja silloin mä todellakin olin hyppäämässä alas sieltä, olkoonkin, ettei se veisi henkeä, ellen onnistuisi ensin hyppäämään varaston kattoon niin, että pää halkeaisi, ja sitten putoamaan vielä pää edellä kivetykselle. Ei, mä vain seisoin kaidetta vasten, tuijottelin harmaata, valkoisia perhosia, masentavan vihreää maastoa, kunnes aloin taas itkeä.

Yöllä mä tajusin taas sen, miksi musiikki on mun elämä. Kaikki muut ympärillä nukku, mä en pystynyt kehotuksesta huolimatta ottamaan keneenkään yhteyttä koko iltana. Mä jäin koneelle istumaan ja kuuntelemaan Black Veil Bridesia, fanityttöilemään tumblrissa. Tuntuu pahalta, olis pitänyt tehdä se saman tien kotiin päästyäni, mutta mä en tajunnut ja kärsin nyt sitten siitä. Kun miettii sitä mahdollisuutta, etten olis laittanut mitään soimaan viime yönä... Olisin varmaan kuristanut itteni.

Anteeks tää valittaminen. Mulla on tällä hetkellä itseasiassa melko hyvä olo. Tietysti mä muistin kaiken välittömästi herätessäni. En mä tätä unohda hetkessä. Helpottaa kuitenkin se, että asia tuli ilmi nyt eikä sitä pimitetty pidempään. Toki mä vähän pelkään, miten mä jaksan tehdä mitään ainakaan viikkoon. En haluais nähdä porukoita. Ja kuitenkin on pakko, koska ne vaatii että syön ja teen joitain hommia täällä. Pahaa tekee, nytkin pakotin itteni syömään omenan ja juomaan vettä ihan vain sen takia, että mulla oli nestehukkaa ja lähden lenkille jossain vaiheessa päivää tuulettamaan ajatuksia. Nyt tuli ainakin itselle selväks, että Miska ei ole syy siihen, että vaihdoin koulua. Tästä huolimatta mä tajuan, etten halua sinne takaisin. Se tuntuu edelleen paljon pahemmalta vaihtoehdolta kuin lukio.

Hymyilin just. Hyvä niin. Ehkä mä olen jo tajunnut asian. Ja asiat vois olla miljoonasti pahemmin. Jos sä nyt eksyt lukemaan tätä, älä huoli. Mä en ajatellut kuitenkaan tappaa itseäni tästä syystä, luulin kyllä että aikoisin. Mussa on se vika, että teen suunnitelmia liian pitkälle. Kyllähän tässä puolet lähitulevaisuudesta hävis kuin tuhka tuuleen, mutta mä koitan kehittää tilalle jotain korvaavaa. En kyllä onnistu, se on ihan varmaa, mutta yritän kumminkin.

Mua pelottaa lopettaa tän kirjoittaminen. Se tarkoittaa sitä, että mun on noustava ja tehtävä jotakin. Mitä muka? Jos lähden nyt lenkille, se tarkoittaa sitä, että oon takaisin ennen puolta päivää. Mitä mä muka sitten teen? Mähän en mene alakertaan, mä en halua nähdä äitiä, iskä yrittäis piristää huumorilla, en halua kuulla. Hilma ei tajua mitään, Emma ilmeisesti tietää. Ainakin uskon niin, äiti joko tietää tai ei. Mä en yleensäkään mene nukkumaan ennen kymmentä, eli se on ihan siitäkin syystä voinut tulla katsomaan, vaikkei olisikaan tiennyt syytä.

Kai mun on vain pakko lopettaa. Puen päälle, lähden ulos, tulen takaisin ja lähden taas jonnekin. En juokse auton alle, en kiipeä sillalle järven yllä, en eksy metsään, en yritä mitään idioottimaista. Korkeintaan teen kuolemaa hyttysten kanssa, koska en omista minkäänlaista myrkkyä niitä vastaan. Anteeks vielä tää teksti... Mulla vaan ei ole ketään kelle puhua. Haluan puhua, en pysty. Mä olen huono tälläsissä, mä tiedän että pystyisin puhumaan Roosalle, mutta mä en halua pilata sen matkaa ja sitä paitsi se on ollut enemmänkin se toinen osapuoli kaikissa parisuhteissa... Anti olla, meen pois.

It's something unpredictable, but in the end it's right
I hope you had the time of your life

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Little girl, little girl why are you crying?

Ja mä kun luulin, etten vois enää huonommaksi mennä.
Itkin kolme tuntia, nukahdin reiluksi puoleksi tunniksi, heräsin vajaa puoli tuntia sitten.
Äiti silitteli hiuksia ja kysyi onko kaikki okei, nukunko oikeesti.
Mua inhottaa, en mä sais itkeä, jos se tosissaan haluaa jatkaa kaverina, mulla ei ole mitään hätää. En menetä sitä.
Sanoin äitille, että kaikki on kunnossa ja haluan nukkua. Se lähti pois.
Mä en saa unta, mä en saa unohdusta. Harkitsin särkylääkkeitä, mutta mulla oli vaan kaks. Ne vei vain päänsäryn pois, ei tietoisuutta.
Mä haluan käsitellä tän surun pois, mutten pysty siihen väsyneenä. Enkä pysty nukahtamaan, kun pelkään unia. Ei ne tästä miksikään muutu, yhtä kivuliaita ne on edelleen.
Kunpa aika kuluisi nopeemmin.

torstai 14. kesäkuuta 2012

I'm still waiting for the rain to fall.

Anteeksi otsikko, Evanescence-popitusta taas näin vaihteeksi, ei mua masenna tai sureta tai harmita tällä hetkellä yhtään mikään oikeesti! Vain hiukkasen väsyttää, koska yrityksistä huolimatta jännitin aivan törkeesti koko yön, nukahdin vasta yhden maissa, heräsin pariin kertaan, nousin seittemältä pesemään hampaita ja harrastamaan sivustojen kaatamista päivittelemällä. Puoli kahdeksan jälkeen istahdin koneelle, päivitin Tykin sivut uudelleen, olin pudota sängyltä, tärisin enkä uskaltanut edes rullata sitä sivua alas kunnolla... Ylireagoija. No, siellä mun nimi oli, juoksin alakertaan halaamaan Roosaa ja aiheutin sille varmaan pientä epätoivonpoikasta, koska sen tuloksia ei näkynyt sitten missään. Puoli kymmenen maissa äiti lähti viemään meitä keskustaan, käytiin ensin etsimässä Roosan lukio, se pääsi minne halusikin, mentiin sitten sen kanssa ilmoittautumaan ja rehtori yritti saada mutkin ilmoittautumaan, menin oven taakse piiloon ja annoin äitin selittää, miksen tullut sieltä pois. Yh. Ja joo, äitini on asunut täällä 37 vuotta ja se kuskas mut sitten väärälle lukiolle, hän oli sitä mieltä, että Tykki on sama kuin Rellu. Älykästä.

Joo. Mun ruotsin kertauskurssia katottiin silmät lautasina, kauheesti jouduin perustelemaan sitä. Muuten meni ilman mitään ongelmia. Saan toivon mukaan maanantaina eroilmoituslomakkeen, allekirjoitetaan ja palautetaan se, sitten ne lähettää mulle erotodistuksen ja vien sen syksyllä kouluun. Asuntolapaikan peruin jo, panttikin ilmeisesti tuli takaisin. Mun luokkalaiset uhkas polttaa lukion saadakseen mut palaamaan syksyllä opistolle, nauratti hieman. Onneksi ne kuitenkin kannustaa ja tukee mua tässä. Käyn morjestamassa niitä sitten syksyllä, heti ehtiessäni.

Nyt on älyttömän helpottunut olo. Kerran tässä iltapäivällä vielä vähän hätkähdin, kun huomasin alimman hyväksytyn keskiarvon. 9,44. Mähän sanoin, ettei mun keskiarvoni riittäisi, vain 9,23. Harrastuspisteitä tuli se 0,6 ja painotetuista arvosanoista sain 0,17 pistettä, eli kokonaispistemäärä tasan 10,0. Naurattaa, ainakin muistan sen pitkään. Nyt ei kuitenkaan tarvitse stressata vähään aikaan, voin olla huoletta tän asian suhteen. Eikä mulla kyllä muutenkaan nyt ole mitään erityisiä huolenaiheita. Hymyilyttää ja ahdistuskin hellitti ainakin vähäksi aikaa. Mummun sanoin "tulihan se tyttö viimeinkin järkiinsä", vaikkei se tarkoittanutkaan muuta kuin koulua.

Mutta, jei. Nauran edelleenkin sille, että aloitetaan Roosan kanssa yhdessä lukio. Kirjojen kustannuksia se ei pahemmin pienennä, tutkin meidän kirjalistat läpi ja vähän surkealta näyttää, samat kirjat vain muutamassa aineessa. Sitä katsotaan sitten myöhemmin kesällä, nyt yritetään rentoutua. Aika leppoisa viikonloppu tulossa, Roosa ja Elmeri lähtee huomenna pois ja kaikkea. Apua, on vaan tälläinen superhyperhappyjoy-fiilis, taidan ihan suosiolla alkaa tehdä jotain kehittävää tän fiiliksen inspiroimana, menen ajoissa nukkumaan väsymystä pois ja nyt lakkaan taas selittämästä, hullun hommaa.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Suppressed by all my childish fears.

Äh, pää ei kestä ajattelua. Mainittakoon vaan, että mä itkin toissapäivänä ja viime yönä, olen ollut äärimmäisen turhautunut koko tän päivän, siivosin sen takia kämppää ja pesin pyykkiä ja vaikka mitä. Tekee mieli kirjoittaa biisi, pitäisi kirjoittaa ainakin yksi meili, täytyisi kirjoittaa vähän tietoja ylös. Pitäisi nukkua kunnolla ja herätä aamulla aikaisin valmistautumaan. Tarkemmin ajatellen siirrän herätystä aiemmaksi, mä en halua hermoilla liian pitkään kotona. Täytyy varmistaa ihan hitosti asioita, jos homma kusee ihan valtavasti joudun lähtemään opistollekin vielä. Täytyy allekirjoittaa eropaperit ja peruuttaa asuntolapaikka. Jos homma siis ei kuse vielä pahemmin. Pääsen helpommalla jos se kusee, mutta kun en tahdo sen menevän päin metsää... Äh, ehkä mä joskus opettelen uskomaan ihmisiä, kun ne sanoo jotakin. Tai ainakin pohdin asioita tarkemmin.

Mmh. Jos sitä nyt menisi nukkumaan. Huomenna on koko päivä aikaa murehtia, jos tän yön edes yrittäisi olla murehtimatta. Jos en itkisi, ahdistuisi, tukehtuisi tyynyyn tai kuristuisi lakanoihin. Se olis jo aika hyvä alku.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Never was and never will be.

Pää on täynnä naurettavan imelää siirappia, sitten vinksahtaa ja yhtäkkiä kaikki vuotaakin verta. Silmiä polttelee, mutta ei niissä mitään kyyneliä ole, miksi olisikaan? Käsiä särkee, ne ei jaksaisi enää, silti ne tarttuu ihoon kiinni, nipistää, painaa, puristaa ja raapii, eikä sekään ole tarpeeksi. Se ei satu kylliksi, se saa aikaan muutaman pikaisen hengenvedon, muttei kuitenkaan mitään sen suurempaa. Ei ole tarpeeksi, vaikka iholle jää punaisina helottavat aristavat jäljet, vaikka se on joistain kohdista rikki, kädet vain hakee uuden ehjän kohdan ja repii sen hajalle. Ei sääliä. Jos yksikin valkoinen toiveikas ajatus yrittää saada mielen hallintaansa, et sä voi tehdä näin, et sä ansaitse tällaista, muut murskaa sen, kyllä, kyllä todellakin ansaitsen. Eikä se lopu koskaan.

Mä en voi uskoa. Mä en kykene siihen. Mä olen menettänyt otteen itsestäni, mä en saa itseäni enää kokonaiseksi. Kuinka helppoa olisikaan syyttää tästä jotakuta muuta, työntää syyt toisten niskoille. Mutta ei sellaista löydy, ei sellaista ole olemassa, on vain peili, johon katsoessa syyllisen kohtaa silmästä silmään. Tekee mieli itkeä, tiedätte kyllä etten voi. Minne mä katosin? Peilissä on hirviö, sen edessä toinen, toinen toistaan pahempia kumpikin. Mä en pääse kummastakaan eroon, ne seuraa mua minne ikinä menenkin, mä yritin paeta muuttamalla kotoa pois, ne tuli perässä, palasin kotiin ja ne on edelleen täällä. Ne on osa mua, vaikka kuinka yrittäisin päästä niitä karkuun.

Mä pelkään syyllistäväni. Totuus on, ettei kukaan muu ole tähän syyllinen. Vaikka kuinka ajattelisi, että olisi pitänyt huomata, auttaa, olla läsnä, estää kaikkea tapahtumasta, mä olisin estänyt sen. Olen estänyt. Mä olen niin helvetin itsekkäällä tavalla epäitsekäs ihminen, sairas paska. Kuukausien ajan olen ajatellut, että nyt mä istun alas ja puhun. Joka kerta mä olen katsonut sitä ja tuntenut oloni niin huonoksi, en ole pystynyt. Mä en halua ottaa siltä mitään pois, mä haluan tehdä sen onnelliseksi, mä en halua rasittaa sitä sillä mitättömällä tiedolla, että mä olen hajoamassa. Kyllä mä pärjään, kerron sitten joskus toiste, nyt tuntuu hyvältä, en halua masentaa puhumalla. Joka ikinen kerta.

Jos sä luet tän, mä pyydän anteeksi. Anteeksi että olen niin kamala, huono, riittämätön, surkea ja avuton, idioottimainen ihminen. Mä en osaa sanoa tässä mitään. Toivon vain, että saan mahdollisuuden sanoa jotain myöhemmin.

I've been believing in something so distant
As if I was human
And I've been denying this feeling of hopelessness
In me, in me

All the promises I made
Just to let you down
You believed in me, but I'm broken

I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

As much as I'd like the past not to exist
It still does
And as much as I'd like to feel like I belong here
I'm just as scared as you

I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

Run away, run away
One day we won't feel this pain anymore

Take it all away
Shadows of you
Cause they won't let me go

Until I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

Alone, and lost in paradise

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Take this heart, it's ticking like a timebomb.

Overthinking. Päivän sana. Makaan sängyssä, yritän olla herättämättä ihmisiä ja päättää, miten tässä pitäisi toimia. Mä vihaan tätä. Mä tiedän kyllä, mitä mun pitää tehdä, mutta mä mietin sitä liikaa, yritän iskostaa itselleni ohjeet päähän, pakottaa itseni ajattelemaan kerrankin, että tästä on oltava hyötyä mulle. Loppukädessä muillekin, mutta se ei nyt saa olla tärkeintä. Mä en halua luovuttaa. Mä tahdon uskoa, että tästä on hyötyä. Vaikka se tekeekin nyt pahaa. Anteeksi etten sano tän selvemmin, mikä on ongelma. Ehkä joskus myöhemmin, kun asiat on paremmin.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

'Cause you know that I'm not alive.

Mä en pysty sanomaan mitään.

You don't want me, no
You don't need me
Like I want you, oh
Like I need you

And I want you in my life
And I need you in my life

You can't see me, no
Like I see you
I can't have you, no

And I want you in my life
And I need you in my life

You can't feel me, no
Like I feel you
I can't steal you, no
Like you stole me

And I want you in my life
And I need you in my life

torstai 7. kesäkuuta 2012

Your deal with death is done.

Muutama minuutti, tarkalleen ottaen 16 minuuttia tästä hetkestä lähtien, ja mä olen virallisesti seitsemäntoista. Pelottavaa. Enää viisitoista minuuttia. Mua naurattaa, tuntuu hassulta. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, että olen sitten todellakin vanhempi. "Viimeinen hetki hankkia apina-kortti, koska lähestyt aika vauhtia aikuisuutta. Aikuisena ollaan järkeviä ja asiallisia!" Näin oli äiti kirjoittanut korttiin.

Tehtiin suklaamousse Emman kanssa, äiti täytti sillä kakun ja leipoi pullaakin päälle, se ei jaksa mitään isompaa juhlaa, kahvitellaan sitten keskenämme. Ja ihan hyvä niin, mähän skippasin ne viime viikonlopun ainoat ylppäritkin sen takia, että pelkäsin pahinta ahdistuskohtausta vähään aikaan. En halua edelleenkään mitään juhlia, vaikka ei tänne tulis varmastikaan kahville kuin kymmenkunta ihmistä, se olis kuitenkin liikaa, koska meidän ydinperhekin on niin iso. Tää riittää ihan hyvin, mukavan rento päivä, käytiin muutaman kaverin kanssa vähän minigolfia pelaamassa ja oli kivaa. Hieman herätti taas ajatuksia, mutta ehkä ne häipyy ajan kanssa.

Huomenna sitten pitäis varmaan tehdä jotain älyllistä. Siivoan ainakin, pesen pyykkiä ja sellaista. Pitäs myöskin pyöräillä kattomaan Miskaa ja Petronellaa, reilu seittemän kilometriä yhteen suuntaan, ei paha. Enkä usko eksyväni, suht helppo ja suora reitti kyseessä.

Mmh. En tykkää, vatsaan sattuu enkä käsitä sitä. Ei sille ole mitään järkevää syytä. En haluais nyt syödä taas noita lääkkeitä, eilenkin vetäsin sitten loppujen lopuksi kolme nelisatasta muutaman tunnin sisällä eikä siltikään tuntunut helpottavan. Aamupäivällä kipu iski sen verran pahasti, että piti käpertyä lattialle puremaan huulta, Emma katso silmät suurina vieressä. Ihme kipuja mullakin, vähän mietityttää, että onko niille joku ulkopuolinen syy, vai tuleeko ne sisältä...? En tiedä.

Kolme minuuttia. Joo, taidan mennä nukkumaan. Ja angstaamaan, koska kuulokkeet hajosi. Ihanaa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

A stain that only you could wash away.

Riparitapaaminen meni hyvin, musta se on hieno porukka, vähän semmonen et saa repiä hiuksia päästään, mut mitä intoa sellasessa enkeliporukassa oliskaan? En mä halua sellasta, mä haluan rasavillejä päätään aukovia nenäkkäitä itsepäisiä nuoria, joiden kanssa joutuu tekemään töitä, koska se on niin palkitsevaa, kun sä loppujen lopuksi katsot niitä ja huomaat opettanees niille edes jotakin. Odotan innolla leiriä.

Ja noo. Iski pahemman luokan hiuskriisi aamulla, nauroin seurauksille. En vielä tehnyt näille mitään, melkeen otin partakoneen käteen ja vetäsin hiukset pois. En ihan kehdannu. Ehkä mä vähän keskustelen vähintäänkin yhden ihmisen kanssa ennen, ku teen mitään niin radikaalia. Mutta joo. Jotain uutta aion kuitenkin tällä viikolla hiuksille keksiä, ehkä värjään, leikkaan varmasti, muuttelen tyyliä. Tää tympii. Kun vaan olis edelleen ne pitkät hiukset, sais jotain oikeesti hienoa aikaan...

Blacklisted Me -popitus. Nauran, musiikki on loistavaa, vaikka ihmiset vaikuttaakin olevan taas sellasia kusiaivoja että oikein etoo.

You lie awake and you feel like your dyin
To see the world through my eyes
Maybe for once in your life 


Teen kuolemaa, iski järkyttävin päänsärky kuukausiin. Levisi otsalta ohimoille ja kulmille, juoksi vasenta poskea pitkin yläleukaan ja myöhemmin alempaankin, itketti edes yrittää syömistä. Ibuprofeenia meni kaks nelisatasta, en uskalla ottaa enempää, niiden välillä oli hädin tuskin tunti aikaa. Mutta jos tää ei helpota, mun on kai vain pakko ottaa enemmän, ei tämmösen säryn kanssa voi nukkua. Inhottavaa.

Menen nyt kumminkin suihkuun, huomenna se ois sit seventeen-years-old me ja ajattelin siivota talon sen kunniaks. Tympii olla tekemättä mitään, pakko siis siivota ja tehdä ruokaa. Ja ehkä voisin olla myös luova, kamera ja kynät käyttöön taas. Sen näkee sitten.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

I had my wake up.

Joku ihme Avril Lavigne -popitus, pahoittelen. Sitä ennen popitin Adam Lambertia ja My Chemical Romancea ja Paramorea ja The Veronicasia ja Panic! At The Discoa ja 30 Seconds To Marsia ja vaikka mitä muuta scheissea. Okeieiolepaskaa, ihme popitusta koko päivä. Ja ah yli kahden tunnin tumblr-dataus, en ollu viikkoon avannukkaan sitä nii dashboard oli ihan kivan täynnä .. Kuolin siinä, ja sit repeilin itsekseni ku nyt muutamaa tuntia myöhemmin dash oli täynnä "..... reblogged you" posteja. Huvittavaa.

Kivuliaasti alkoi tämäkin päivä, särkylääkkeitä nassuun, jatkunee vielä yöllä ja huomennakin sama linja. Että toivottavasti Miska ei pahastu ku oon vähän pöpinä, sinne pitäs näin illalla suunnata ja huomenna sit päästää se leirille viikoks. Ikävä tulee ja päähän ottaa, koska sinne leirikeskukseen pääsee meiltä pienessä hetkessä pyöräilemällä. Angstaan viikon Digimonien kanssa ettei sen tarvii alkaa uhkailla muakin Roosan lisäks, sit ku se tulee takaisin nii mulla ois lupaus täytettävänä. Mutta hyshys nyt.

Juoksin kolmisen tuntia ympäri taloa etsimässä vaatteita Green Day -bänditeltta päällä, naapurin kersat pelästy ku pamahdin huoneesta pihalle pelkästään se päällä. "Heräsiksää vasta?" No, kyllähän nää vaatteet sit löyty järkyttävän säädön ja yhden kuvaussession jälkeen, meikä veti maskarat ja punat naamaan ja räjähtäneet shortsit ja Nirvana-jakun päälle, kuvasaldo lievästi sanottuna karmiva. Pieleen meni siinä, ettei mulla ollut kameraa, Roosa ilmeisesti vohki sen, joten kännykkä ja webbikamera oli kavereina. Laatu kusee, mut ei se mitään, mulla oli hauskaa virnistellessä ja tulipahan pientä venyttelyäkin siinä. Yhtään kuvaa en sit aio julkistaa missään, se on turha toivo. Ja tosiaan, en ois tylsempään asuvalintaan voinut päätyä ja se pännii, mut kai mä sit nyt menen loppupäivän ja huomisen farkuissa, topissa ja kauluspaidassa. Tylsää, mut ei voi mitään.

Naurattaa, on tullut taas kokeiltua vähän kaikkea uutta ja vierasta alkaen viinirypäleistä, söin meinaan eilen elämäni ensimmäiset viinirypäleet. Älkää kysykö miksi, musta ne on olleet jotenkin epämääräisiä, nyt totesin vaan että niissä on jännä maku ja että toi yks tiilipallero tykkää kovasti leikkiä niillä. Ja joo. Söpöä. Mutta nyt mä voisin hipsiä tästä hoitamaan loput hommat kuntoon, jossain vaiheessa pitäs hypätä bussiinkin. Kirjoittelen joskus lisää taas.
Waking up to see that everything is ok
The first time in my life and now it's so great
Slowing down I look around and I am so amazed
I think about the little things that make life great


I wouldn't change a thing about it
This is the best feeling

This innocence is brilliant, I hope that it will stay
This moment is perfect, please don't go away

I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by

I found a place so safe, not a single tear
The first time in my life and now it's so clear
Feel calm I belong, I'm so happy here
It's so strong and now I let myself be sincere


I wouldn't change a thing about it
This is the best feeling


This innocence is brilliant, I hope that it will stay
This moment is perfect, please don't go away

I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by


It's the state of bliss you think you're dreaming
It's the happiness inside that you're feeling
It's so beautiful it makes you wanna cry


It's the state of bliss you think you're dreaming
It's the happiness inside that you're feeling
It's so beautiful it makes you wanna cry


It's so beautiful it makes you want to cry

This innocence is brilliant, it makes you want to cry
This innocence is brilliant, please don't go away
'Cause I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by



perjantai 1. kesäkuuta 2012

Through the dark there's a way.

"Lukitaan se asuntolaan kesäks ja laitetaan kaulaan semmonen sähköpanta et se kuolee jos se yrittää karata."
"Sä saat tän kasvin ja.... Ekin, ne tuottaa seksuaalista mielihyvää!"
"Et sä voi jättää meitä!"
"Et sä saa lähtee!"
"Kerran nuva aina nuva."

Mun luokka on vaan niin helvetin ihana. Tajusin sen, kaikki tosiasiat, kaiken mitä menetän, kaiken mitä jää kokematta, kaikki iski tajuntaan puheiden aikana valmistujaisissa. Aloin nyyhkyttää siinä, pinnistelin siinä, ettei kyyneleet ja niiskautukset olleet liian näkyviä ja kuuluvia, metrin päässä oli erittäin hyvälaatuinen mikki... En alkanut itkeä. Taaskaan.

Muutama kaveri halas, kaikkia en ehtinyt hyvästellä, livahdin sieltä äkkiä pakastinta sulattamaan, tietysti se jäi harmittamaan... Sain kuitenkin ne muutamat halit, Junnulta, Sonjalta ja Idalta, maikka halasi pitkään eikä ollut päästää irti. Se ei todellakaan haluaisi antaa mun mennä, se käski porukkaa kehittelemään juonia pitääkseen mut koulussa loppuun asti. Mua nauratti, itku kurkussa. Mä olen onnellinen siitä, että valitsin tämän polun, vaikka se nyt keskeytyisikin, tää on ollut ehdottomasti mun tähänastisen elämäni paras vuosi. Mä tiedän, että noi ihmiset hyväksyy mun valinnan, vaikka se tarkoittaisikin, etten enää syksyllä palaa sinne. Se tuntuu mahtavalta.

Sen itikan purema on edelleen patti, lisäksi siinä on hämmentävä mustelma. Huolestuttavaa. Mulla on kylmä, oon syönyt liikaa, kävellyt liian vähän, huomenna heti aamusta pyöräilemään, iltapäivällä yo-juhlia. Voisin vielä kysyä äitiltä, saisinko skipata ne... Liikaa ihmisiä, inhottava sää, mä saan vain ahdistuskohtauksen. Tänäänkin olin saada hermoromahduksen välittömästi ovesta sisään päästyäni, alkoi ahdistaa ja äiti tunki imuroimaan mun huonetta ja ipanat häsläs ja mä en tiedä, pelästyin sitä itsekin. Ja sama jatkui, kun tulin takaisin tunti sitten... Ehkä mun ois oikeesti parempi jäädä huomenna kotiin. Että vältytään drama queen -kohtaukselta, vaikkei se iskisikään siellä juhlissa... Pää hajoaa, stressaa.