tiistai 31. tammikuuta 2012

Forget about tonight, tomorrow will be here so soon.

Close your eyes and let your mind escape into a world of dreams
I won't wake you
Close your eyes and keep them shut
The next part isn't going to be a very pretty sight
Forget about tonight, tomorrow will be here so soon


Alesanaa. Spontaanin päätöksen seurauksena. Mähän en ole koskaan pahemmin ollut tästäkään bändistä kiinnostunut. En ole yksinkertaisesti jaksanut ottaa siitä selvää, en ole viitsinyt istahtaa koneen ääreen hetkeksi ihan rauhassa, laittaa kuulokkeita korviin, pistää musan soimaan ja tutkimaan lyriikkoja. Nyt sitten viimein tein sen, sunnuntaina junamatkalla. Laitoin sen vain soimaan, keskityin kuuntelemaan samalla, kun tuijotin ikkunasta ulos. Mähän olin pari tuntia aiemmin luvannut Ronjalle, että menen maanantaina Helsinkiin ja autan sitä pääsemään Nosturiin, vaikken itse tälle Alesana/We Came As Romans/Iwrestledabearonce/Glamour Of The Kill -keikalle aikonutkaan tulla. Mutta mites kävikään?

Kun me pienen sekoilun jälkeen (Ronja hyppäsi erehdyksessä junasta pois Pasilassa, eli se ei ois todellakaan selvinnyt Nosturiin asti ilman mua kuten arvelinkin) selvittiin perille, mä annoin sille, Sannille, Tiialle ja Suville luvan käännyttää mut, muuttaa mieleni. Mä halusin pienen irtioton, mulla oli suoraan sanottuna niin saamarin turhautunut ja masentava olo, että tahdoin päästä siitä irti millä keinolla hyvänsä. Mä olin jo paikan päällä, lompakossa parikymppiä, ei kotiintuloaikaa, ei mitään. Ainoastaan mun oma tahtoni esti mua. Ja kuitenkin mä tahdoin antaa näille bändeille mahdollisuuden, kaipasin taas livemusiikkia. Joten vähän seitsemän jälkeen, kun ovet avattiin, mä tungin siitä sisään Ronjaa perässäni kiskoen, ostin lipun ja muutaman minuutin kuluttua löysin itseni eturivistä muiden kanssa, reunimmaisena oikealla, mutta kuitenkin eturivissä. Enkä kadu sitä päätöstä, vaikka ajoittain olo onkin sellainen, että yhtä hyvin norsu olisi voinut raiskata mua perseeseen.

Eli siis, siinä oli mun maanantai-iltani. Huippua, seuraavan kerran sit maaliskuussa, koska Young Guns. Ja anteeksi ihan älyttömästi, en ole kuullut kyseiseltä bändiltä ainuttakaan biisiä, mutta Opri, Lotta, Suvi ja Sanni menee sinne, joten miksen mäkin? Sitä paitsi se maksaa alle kympin, halpaa livemusaa. Ja toki ensviikolla on se Get Infected Tour, mutta joo... Mulla ei ole seuraa, nielen vaan pettymykseni enkä näe Eyes Set To Killiä.

Naureskelen täällä itselleni, oon tässä perjantain jälkeen tehnyt turhan monta spontaania päätöstä. Tärkeimmät on just toi keikka ja se, että mun hiukseni on nykyään pinkihtävän punaiset, niin mä sitä kuvailen. GrazyColorin viiskutonen päässä siis, toki tää on aika tumma, mutta mä vedin tän suoraan edelliseen tummanpunaiseen. Mutta tykkään ihan valtavasti, nyt kun saisin vielä ne kirkkaanvihreät piilarit, niin fgyuhj. Olisin taivaassa.

Joo. Mulla on tosiaan tämmöinen ihana Alesana/GOTK-popitus meneillään. GOTK on mulle siis täysin uusi tuttavuus, kuulin niiltä eilisiltana ensimmäisen biisin ja sulin heti, tää on ihanaa. Pitää hommata levy jostakin, oon täysin rakastunut Supremacyyn. Anteeksi hei muuten, kun en selitä siitä keikasta enempää, en vaan jaksa. Muutenkin on niin väsynyt olo. Mutta ehkä sen ymmärtää, söin viimeksi neljältä... Mutta kun ei ole silleen nälkä. On, muttei kuitenkaan. Ei tee mieli syödä. Ai niin, mulla on pakkasessa kevätrullia. Jos vaikka torstaina ne söisin.

Huomenna on avoimet ovet. Se tarkoittaa sitä, että me nuvat istutaan päivä teltassa pihassa ja esitellään tätä koulutusta. Ihan kivaa, vähän vaihtelua tohon normaaliin. Mua vaan vähän huolettaa, et miten pärjään ulkona. Näytän todennäköisesti joltain eskimolta, mutta mä en tahdo tulla nyt kipeäksi. Viikonloppuna on isosleiri, enkä todellakaan ole jättämässä sitä taas väliin. En ehtinyt sinne syksyllä ja viime keväänä olin kipeenä. Ja mä olen käytännössä töissä tällä leirillä, en saa olla kipeenä.

Äh, miksen osaa kirjoittaa vain pientä tekstiä? Vaikeaa. Ja selkään sattuu. Ja mun kädet on taas pinkit. Raivostuttavaa pestä hiuksia ja pistää hiusnaamiota tän värin kanssa... Nytkin sekoitin tätä väriä hiusnaamioon, en tiedä oliko se kovinkaan viisasta, mutta kokeilinpahan vaan. Nyt voisin vielä sanoa, että kävin lauantaina Tampereen Keskustorilla parin kaverin ja siskon kanssa katsomassa Haavistoa. Oli hämmentävää, ensinnäkin se paine, kun ihmiset änki yhteen kasaan päästäkseen lähemmäs... Seisoin kaksi minuuttia varpaillani, koska paine oli niin järkyttävä, etten saanut laskettua kantapäitänikään maahan. Mutta se ei ollut nyt se tärkeä asia, vaan se, että hämmennyin Haaviston puheista. Miten se voi ajaa just sellaisia asioita, mitä mä pidän tärkeinä, miten sen mielipiteet on niin samanlaisia kuin omani? Mä niin toivon, että kansa valitsee sen, suoraan sanottuna vituttaa ettei mulla ole vielä äänioikeutta. Ensi vaaleissa sitten.

Agh, nyt oikeesti. Tukin turpani. Jos vaikka torstaina kirjoittelisin lisää, mun oli nytkin tarkoitus kertoa suunnitelmistani ja tavoitteistani, mutta se tosiaan vähän jäi. Kokeillaan siis torstaina. Viikonloppuna en taaskaan pääse koneelle, mutta eipä se haittaa, huippuleiri tulossa koska jei. Ja huomenna menen taas Helsinkiin metsästämään takkia, koska en selviä viikonlopusta ton siskon rikkinäisen takin kanssa. Oli vain paikko ottaa sunnuntaina joku matkaan, toi oli ainoa, joka kelpasi, koska mun omani on vielä pahemmin rikki, ja villakangastakki ei sovellu leireilyyn missään olosuhteissa, etenkään sellaiseen, mihin liittyy teltta. Anygays, mä siirryn nyt tutkimaan lisää ihmisten touhuja, palaan taas joskus sepittämään tänne mietteitäni.

tiistai 24. tammikuuta 2012

I feel like I am walking on air.


She will go and set the world on fire
No one ever thought she could do that 

Jostain iski sitten tämmöinen Kerli-maratoni... Eipä siinä mitään, yksi parhaita naisartisteja joita tiedän, ellei jopa paras. Ääni, tyyli (niin musa kuin ulkoinenkin) ja no, vähän kaikki. Yksinkertaisesti mahtava pakkaus. Tuo mieleen Chisun ja Lady Gagan, tosin niihin kahteen tutustuin vasta sen jälkeen, kun kuuntelin Kerliä ensimmäisen kerran. Mutta niin. Onhan se nainen mulle aika suurikin ikoni, haluaisin näyttää samalta ja laulaa samalla lailla, mutta eipä ole oikein mahdollista. Tosin oon erittäin iloinen, koska mä pystyn laulamaan vaivatta muutaman biisin siltä, korkeus ja melodia sopii mun äänelle hyvin. Aloinpa tässä miettiä Walking On Airin coveroimistakin, mutta katsotaan nyt. Ehkä hiihtolomalla?

Eilen oli taas kitarakurssi, sain kitaran syliini ja kerrankin tuntui oikeasti siltä, että se oikeasti sopii siihen, että mä pystyn käyttämään sitä. Kuulostaa naurettavalta, eihän me edes tehty mitään, etsittiin vaan sille sopivaa asentoa omaan syliin ja harjoiteltiin sormien siirtämistä kieleltä toiselle. Mutta tykkäsin kovasti, haluan kotiin oman kitaran luo... Se vaan on mitoitettu lapselle, olin jotain kymmenen kun sain sen, että joo. Mutta mun ei ollut tarkoitus turista tosta kurssista, vaan siitä, mitä tapahtui, kun luokka tyhjeni.

Odotin siinä siis että ihmiset valui luokasta pois, jäin kaksin opettajan kanssa. Mä siinä sitten vaan suoraan ilmoitin, etten ole enää varma, sovinko mä tähän kouluun. Se istutti mut sitten siihen tuolille ja me juteltiin kymmenisen minuuttia siitä, että mitä nyt pitäisi tehdä. Se kertoi ajatelleensa alusta asti, ettei saa pitää mua kaikkia kolmea vuotta, ja ajattelevansa, että kun mä niitä haasteita kaipaan, niin päädyn vielä yliopistoon... En usko siihen, mutta uskoinko mä, että joskus tulisin haluamaan lukioon? Mulle ja maikalle on ollut aika alusta alkaen selvää, että tunnit on mulle tylsiä, mä lahnaan siellä tylsistyneenä ja osa luokasta kamppailee ymmärryksensä äärirajoilla niin älyttömän yksinkertaisia asioita käsiteltäessä. Tänään mulla meinas kirjaimellisesti palaa pinna, mua raivostutti kun ihmiset ei tukkineet turpaansa, otti niin törkeesti aivoon sellanen älytön räkätys ja supina.

Ja ihan ohimennen vaan, miksi mä tärisen kirjoittaessani tätä?

Se opettaja sano, että näytän jo päätökseni tehneeltä. Kyllähän mä vähän oonkin. Horjun siinä rajalla. Jos astun yli, jatkan seuraavaan paikkaan, jos peräännyn, pysyn nykyisessä. Sovittiin, että kerron sitten ajoissa sille päätöksestäni, että ehditään saada mun paperit kertoon, ja että jatkan ensimmäisen vuoden loppuun. Lisäksi keskusteltiin siitä, mitä menetän keskeyttäessäni nämä opinnot, mutta melkein kaikki tulee sitten ammattikorkeassa, vaikkakin vähän teoreettisempana. Mun on vaan siedettävä se, vaikka kenties se on mulle parempikin. Mä en ikinä ole ollut kovinkaan käytännöllinen ihminen, ennen kuin teoriaosuus on käyty perusteellisesti läpi.

Hei, enhän mä ole edes kertonut tänne vielä siitä, miten mun vanhemmat suhtautui! Jos se nyt ketään kiinnostaa... Mutta siis, lauantaina kerroin viimein äitille, ensimmäisenä toisin kuin olin suunnitellut. Sehän järkyttyi perinpohjaisesti, mutta muuten kaikki tapahtuikin täysin mun oletuksien vastaisesti. Se rupesi selittämään iltalukioista ja kaksoistutkinnoista ja ties mistä, ja seurauksenahan oli tunne, ettei se halua mua kotiin. Että oli kiva päivä... Eilen puhuttiin sitten puhelimessa lisää, se kysyi että olenko mä nyt varma, tajuanko mä, että ysikutosilla on silti paremmat mahdollisuudet varsinkin, kun kyseessä on yks Tampereen kovatasoisimmista lukioista. Olenhan mä sitä miettinyt, ja edelleen kyselen ihmisiltä neuvoja, millaisilla keskiarvoilla ne on päässeet sisään ja kaikkea. Mutta eiköhän tää tästä pikkuhiljaa selkene, varmistelen nyt ensin asioita ja menen sitten opon kanssa puhumaan, kun itse haku ja muut tulee ajankohtaisiksi.

Äh, vielä tekisi mieli heittää noista vaaleista ajatusta peliin. Mutta kiellän sen itseltäni, mä en jaksa kirjoittaa enempää, on jäätävä päänsärky ja nälkäkin pikkuhiljaa. Pitäisi lukea enkunkokeeseenkin vielä ja neuloa pipoa... En jaksa, enkä syö pilleriä tähän hätään, ei se mitään auta. Toivottavasti tää ei vaan jatku tätä iltaa pidemmälle, huomenna on liian monta tuntia koulua. Ja torstaina viimeinen tunti liikkaa... En jaksais. Perjantaistakin tulee pienimuotoinen kaaos, kahdeksasta yhteen koulua, viimeisellä tunnilla se enkunkoe. Mun on neuvoteltava opettajan kanssa että josko pääsisin vähän aikaisemmin lähtemään, mulla on kiire Tampereelle. Pitää mennä suunnittelemaan isoskoulutusleiriä... Sinne siis ois suunta vajaan parin viikon päästä. Uh. Mulla ei ole ainuttakaan rentouttavaa ja vapaata viikonloppua tiedossa vähään aikaan... Ei innosta tämmöinen. Mutta nyt lopetan tämmöinen ininänsekaisen valituksen, menee yli. Voisin käyttää loppuillan suunnittelemalla mun ja Roosan huoneen uusiksi, keksimällä seuraavan hiusmallin ja suunnittelemalla pari vaatetta, kaappi meinaan tarvii täytettä ja kädet haluaa päästä töihin. Että silleen.

// Tarviin insssspiraatiokuvan. Yh. Mutta kun mä niin rakastaisin näyttää tolta, raivostuttavaa elää tyttönä tässä maailmassa ja agh. Mewantstobeaboynow. Ja emoinen sellainen mieluiten.

tiistai 17. tammikuuta 2012

It's kinda funny how weird it makes me feel...

Testipistemääräsi on 39.

Outoa. Mä en tiedä missä olen, en tiedä miten olen, en tiedä miksi olen. En tiedä kuka olen. Ja loppujen lopuksi... Miksi välittäisin? Onko sillä niin paljoa merkitystä? Mun olo on kuitenkin hyvä. Sairaalla tavalla pidän siitä, että saan käpertyä sängylle makaamaan, puristamaan Nemoa sydäntäni vasten, tuijottamaan kattoa, olemaan hiljaa. Rauhoittumaan, joku sanoisi. Ei, en mä rauhoitu, mä ahdistan itseäni entistä enemmän. Se on kivaa. Yritän pusertaa ne säälittävät kyyneleet poskilleni. Ne ei vaan tule. Itkin tänään, koska näin kuvan tapettavasta kissasta, nainen murskasi sen jalkansa alle. Itkin, en saanut happea, melkein oksensin. Mutta kyyneleet loppuivat, hengityskyky palasi, halu oksentaa katosi. Tunteet kuoli. Vuodatin ajatukseni ja tunteeni emosimboille, en itkenyt, tuijotin vain peittoa. En edes huomioinut sitä ahdistusta, se oli vain. Osa mua.

Lähetin Pikachulle viestin, kun tuli pakottava tarve. Muttei se vastaa. Kyllä se vastaa, ei vain ole vielä ehtinyt. Tahdon takaisin kotiin, tahdon oman peiton alle, tahdon herätä aamulla kouluun ja istua bussissa, tahdon tavata ihmisiä, istua kahvilla ja viettää aikaa niiden kanssa. Just nyt mikään ei tekisi musta iloisempaa kuin kupillinen kuumaa kahvia kermavaahdolla ja kinuskikastikkeella... Ja täytyy saada se paino pois. Jännä, ettei se enää edes kiinnosta. Ja kuitenkin kiinnostaa. En oo viikkoon syönyt oikeastaan muuta kuin leipää. Missään ei tarjota normaaleja kasvisruokia. Sellaisia, joita syödä. Ja just nyt tuntuu siltä, että voisin pudota tästä sängyltä lattialle, kieriä sen alle ja jäädä sinne.

Mitä hittoa mulle on tapahtumassa?

tiistai 10. tammikuuta 2012

I turn the wheel around.

Kiss me goodbye
Into the light
Like a phantomrider
I'm dying tonight
So dark and cold
I drive alone
Like a phantomrider
Can't make it all on my own

NÖY. Jos joku tunnistaa biisin, pahoitteluni... Ei sitä niin vaan pääse yli. Iski fanityttöilykohtaus koska tämä.




Pahoittelen erittäin, erittäin kovasti, yrittäkää ymmärtää... Vajaa pari kuukautta, niin siitäkin päivästä tulee kaksi vuotta täyteen. Aika menee kamalan nopeasti. Ja jos tänä keväänä tulee uusi levy, niin enkö mäkin saa hieman fanityttöillä? Edes pikkuisen? Ei tästä bändistä kuitenkaan ikinä tule mulle niin suurta asiaa kuin se oli vielä vuosi, kaksi sitten, mutta en mä sitä unohtaakaan voi.

Nyt on kaksi koulupäivää takana. Ei tässä mitään kummallista, koulu nyt on mitä on, ja mä nyt tässä tavallaan tunnustelen että mitä lopulta päätän. Nyt ihan ensimmäiseksi ajattelin hyökätä heti mahdollisuuden tullen Sannin, Miskan, Anskun ja muiden kimppuun, kysellä vähän niiden kokemuksista. Ja sitten nyhjäistä sitä opoa hihasta, tai edes ilmoittaa enkunmaikalle että tulen sen tunneilla hulluksi, jos en saa tekemistä nyt äkkiä. Ottaa päähän, tänäänkin tuli yhteen tehtäväpaperiin virheitä vain siksi, että oon niin perhanan turhautunut siellä tunneilla, ei ole tekemistä ja niin. Mutta no, ei pari virhettä tapa.

Harmittaa vähän. Mä ehdin parin minuutin ajan jo ajatella, että hakisin ChillHouseen vapaaehtoiseksi, mutta enhän mä sinne pääse. Mutta samalla tajusin sellaisenkin asian, että eihän mulla ole porukoiden kanssa samaan aikaan hiihtoloma. Tai sitten vain sekoan jotain ihan älytöntä, missään ole enää mitään järkeä. Mutta hyvä vaan jos näin on, sitten raahaan sen Roosan tänne näin päiväksi. Terrorisoijat pääsee taas vauhtiin, ja likka näkee vähän, että millaista täällä ammatillisella puolella on. Lukioonhan se hakee, mutta ei tee pahaa katsoa muitakin vaihtoehtoja. Ja voin sanoa, että se Hervannan puu- ja palkki on ihan eri asia kuin tämä.

Umh. Alkaa olla nälkä. Ja nauran, oon tänään syönyt vain leipää ja auringonkukansiemeniä, joihin meinasin sitä paitsi tukehtua, koska porukka keksi niistä yhtä ja toista jännää, mikä ei välttämättä ihan kaikille korville sovi kuultavaksi. No, menen tästä nyt sitten keittämään vedet ja heittämään nuudelit sekaan, en jaksa alkaa paistamaan niitä kevätrullia. Ja sitä paitsi keittiön tiskivuori on valtava, mutta mähän en täällä tiskaa kuin omat tiskini, muuten saan hoitaa ne koko loppuvuoden ajan. Yh.

lauantai 7. tammikuuta 2012

And for better or for worse I was born into a hearse.

Moooo. Tänään kirjoittelen vain aikani kuluksi, enkä sen takia vastaa laadusta. Ja varoitan että virheitä saattaa tulla, koska kirjoitan taas hämärässä ilman laseja. Nerokasta. Ja pahoittelen, nyt tulee todellinen kilometripostaus, koska mun on puhuttava suuni puhtaaksi nyt.

Tässä parin päivän aikana mulla on pyörinyt mielessä yhtä sun toista asiaa. Päällimmäisenä ajatuksena, ja samalla suurimpana huolenaiheena, on ollut koulu. Niin, maanantaina se taas alkaa, eli huomenna pääsen istumaan taas puoleksitoista tunniksi junaan ja raahaamaan laukkuni asuntolaan. Se ei ole ongelma. Junamatkustaminen on kivaa, ja mä tykkään asua asuntolassa. Mun koulu on ympäristönä viihtyisä ja luokka on mahtava, siitä ei ole valittamista. Mutta siihen ne positiiviset asiat sitten jääkin.

Mä en mielelläni ole tätä myöntänyt ääneen, ja olen hiljaa omissa ajatuksissanikin kieltänyt tämän ajatuksen monesta syystä, eikä nytkään tunnu kovin mukavalta kertoa sitä tässä. Kuitenkaan mä en voi muuta, koska aika käy vähiin, ja mun on tehtävä päätös. Mua itseäni häiritsee se, että mä taistelin kaksi vuotta että pääsin tähän tilanteeseen puoli vuotta sitten, ja nyt alkaakin tuntua, että päätös oli väärä... Ja mä kun olin siitä niin varma. Olin niin varma, että tää on oikein, että tätä mä haluan. Ja nyt en tiedä, onko tää oikein.

Kysymys on siis siitä, olenko mä nyt koulussa paikassa, jonne kuulun. Yläasteella mä olin niin varma, niin päättäväinen sen suhteen, että haluan olla omapäinen, pettää kaikkien odotukset, päättää itse mitä haluan. Kun yhteishaku tuli, mä hain neljään ammatilliseen oppilaitokseen ja yhteen lukioon, tosin se oli viimeinen vaihtoehto. Kävin pääsykokeissa, reputin yhden niistä, läpäisin toisen hyvin tuloksin ja sain opiskelupaikan. Syksyllä mä aloitin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan opinnot. Ajattelin, että tässä tää on, nyt oon saanut mitä haluan, valmistun yhteen tärkeimmistä ammateista joita tiedän. Ja ajattelenhan mä vieläkin niin. Kyllä mä haluan valmistua tähän ammattiin. Kyllä tää on musta edelleenkin tärkeä, kerrassaan uskomaton ammatti, jonka kautta mä pääsen auttamaan ihmisiä, tekemään työtä, josta oon unelmoinut niin kauan. Tunnen, että mun velvollisuuteni on auttaa muita.

Ja siinä se sitten onkin. Se ongelma. Velvollisuus. Musta tuntuu, että mun velvollisuus on suorittaa tämä tutkinto loppuun. Että mun velvollisuus on valmistua tähän ammattiin. Että kaiken tän jälkeen mä en enää voi perua kaikkea. Mutta mä en tiedä. En osaa ehkä selittää tätä, mutta... Kyllä mä haluan valmistua nuvaksi. Mä haluan auttaa ihmisiä. Mä haluan, että muut voi luottaa muhun, että saan tehdä merkittävää työtä. Mutta se, että mä tunnen tän velvollisuudekseni, on väärin. Ei niin saisi olla.

Koko syksyn mä olen pelännyt, että menetän saavuttamani koulupaikan sen takia, että mä en ole vieläkään, melkein kahden vuoden yrittämisen jälkeen, saavuttanut tasapainoa. Henkisesti mä olen edelleen riepaleina, mä en todellakaan ole niin itsevarma, tyyni ja vahva kuin ulospäin näytän. Kyllähän mä näytän hyvin, hyvin usein ulospäin herkän puoleni, mutta se on murto-osa siitä. Mulla on huolia, eikä ne tällä kertaa lähde musta itsestäni, vaan entistä enemmän ympäristöstä. Mä olen huolissani mun läheisistäni, ja se murentaa mua sisältäpäin. Saa mut heikoksi. Ja sen takia tuntemaan, että mä en ole valmis opiskelemaan tähän ammattiin. Että on parempi, jos mä odotan muutaman vuoden, hankin sen tasapainon ja aloitan sitten opiskelun alusta.

Eli suoraan sanottuna mä harkitsen nyt vakavasti, että lopetan tän koulutuksen näin ensimmäisen vuoden jälkeen. Yhteishaku alkaa ensi kuussa. Ehkä mulle tekee hyvää päästä taas käyttämään aivojani, opiskelemaan sitä teoriaa, kun en vielä ole valmis käytäntöön. Mun päättötodistuksen lukuaineiden keskiarvohan oli 9,23, että mä en todellakaan ole mitenkään tyhmä, jos sitä katsotaan. Äly riittää, ainoa pelko on jaksaminen. Mähän hain amikseen alunperin siksi, että uskoin, etten jaksaisi opiskelua. Että ahdistuisin ja koulun paino musertaisi mut. Nyt mä kuitenkin uskon, että mä voisin selvitäkin siitä. Mulla on tukiverkosto, jota mulla ei ollut yläasteella. Mä pystyn rakentamaan uuden verkoston uudessa koulussa, mulla on täällä kotikaupungissani ihmisiä, joiden kanssa puhua ja viettää aikaa koulun ohella. Opiskelu saa uudet mittakaavat, tulee haasteita, joita näissä ammatillisissa opinnoissa ei ole tullut vastaan...

Riskejä toki tässä on. Mä olen kunnianhimoinen ja tahdon saada itselleni kunnolla haastetta, ja tästä syystä mä olen ajatellut ottaa ensimmäiseksi vaihtoehdokseni Tampereen yhteiskoulun lukion. Tykin. Ei tässä muuten mitään olisi, mutta mua huolettaa, että mä en saa niitä kolmea lisäpistettä enää tänä vuonna, koska en hae suoraan peruskoulusta. Keskiarvo riittää ehdottomasti, eli mun on vain selvitettävä, onko mulla huolta sisäänpääsystä. En usko että sitä pahemmin olisi, mutta mä selvitän sen ennen kuin teen hakua. Lisäksi olen ajatellut, että Rellu ja Tammerkoski olisi ihan hyviä vaihtoehtoja. Tammerkoskeenhan mä hain jo ysillä, koska piti olla se yksi lukio siellä hakutoiveissa muiden painostuksesta johtuen. Rellu nyt on vähän semmonen iso kysymysmerkki, IB-linja kiinnostaa.

Mutta niin. Mä ajattelin mennä heti ensi viikolla puhumaan opon kanssa, kyselemään, onnistuuko tällainen suunnitelma. Toki se onnistuu, ongelmana on vaan tosiaan toi, että tahdon Tykkiin. Ja sitten, kun olen saanut puhuttua asiasta opolle ja tutormaikalle, pitäisi avata suu vanhempien kuullen... Hieman pelottaa, koska tää mun amis on niellyt rahaa suoraan sanottuna ihan helvetisti... Matkat, ruuat ja niin pois päin. Mutta oon aika luottavainen. Äiti varmaan saa kohtauksen, ajattelee että en ollut valmis tähän, että se oli tyhmä päästäessään mut, että olin liian nuori, naiivi ja sitä rataa, saattaa syyttää itseään, vaikkei asia todellakaan ole niin, mä olen pärjännyt hyvin, ei se ole ollut mikään ongelma. Asuntola on ihana paikka, mä olen saanut käytännössä paremman opiskelurauhan kuin kotona. Äiti on kuitenkin varmasti haltioissaan kun saa mut takas kotiin, saa nukkua yönsä rauhassa, kun ei tarvitse miettiä, nukunko mä ja onko mulla huolia. Eikä sen tarvi kokea toistamiseen samaa kuin syyskuussa... Hitto, tota ei ois pitänyt ajatella.

Anygays. Mä selvittelen tän asian, koetan vakuuttaa itseni siitä, että tää on hyvä asia. Kokemus, josta mä hyödyn. Kyllä mä totun ajatukseen, että valmistun eri aikaan kuin piti, ja toivon mukaan myös siihen, että aloitan Roosan kanssa yhtäaikaa lukion... Eri lukion tosin, koska me tuskin haetaan samaan paikkaan, saatikka päästään samaan paikkaan. Ja Roosa todennäköisesti tekee tän saman käänteisesti, on vuoden lukiossa ja siirtyy sitten amikseen. Ehkä, en sano nyt mitään varmaa. Asian näkee sitten muutaman vuoden päästä.

Oho. Tiedättekö, nyt tuli tosissaan vapautunut olo. En mä kirjoittanut tähän läheskään kaikkea mitä päässä pyörii, en todellakaan. Mutta mä kirjoitin kuitenkin osan. Siitä tuli hyvä olo. Helpottunut, nyt en pidä kaikkea taaskaan omassa päässäni. Jei. Kyllä tää tästä, mä keksin vielä ratkaisun. Kyllä mulla on lupa tehdä virheitä, eikä tää vahingoita ketään. Muutama ihminen ehkä järkyttyy ja saattaa vetää herneen nenään, ajatella mua luovuttajana. Mutta asia ei ole niin. Musta tulee vielä nuva, olen varma siitä. Se aika ei vain ole nyt. Muutaman vuoden päästä, kun mä olen kypsempi. Valmiimpi. Vahvempi.


Ja nyt tekee mieli kirjoittaa lisää... Ehkä kuitenkin lopetan, tapoin varmasti jonkun selostaessani tätä. Kirjoittelen muutaman päivän kuluttua taas kuulumisia, katsotaan sitten, olenko edistynyt tässä. Ja onko kädet hengissä, meillä meinaan on taas englantia, joka tarkoittaa sitä, että neulon käteni puoliksi hengiltä... Ihanaa.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

We'll always know that you shine brighter than anyone does.

Now I think we're taking this too far
Don't you know that it's not this hard?
Well it's not this hard
But if you take what's yours and I take mine
Must we go there?
Please not this time, no, not this time

I'll wave goodbye

Watching you shine bright

And I'll wave goodbye tonight

Paramorea tänään. En tiedä, tuli vain sellainen fiilis. Hayleyn ääni vaan... No, sanotaanko, että haluaisin samanlaisen. Mun pitänee alkaa nauhottamaan omaa ääntäni ja laulamaan mikkiin useammin, haluan vaan kuulla miltä kuulostan. Kyllä muut sanoo et se kuulostaa ihan hyvältä, ja omaan korvaani se kuulostaa aika kivalta, mut mä tiedän sen olevan erilainen muille. Mä kuulen ääneni kalloluiden kautta, siinä se ongelma on. Yh. Pitää saada talo tyhjäksi, muuten en voi laulaa.

Mietin tässä noita uudenvuodenlupauksiani. Mä sanoin kovin monta asiaa, ja aion oikeasti tehdä töitä pitääkseni lupaukseni. En ole oikeastaan ikinä aiemmin onnistunut pitämään lupauksiani, ja se sapettaa mua, koska mä olen omalla tavallani perfektionisti, mutta sitten taas pessimisti, idealisti, realisti, optimisti....Ihan kaikkea. Mun luonteeni on vain niin käsittämätön sekametelisoppa, on aina ollut. Enhän mä itsekään tajua itseäni, en varmasti tule koskaan tajuamaan.

Mutta niistä lupauksista. Lupasin taas kerran monta asiaa, mutta nyt ihan oikeasti haluan yrittää. Tässä voisin nyt sitten vähän luetella näitä lupauksiani, niitä mistä pystyn avoimesti kertomaan.

Joo. Ekaksi nyt tämä, mitä oon yrittänyt jo ties kuinka kauan. Laihtuminen. Muutaman kerran mä olen päässyt ihan mahdottoman hyvään tilanteeseen, mutta sitten kaikki on mennyt totaalisesti pieleen milloin minkäkin syyn takia... Mun luonteeni on liian ailahtelevainen, välillä mulla on itseluottamusta ja -kuria laihduttaa ja paljon, mutta sitten iskee masennus. Ja se on siinä, kilot palaa ja yh. Mutta nyt mä aion viedä tän loppuun. Mä olen keventänyt ruokavaliotani ihan törkeästi, ja nyt olen sitten lakto-ovovegetaristi ja toivon, että se ruokavalio auttaa mua. Ja mä en aio antaa periksi sen kalan suhteen. Ja mun motiivini tähän ruokavalioon ei loppujen lopuksi ole paino, vaan puhtaasti maailma. Kasvissyönti kuluttaa vähemmän. Mä tahdon tehdä jotain tän paikan eteen, en vain tuhota sitä säälimättömästi. Ja ai niin, mä siis toteutan tätä tavoitettani Lotan kanssa yhteistyössä, jos se motivoisi vielä vähän lisää.

Mä lupasin lisäksi olla luova. Mä haluan kehittää itseäni, antaa itselleni mahdollisuuksia. Eli suomeksi sanottuna pakkaan kaikenmaailman taidevälineet laukkuun ja raahaan ne asuntolaan, ja käytän niitä. Käytän luovuuttani, mun aivoni tukahtuu tätä mukaa. Ja samalla, kun kehitän luovaa puoltani, pistän aivot töihin. Eli mä alan ottaa japanin ja espanjan opiskelut tosissani, ja ostan ne tarvikkeet saksan ja venäjän opiskeluun. Lisäksi ajattelin lukea paljon enemmän, niin musiikki- kuin päivälehtiäkin, ja kaikenmaailman kirjoja. Ja sit luen taas Death Notet läpi, koska rakkaus. ♥

Mmm. Tässä voisin mainita vielä yhden lupauksen, sitten siirryn nukkumaan. Eli mä olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Ensi maanantaina on viimeinen laulutunti, sitten alkaa kitarakurssi. Mä aion ottaa siitä sitten kaiken irti, mähän opettelen soittamaan. Syynä tähän on se, että mä tahdon esiintyä. Mä tahdon laulaa, mä tahdon sanoittaa, tahdon säveltää. Mä aion kirjoittaa tänä vuonna paljon biisejä, mä tiedän saavani niitä aikaan. Mä olen onnistunut siinä aiemminkin, miksi en siis onnistuisi nyt? Mutta siis, aion oppia käyttämään ääntäni, aion oppia soittamaan kitaraa, ja mä aion yrittää saada ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa esiintyä. Mä tahdon yrittää rikkoa rajani, päästä yli esiintymiskammostani. Haluan kokeilla tätä.

Oho. Tätä sanotaan äkilliseksi itsevarmuuskohtaukseksi. Näitä tulee ajoittain. Ihan mukavia sinänsä, saavat mut tuntemaan itseni vahvaksi, mutta auta armias kun palaan maan päälle täältä pilvistä... Huomenna menen leffaan, pitäisi katsoa toi The Girl with the Dragon Tattoo. Mulla on erittäin vahva usko siihen, että tulen pettymään karvaasti, ja kiroamaan amerikkalaiset taas jonnekin pohjamutiin, mutta se on pakko käydä katsomassa. Että sellaista. Kirjoittelen taas sitten, kun pelkkä päiväkirja ei riitä.

Ja ihan btw, miten joku voi olla noin täydellinen ? ♥

tiistai 3. tammikuuta 2012

These questions in my mind are so much bigger than life.

I'm hurt and so wounded
It's gonna tear my soul apart
I'm lost in my heaven

I finally found my way to escape

Hmm. Negativea. Keikan jälkeen en ole muuta oikein kuunnellutkaan. Paitsi Bring Me The Horizonia joka ainoa kerta, kun mun korvat on yritetty raiskata radiopaskalla, suomeksi sanottuna Sexy And I Know It'lla. Yh, järkyttävä biisi. Miska repi multa lauantaina kuulokkeita korvilta, kun halusi soittaa sitä mulle, mä sit murjotin ja tungin kuulokkeet takaisin korviin. Mä en tahdo kuulla sitä biisiä.

Oli kiva vuodenvaihde. Perjantaina oli se Negativen keikka, siitä kerron joskus toiste lisää. Lauantaina pyörin päivällä tosiaan Miskan kanssa, illalla vaihdoin porukkaa. Vietettiin yö muutaman Tampereen MCRmylaisen kanssa Tiialla, sen äiti ei varmasti enää majoita meitä ainuttakaan yötä... Ei nukuttu minuuttiakaan. Se näkyi sunnuntaina iltapäivällä, sekosin erittäin mielenkiintoisella tavalla, huusin Roosalle, haukuin sen pystyyn ja selitin jostain Green Dayn keikasta, kysyin että onko se keikka kellon perusteella. En todellakaan muista enkä tiedä kaikkea siitä, mutta ehkä on ihan hyväkin niin. Mietin vaan että mistä oli kysymys, en ollut ottanut mitään kahvia väkevämpää, ainoastaan univajetta. Jännää. Mutta näistäkin voin puhua joskus toiste, kun jaksan.

Hmm. Nyt on mietinnän alla raha. Tarviin lisää sitä ja siihen menee hermot. Äiti ilmoitti tässä illalla, että mun on hankittava töitä, viimeistään kesäksi. Eipä tullut kuitenkaan ihan yllätyksenä, olen mä tässä yrittänyt koulunkin ohelle jotain keksiä, ongelmana on vain se, että esimerkiksi lapsenvahtikeikat olisi erittäin tervetulleita, mutta mulla ei ole suhteita kuin täällä kotona. Ja hei, mä en ala tekeen töitä viikonloppuisin, mä tarvitsen vähän lepoakin viikottain. Mutta kesäksi saan töitä, haen päiväkodeista sitten.

Nyt pitäisi taas kehittää itseäni. Raahaan vähän tarvikkeita opistolle, panostan luovuuteen että pää rentoutuu vähän useammin. Sitten aloitan saksan ja venäjän opinnot, siitä äiti ja iskä innostu kumpikin, saan ne varmasti maksamaan kirjat ja muut. Ja no. Kitaraa alan soittamaan, laulamista jatkan kurssin loputtuakin. Kirjasto on kaveri jatkossakin. Kuten kirpparitkin. Ja lävistäjäksi voin aina opiskella itsekseni... Seisoin tänään tosiaan vieressä, kun Sannille tehtiin snaket, itsehän olen menossa ottamaan ne loppukuusta kun tää labret tästä umpeutuu. Keskiviikkona mennään porukan kaa Vuoltsulle nettikahvilaan ja tilataan Mimman kautta vähän lävistyskoruja, minä, Mimma, Roosa, Sanni, Suvi ja Tiia. Postimaksut pienenee huomattavasti, Mimma vaan saa ihan jäätävän paketin kaikkea... Ei se mitään, halpaa hommaa. Itse olen siis tilaamassa tällaiset.

Necklace[Imitation Leather] - Crazy Factory Piercing
Continous Ring[Surgical Steel 316L] - Crazy Factory Piercing x 2
Open Nose Ring[Surgical Steel 316L] - Crazy Factory Piercing

Niillä ajattelin pärjätä. Ja ai niin, tosiaan, mulla on nykyään nenäkoru. Joensuussa on yks älyttömän halpa lävistysliike, tulee olemaan niin tuskallista maksaa 80 snake biteseista.... Siellä olisin saanut puoleen hintaan. Yh. Mutta no, ehkä joskus sitten. Nyt mä menen nukkumaan, ei ole hyväksi olla lahna, kun on saanut hommia. Että öitä vain kaikille, mä kirjoittelen taas joskus. Kuvien kera.