keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Huulirasvapaniikki.

... iski äsken, koska en löytänyt huulirasvaa, heitin koneen pois sylistäni ja melkein putosin sängyltä ryömiessäni laukkuni luokse ja yrittäessäni varoa varpaitani, kunnes tajusin että se on mulla taskussa... Elämä huulirasva-addiktina ei ole helppoa, voin vaan muistella, millaista tästä tulee, kun saan taas huulilävärin.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo kaunistelematta elämästä mielenterveyttä tuhoavan sairauden kanssa. Heberleinin sairastamassa kakkostyypin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä masennus ja hypomania vaihtelevat arvaamattomasti, ja vaikka potilaalla onkin elämässään terveitä ajanjaksoja, sairaus väijyy jatkuvasti takapiruna odottamassa aikaansa. Heberlein kertoo, miten maanisten jaksojen aikana hän on itsevarma ylisuorittaja, joka tekee päättömiä ratkaisuja tehokkuutensa ja ylivertaisuutensa tähden. Hän ostaa taloja ja järjestää ylellisiä kutsuja näyttääkseen erinomaisuutensa muillekin, vaikka samaan aikaan ahdistus kasvaa ja nakertaa olemusta sisältäpäin. Lopulta ahdistus muuttuu masennukseksi, alkaa repiä maailmaa palasiksi ja Heberlein löytää itsensä hiomasta itsemurhasuunnitelmiaan valmiiksi kuolinhetkellä käytettäviä vaatteita myöten. Kun hän taas rämpii ahdistuksesta kuiville mielialalääkkeiden ja lapsiaan kohtaan tuntemansa rakkauden voimalla, on surullista ja musertavaakin joutua toteamaan, että tulevaisuudessa sama kierre toistuu uudestaan. Eikä vain kerran, vaan useasti aina viimeiseen hengenvetoon asti.

Tuntuu aina yhtä hölmöltä lainata omaa tekstiään. Mutta tosiaan, sain eilen päivän viimeisinä minuutteina luettua ton kirjan loppuun, ja niin. Mä en voi muuta kuin suositella tätä kaikille, joita aihe vähänkään kiinnostaa. Ja nyt on tavallaan aika hyvä fiilis, ja itserakkaus / -kehu paistaa nyt pitkälle, mutta mun on sanottava, että tykkään tosta tekstinpätkästä. Se ei ole samanlaista paskaa kuin aamulla väkisin väkertämäni teksti, tässä alkaa jo olla sitä, mitä mä haluan itseltäni. Ylipitkiä lauseita sinne en tunkenut, oli siellä yksi, mutta pätkin sen, koska maikka ei olisi tykännyt... Tylsät ihmiset, kukaan ei ymmärrä mun ylimaallisia mahtailevia järkyttävän suuria lauseitani, jotka täyttyy sanankäänteistä ja tunteista, ajatuksista ja pohdinnoista, kaikki vaan sanoo, että pää hajoaa niitä lukiessa. Pyh, hankkikaa rillit ja käyttäkää aivojanne. Kaikella itserakkaudella näin itseironisesti sanoen, lukijaisenipalleroiseni. ♥

 Tosiaan, tänään oli ensimmäinen liikuntapedagogiikan (sanahirviö!) tunti. Oli hienoa, tykkäsin mielettömästi, mä olen tosissani innostunut liikunnasta tänä vuonna, ainakin parhaimpina päivinäni, koska meidän luokka on mahtava. Lähtee mukaan, pelaa tosissaan ja kuitenkin huumorilla. Mutta no, kun luokalla on SM-tason urheilijoita ja sitten pieniä heiveröisiä tyttöjä, voitte kuvitella lopputuloksen... Meni yksi niska, yksi nilkka, ainakin yksi selkä. Ja mäkin kärsin oman osani. Kynsi meni. Ja nyt ei naureta siellä, tää on kivuliasta ja veristä. Tunnin lopuksi oli jalkapalloa, syöttelyharjoituksia, mä idiootti en ole edelleenkään sisäistänyt sitä, että palloa ei potkaista varpaat edellä. Oikean jalan isovarpaan kynsi on paskana, muutama yökki katsellessaan sitä, ja varvas on aika kipeä... Ei tää musta rampaa tee, mutta epämiellyttävää tää on. Pala kynnestä on murtunut, mutta sitä ei saa irti, ainakaan mä en kaikessa masokistisuudessanikaan ala sitä repimään tosta. Mietin kanssa, että miltä se kynsi näyttää tuolta alta, siinä on musta lakka päällä ja sen ansiosta se näyttää normaalilta. Kattoo sit ku pesen sen ekan kerran, toi ei ole kunnossa muutamaan kuukauteen... Ja huomenna lisää. Ja maanantaina. Että mikäs tässä, tiedossa on vielä muun muassa pallopelejä, lentopalloa, korista, lihaskuntoa, zumbaa. Saanko kuolla?

Uh. Haluan muuttaa kirjastoon. Odotan sitä, että pääsen lukioon, mä muutan taas Metsoon iltapäiviksi. Loppuyläasteen ajan se oli mun pakopaikkani, oma paikkani, mä kiertelin niitä käytäviä ja tutkin kirjoja, etsin tiettyjä teoksia, istuin selkä maailmalle käännettynä ja kasvot kirjalle avoimina ikkunoiden vieressä, hukuin kirjoihin. Täällä oon löytänyt jotain samankaltaista Suomalaisesta kirjakaupasta, mutta sekin alkaa nyt olla loppuun koluttu. Ei siellä ole enää mulle oikein mitään. Ehkä mä vain suosiolla siirryn kirjastoon, mutta. Mä en saa kirjastokorttia tän kaupungin kirjastoon. Koska ainakin mun tiedon mukaan sen saa vain kotikuntaan, ja mulla on Tampereen kirjastokortti. Yh. En tykkää. Koska sen perusteella, mitä viime vuonna tutkin, paikallinen kirjasto on aikas mukava paikka. Rauhallinen. Turvallinen. Voisin vaikkapa parin viikon päästä mennä viettämään jonkun iltapäivän sinne, vaikkapa kirjoittamaan tai lukemaan jonkun pienen runoteoksen. Ihan näin esimerkiksi. Esittämään ahkeraa opiskelijaa. Oon outo, mutta en tunne itseäni kunnon opiskelijaksi amiksessa, olkoonkin, että esimerkiksi VR hyväksyy mut vielä juniorina. Ehkä tämäkin identiteettikriisi päättyy kesäkuussa. Hetkonen, kolme kuukautta ja seitsemän päivää. Hui kauhistus. 99 päivää. Iip. Nyt meni sanattomaksi, ehkä mä käsittelen ikäkriisini joskus toiste teidän kiusaksenne.

Hmm. Mulla on muutama oikeasti järkevä postausaihe teille. Muutaman tekstin ajattelin kirjoittaa kiusaksenne / iloksenne, sitten ne muutamat syvällisemmät ja yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevät aiheet. Voisin itseasiassa joku viikko kirjoittaa päivittäin (älkää kuolko kiitos) oikeasti merkitsevän ja aiheellisen postauksen. Joo. Ja kuinka ollakaan, unohdin nyt aiheet, joista ajattelin ne postaukset kirjoittaa... No älkää surko, ikäkriisin aiheuttama dementia vain iski, muisti palaa kohta. Sitä odotellessa mä jatkan Heberleinistä kirjoittamista, pitäisi vielä keksiä joku naseva esittely siitä perjantain äikäntunnille, joudun esittelemään kirjailijan ja teoksen suullisesti ja lukemaan tekstinpätkän. Se onneksi on jo valittu, ainakin melkein. Joko sivulta 12 alkava Heberleinin kuvaus sairaudestaan, tai sitten luvun Ei-mitään kaksi viimeistä kappaletta. Mietin vielä. Noi kaksi kohtaa kuitenkin jäi mun mieleen, sai ajattelemaan. Loppuun vielä tällainen pätkä, tällä kertaa Heberleiniä eikä mua itseäni.

Suututtaa saatanasti, kun ihmiset jotka todennäköisesti eivät ole koskaan kiemurrelleet kylpyhuoneen lattialla ahdistuksen jyskyttäessä palleassa, seisseet junanraiteen vieressä valmiina hyppäämään, valvoneet viittä vuorokautta putkeen, istuneet veitsi kurkullaan, maanneet siteissä suljetulla osastolla, tokaisevat ylenkatseellisesti: Täytyy hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää kärsiä. Fuck you. Ikään kuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.

Ehkä on hyvä asia, että olen kerrankin iloinen, että vain kaksi ensimmäistä esimerkkikokemuksta koskee mua. Anteeksi, tuota ei olisi pitänyt sanoa. Unohtakaa.

tiistai 28. helmikuuta 2012

We keep all our promises, be us against the world.


Hmm, pahoittelen, jos jonkun maailma järkkyy tällaisesta biisivalinnasta. Mä vaan olen sitä mieltä, että Perryn ääni on kaunis, ja että tää biisi on hieno. Joten älkää inhotko mua siitä, että olen realistinen ihminen tässä suhteessa, ainakin omasta mielestäni.

Istun taas sängylläni, mähän asun tässä. On se jännä, että täällä opistolla vietän melkein kaiken aikani sängylläni, kotona taas sohvallani... Mielenkiintoista. Tukee mun teoriaa siitä, että voisin muuttaa komeroon. Sänky ja hyllyt, mitä muuta mä tarvitsen? En mitään, ainakaan ennen sitä hetkeä, kun ahtaanpaikankammo iskee. Tai alan ajatella Mimman kommenttia siitä, että se ei itse voisi asua komerossa, koska pelkää, että Kauna on siellä ylähyllyllä. Hyi. Ai niin, pitää keksiä se valkoinen riepu. Ehkä ensi viikolla Helsingistä, jos löydän itseni joltain kirpparilta. Tai sitten olen vain reilu ihminen ja vien äitiltä yhden lakanan, iso tyynyliinakin kelpaa. Sitten vielä se musta peruukki ja vähän kivempi keli, niin meikä pääsee toteuttamaan suunnitelmansa.

Naurattaa taas. Tänä aamuna heräsin vähän seitsemän jälkeen, hyvä kun en haukkunut Junnun kännykkää maanrakoon. Tai no, Junnuhan se syypää oli, miksi me herättiin niin aikaisin, oltaisiin ehditty vielä vartti nukkua? Mutta joo, eipä siinä mitään. Nousin ja menin taas heittämään kylmää vettä kasvoilleni, vain todetakseni, että nyt ei todellakaan ole hyvä hiuspäivä. Jäätävää... Ja totesin, että mun pitäisi keksiä jotain uutta vaatekaappiini. Kotona mulla on sentään jotain vähän mustaa värikkäämpää päällä, täällä se on vain mustaa, mustaa ja mustaa. Jännää. Onko ihme, että mua katsottiin oudosti, kun mulla muutama viikko sitten oli kokonaan valkoinen paita päällä? Housutkin oli tavallisen farkun väriset, huivi sininen ja pipo valkoinen. Jäätävää.

Voisin taas vähän uudistaa tän blogin ulkoasua. Toivon että tulisi taas kesä, tai edes myöhäinen kevät, ja oi, tajusin just, että olen loppukevään kotona, pääsen joka aamu kävelemään tuomien alta! Kun lähtee kävelemään meiltä bussipysäkille ja päiväkotia kohti, kävelee sellaista kivaa kävelytietä, jonka kummallakin puolella on pientä metsikköä ja puroa. Toivon vaan, että ne harvennustyöt loppusyksystä ei tuhonneet sitä kauneutta... Mun kevät on kauneimmillaan silloin, kun saan kävellä tuomentuoksuista tietä eteenpäin, on lämmin, taivas on sininen ja puut ja ruoho vihreää. Sellaisina hetkinä, uskokaa tai älkää, mä vedän ylleni kukkamekon tai jotain muuta hempeää ja tassuttelen paljain varpain nurmessa.

Ah, nyt ajatus karkaa. Haluan huulikorun. Tosiaan, en pysty lävistämään itseäni, tuijotin eilen peiliin ja pidin neulaa paikallaan, mutta ei se vaan onnistunut. Ei edes korva, tosin se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten uskalla noin pieneen tilaan yrittää tunkea korua. Mulla on kummassakin korvanlehdessä jo kaksi reikää, kolmas tekee tiukkaa. Rustoon en edes yritä, sen jätän suosiolla muille. Ja huulessa pelkään lähinnä sitä, että pistän vinoon tai osun johonkin mihin ei pitäisi osua. Smileyn ehkä voisinkin tehdä... Ja joo, on muitakin syitä pelon lisäksi. Ehkä vähän itsekkäitä, mutta just nyt en halua tinkiä tietyistä asioista. Okei, nyt hys, en ole sanonut mitään. Haluan kukkamekon päälleni. Haluan huoneeseeni kukkia, erivärisiä, isoja, pieniä, tuoksuvia, kauniita. Kun muutan kotiin, täytyy käydä huoneen sisustus uudelleen läpi. Haluan jonkun kasvin, taitaa vain olla, ettei meidän huoneeseen saa millään tarpeeksi valoa... Ei edelliseenkään saanut kunnolla.

Joo. Mä lopetan. Menen tutkimaan kuvakansioitani, sitten alan panikoida tosta kirjasta, jota en ole vieläkään lukenut loppuun. Pitäisi olla huomenna luettuna... Hupsista. No, ei ole paljoa jäljellä, vain kaksi kolmasosaa. Luen sen hetkessä, jos vain keskityn.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Etsin sinut vaikka merien takaa, käännän kivet ja kannotkin.

Olen tylsä. Mä vaan istuskelen tässä sängylläni, tavarat leväällään ympärillä, ihmiset pitää mua surkeana. Ja mä vaan istun. Ei tää tästä mihinkään muutu.

Kirjoitin sen ohjaajuuden pohdinnan. En tiedä, onko se valmis, ainakin se on täyttä paskaa. En jaksanut keskittyä siihen mitä kirjoitin, joten se on nyt mitä on. Kaks sivua paskaa, hah. Säälin maikkoja, ne joutuu lukemaan sen. Toivottavasti saan silti kolmosen kurssista. Vielä pitäisi lukea toi kirja. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. En oo lukenut vielä edes puoliväliin, mutten todellakaan kadu ton ostamista. Mielenkiintoinen, tulee suorastaan hyvä olo, kun lukee sitä. Sairaalla tavalla hymyilyttää, säälittävällä tavalla ahdistaa, oudolla tavalla itkettää. Ja häiritsee. Mä ymmärrän sitä. Heberlein siis on kärsinyt 20 vuotta kaksisuuntaisesti mielialahäiriöstä, ja teos on omaelämäkerrallinen. Se pistää ajattelemaan. Ja mua naurattaa, tuli taas sellainen fiilis, että tahdon muuttaa Ruotsiin, todennäköisesti muutankin jossain vaiheessa. Jos oppisin sen kielen. 10 ruotsi todistuksessa ei kerro mitään siitä, osaatko sä oikeasti sitä kieltä. Voisin lähteä joskus isovanhempien matkaan, kun ne lähtee tapaamaan sukua, auttaisi kovasti.

Koko päivän ollut outo olo. Aamulla heräilin taas ennen aikojani, lopulta nousin, kun Junnukin nousi. Kymmenen pintaan. Kävin vessassa heittämässä kylmää vettä kasvoille, nauroin kuvajaiselleni peilissä. Punapäinen peikko, näytti hetkellisesti säälittävän pieneltä mustassa pitkähihaisessa ja shortseissa, kunnes katsoin tarkemmin. Ehkä vielä joskus niinkin. Juoksentelin päivän ympäriinsä reikäisissä legginseissä ja shortseissa, ahdistavan tiukassa paidassa ja neuleessa, joka haisee taas multa. Hyi. Vielä sunnuntaiaamuna siinä oli toinen tuoksu, niin että itketti. Maikka ilmoitti tänään, että muutun liian nopeasti, ja että se kärsii vanhentumisesta mun takia. Hymyilin enkelimäisesti, anteeksi, etten jaksa amista. Olin heittää takaisin, että kannattaa miettiä, koska niitä tekstareita lähettelee, koska niillä saattaa keskeyttää jotain ihanaa. Oho, en sanonut tota. Hyst. Muistokin hymyilyttää, tulee lämmin olo.

Möh. Nauran ihmisille. Reaktiot on huvittavia, arvasin / mä niin tiesin / mitä vittua / siis mitä / onnee ja vastaavia. Ihmiset luottaa liikaa pintapuoleen, ei katso syvemmälle. Ja nyt mietin, että mikä on hätänä, istun tässä silmät kyynelissä, koska olen tänään tekstaillut Oprin kanssa, ja nyt sienimiehiseni lähetti viestiä. Ovat ne suloisia, ihania. Ikävä on pikkuiset, mutta nähdään pian, jookosta?

Mutta kei. Nyt meikä menee leikkimään. Olen erittäin hygieeninen ja kaikkea, anteeksi, mutta mulla on hakaneula, sytkä ja hanavettä, koruja muutama. Menen tästä nyt siis vessaan ja polttelen neulan, että saan tehtyä pari reikää. Ainakin yhden. Jollei nyt sitten iske se paniikki etten voi pistää itseäni, se on ällöttävää, hyi. Mutta siis, tavoitteena korvareikä & medusa. Pitäkää peukkuja, mä yritän tosissani. Koska en jaksa maksaa näistä, köyhä opiskelija moi.

Close your eyes and let your mind escape into a world of dreams.

Fiilikset on oikeastaan koko kuluneen viikon ajan olleet otsikon mukaiset. Milloin mistäkin syystä, mutta kuitenkin. Muutaman kyyneleen olen saanut puristettua itsestäni, tosin ensimmäisenä tulee mieleen ne kyyneleet, mitkä itkin viime aamuna, kun sattui niin helvetisti. Mä en tiedä mistä kivusta siinä on kysymys, mutta joskus mulle vaan iskee alavatsaan kipu, joka lyyhistää mut, se on ihan järjetön. Kun se iskee, on ihan sama missä olen ja kenen kanssa, nytkin mä vaan kaaduin sängylle ja koitin saada sen loppumaan... Mutta ei se lopu. Ei käskemällä, ei millään tietyllä keinolla. Täytyy vaan odottaa, että se päättyy. En osaa kuvailla sitä sen paremmin, mut ensimmäisenä tulee mieleen, että se tuntuu samalta kuin jos sulla työnnettäis tylppä keihäs sisään lantioluiden välistä, navan alta... Järkyttävä.

Joo. En oo taaskaan nukkunut ainuttakaan yötä kunnolla. Heräilen jatkuvasti, liikaa unia. Joko ne on liian hyviä tai sit jotain muuta, ei kuitenkaan painajaisia. Esimerkiksi viimeyönä näin kumpiakin, aluksi hyviä, sitten yhtäkkiä uni olikin sekoitus Alieneja ja Rosemaryn painajaista... Iu. Ällötti. Heräsin siihen, että kuulokkeet oli taas kiertyneet vartalon ympärille, huppari hiosti ja oli tukala olo. Inhotti.

Uh. Aamulla alkaa taas koulu... Dataan täällä meidän huoneessa, Junnu nukkuu jo, se heräskin tossa, sammutan kohta koneen antaakseni sille rauhan nukkua. Olkoonkin, että se ärsyttää. Mä haluan kotiin, mä en tykkää tästä sängystä, en tästä paikasta. Äh, tykkäänpäs. Tässä koko paikassa on vaan puutteita. Ja pahoja sellaisia. Ja mulla on liikaa hommaa, Tanjan sukat, yhteishaku, äikän kirja, ohjaajuutta pohtiva aine, kusen sen, koska en ole luova, mä vaan kirjoitan sen. Äikän aine. Liikuntapeda, seuraavat kaks viikkoa käytännössä vain liikkaa... Ja yh. En jaksais. Oon niin onnellinen, että mun tarvitsee tulla tänne enää kuusi kertaa. Okei, kaiketi seitsemän, koska iskä ilmotti, että me haetaan mun kamat joku viikonloppu sillon mun harjoittelun aikana, koska pääsiäisviikolla ei pääse.

Joo, nyt riitti. Mä lopetan tähän. Pitäis alkaa pitää ruokapäiväkirjaa, ja kirjoittaa päiväkirjaan enemmän. Ja hoitaa hommat. Ärsyttää olla tämmöinen.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Nights are meant for living.

Varpaita kylmää, sukat ovat märät.
Potkin kengät pois jalasta, ripustan takin koukkuun ja lapaset heitän laatikkoon. Etsin ne sitten parin päivän päästä, kun taas lähden ulos.
Kumarrun poimimaan laukun lattialta ja heilautan sen olalleni, lähden hiljalleen hiipimään ovelle. Kun käännän kahvaa, se natisee inhottavasti, pysähdyn vetämään henkeä. Älkää herätkö, älkää herätkö.
Käytävässä on pimeää. Kaivan kännykän housujeni taskusta, sammutan eteisestä valon, astun kynnyksen yli avaten kännykän näppäinlukon ja vedän oven takanani kiinni. Se ei tottele, joudun nykäisemään sitä taas henkeäni pidättäen. Mistään ei kuulu ääniä.
Hiivin matolla varpaisillani, käännyn kulmasta. Kaikki valot ovat pois päältä, katson makuuhuoneen ovea. Se on auki, käännyn nopeasti ympäri ja kiipeän portaat ylös niin nopeasti kuin mahdollista ilman, että herätän muita. Portaiden yläpäässä pyörähdän oikealle, tartun taas kahvaan, avaan oven ja livahdan sisään aiheuttamatta sen kummempaa mekkalaa. Kun ovi taas sulkeutuu takanani, hengähdän helpottuneena, tassutan sängylleni ja lysähdän siihen makaamaan, varoen edelleen meluamasta liikaa.
Minua melkein hihityttää, tukahdutan sen ja vedän paidan pois päältä. Parin minuutin päästä olen jo käpertynyt peiton alle, kaivan laukusta kynän ja päiväkirjan, painan kasvot tyynyyn huoahtaen. Olo on huono, suussa viipyy edelleen mansikkapirtelön maku. Se saa hymyn huulille. Kertaan päivää mielessäni selatessani päiväkirjan sivuja, kohta kirjoitan hätäistä vauhtia ajatuksia muistiin pienen musiikkisoittimen valossa. Välillä suljen silmäni ja hengittelen syvään, koitan rauhoittaa itseni ja pysyä hereillä vielä pienen hetken.
Kännykkä makaa tyynyn vieressä elottomana.
Kello lyö kahta. Pää jo tyynyyn painuneena laitan tussin korkin kiinni, työnnän kirjan sivuun ja kiskon peittoa paremmin päälleni. Korvissa humisee, laulun sanat jäävät mieleen pyörimään. Hiukset kutittavat nenää ja poskia, kun suljen silmät viimeisen kerran ja puristan sormet kännykän ympärille.
Jos se vielä heräisi eloon.
Se vaan tuli. Taas.


Medusa, snaket, labret vaiko vertical labret... Mielipiteitä saa sanoa. Tavallaanhan kaikki ois kivoja, mut en tiedä, viittinkö ottaa... Kun se on aika paljon, kumminkin. Mä en halua kamalasti arpia kasvoille, korvat yms. on eri asia.

Just put me on my back, knock me out again.


I want a girl boy with lips like morphine
Knock me out every time they touch me

Yh. Joo. Satuin eilen bussissa kuuntelemaan ton, tuli semmonen fiilis et apua. Ja tunnen itseni itsekkääksi, mä haluan torstain takaisin, eilinen ei ollut riittävä, se ei ollut tarpeeksi. Se on kyllä omaa syytäni, itse olen tämmönen, ihmiset ympärillä rupes vaan ahdistamaan. Mut joo, se Hesessä tapahtunut naurattaa mua varmaan loppuikäni. "No on se kumma ku tosta ei piristy." No ei kai se höpsö nyt siitä vielä piristynyt, olisin voinut tehdä paljon enemmänkin, jos olisin vaan pystynyt sulkemaan ne ihmiset mielestäni.

Ja en taaskaan tiedä, mitä mä tässä selitän. Mietin ensviikonloppua, Helsinkiin on päästävä, ainakin yritettävä. Mutta kun... Äh. Mä jätän sen leirin väliin, mulla ei riitä mielenkiinto, mulla on liikaa muuta. Yhteishaku alkaa maanantaina, mä en kestä tätä, voi jukoliuta oikeesti. Mulla ei oo hajuakaan mitä pitäis tehdä noiden kaupungin papereiden kanssa, ja en saa opoa kiinni. Maanantaina mä hoidan sen asian, pakko hoitaa.

Tänään on pakattava, siivottava, luettava yks kirja ja niin. Pakko saada asioita hoidetuksi. Sitten täydennän kalenterin ja katson, että mitä mun oikeesti on nyt tehtävä. Ja selvitän puhelinlaskun iskältä, vähän kyllä pelottaa et miten se suhtautuu, kun tulin kotiin vähän ennen kahta... Hupsista. Mut nyt meen tekeen hommia.

torstai 23. helmikuuta 2012

So happy I could die.


Alkoi soida bussissa päässä. Mahtavaa... Mutta niin. Kun mä vaan leijun pilvissä. Vatsa tuntuu räjähtävän, olo on oikeesti semmonen haaagh...
Tule tänne.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

A video & 100 facts about...


Jeap. Video selittää aikas paljon, en kommentoi sen enempää. Paitti että mun ääni kuulostaa... No, oudolta. Kuulostaako se oikeesti tolta?

Mutta siis. Homman nimi on "Kerro 100 random factaa itsestäsi!", Essi pisti tämmöisen blogiinsa ja ajattelin, että mikäs siinä, mullahan on tylsää näin lomalla. Joten tässä tulee.

1. Nimi on Riina, lempiniminä käytetään joskus Rinspeä tai pupulahnaa, jonka käyttöä tosin en hyväksy kuin yhdeltä ihmiseltä, joka sen keksikin. Eikä musta yleensäkään paljoa lempinimiä käytetä.
2. Asun tosiaan Tampereella, ellei joku sitä ole jo tajunnut / tiennyt.
3. Ikää on tommosen kivan laskurin mukaan 16,71 vuotta. Synttärit kesäkuussa.
4. Olen amiksen ekalla luokalla, tosin maanantaina alkavassa yhteishaussa haen *rumpujen pärinää* Tampereen yhteiskoulun lukioon, jos joku ei sitäkään vielä tiennyt.
5. Opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, aikalailla unelma-ammatti kyseessä. Haluan auttaa ihmisiä ja työskennellä erilaisten tyyppien kanssa, keksin tän ammatin kolmisen vuotta sitten.
6. Mulla on isohko perhe, vanhemmat yhessä, lisäksi kolme pikkusiskoa ja yksi veli.
7. Oon perhekeskeinen ihminen, vaikka valintakin porukoistani usein.
8. Kaverit ja ystävät on mulle ihan järkyttävän tärkeitä. En eläis ilman teitä rakkaita palleroisia.
9. Mulla ei ole varsinaista parasta ystävää, mutta mä määrittelen vaan pari tyyppiä ystäväkseni. Ne on mulle ne "parhaat ystävät".
10. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, ja pistin sen tähän kymmenenteen kohtaan siksi, että tänään meidän suhde on ollut julkista tietoa kymmenen päivää.
11. En ala tarkemmin selittelemään, miksi se on niin ihana, mut joo. Se saa multa jalat alta, mä pidän siitä luvattoman paljon. Rakastan istua sen vieressä, halata sitä ja tuntea, että se on siinä lähellä. En mä keksi sanoja sen tunteen kuvailuun, enkä tahdokaan. Jos se nyt olisi tässä, mä tekisin asian hyvin selväksi ilman sanoja.
12. La música es mi viva.
13. Suomeksi, musiikki on mun elämä. Mä rakastan kuunnella musiikkia, rakastan laulaa, rakastan opetella soittamaan kitaraa, rakastan vain maata aloillani kuulokkeet korvilla ja antautua musiikille, antaa sen täyttää mut.
14. Musiikki voi aiheuttaa mulle ahdistusta, pahaakin sellaista, mutta se myös auttaa mua. Mä sidon muistoja musiikkiin, niiden muisteleminen ja purkaminen on siten helpompaa tulevaisuudessa. Sen vuoksi musta on hyvä asia, että taustalla on aina musiikkia, vaikkakin tällä hetkellä vaadin hiljaisuutta ton vasemman korvani vuoksi.
15. Kuuntelen paraikaa Adelea, en tiedä syytä. Tykkään sen äänestä ja itsevarmuudesta.
16. Mä selitän liikaa. Aivan liikaa.
17. Yläkerran aulasta kuuluu parhaillaan Green Daytä, mä sulan tähän sängylleni sen takia.
18. Kävin just saunassa.
19. Oon järkyttynyt, koska mun hiukset on hyvin, vaikka tulin just saunasta.
20. Muutama ihminen repeäisi totaalisesti, jos näkisi mut nyt, koska mulla on ylläni vaan pinkki toppi.
21. Mun kynsissä on tummansinistä lakkaa, varpaankynsissä tosin mustaa.
22. Kuuntelen edelleen Adelea, ja Someone Like You on aikas ihana biisi.
23. Luvusta 23 tulee aina mieleen IMCRD ja emosimbat. Seitsemän kuukautta uuteen miittiin!
24. Mun kännykässäni on herätysäänenä Eyes Set To Killin Ryan, se on ihana.
25. Soittoäänenä taas on Black Veil Bridesin Ritual, koska "Stronger in new ways, don't care what they say, this is your life, it's time to rejoice".
26. Nauran, koska Firefox kaatui juuri ..
27. Tänään oli kivaa Sannin kanssa Ideaparkissa. Käytiin muun muassa H&M:ssä kuluttamassa aikaa, ja mun oli yksinkertaisesti pakko kokeilla yhtä pitsimekkoa, koska musta on aika kiva provosoida ihmisiä pukeutumisellani. Sit mä meinasin tukehtua nauruun, koska en tajua, miten joku voidaan mahduttaa sellaseen mekkoon, koska se oli kokolapun perusteella liian iso mulle, mut joo. Se istu lantion kohdalta, vyötäröltä se oli liian iso ja rintojen kohdalta se oli semmonen kunnon heru, miten joku voidaan mahduttaa sellaseen? Nauran.
28. Mua sattuu selkään, enkä tajua sitä.
29. Just nyt teen kuolemaa, koska mun otsis tuntuu käsittämättömän pehmeältä, miksi hiukset on hyvin iltaisin?
30. Mua väsyttää taas.
31. Mua ärsyttää, koska heti kun tulin tänään kotiin ja astelin keittiöön, äiti ilmotti, että tulin eilisiltana liian myöhään kotiin. Mulla on loma...?
32. Mulle sanotaan usein siitä, että seurassa olen vaan hiljaa ja kuuntelen muiden juttuja. Musta on vaan kiva kuunnella ihmisiä, kyllä mä sanottavani sanon jos haluan, mutta musta on mukava seurata muiden keskustelua.
33. Asuntolassa muutamalla mun solussa asuvalla on tapana purkaa turhautumisensa mulle, koska oon niistä hyvä kuuntelija enkä kommentoi tarpeettomasti.
34. Mä uskon, että aluksi vaikutan aina tylsältä ja hiljaiselta. Kuitenkin useimmiten käy niin, että kun muhun oikeesti tutustuu, mua on vaikea saada hiljenemään ja yritän koko ajan olla esillä. Toki se on täysin riippuvaista tilanteesta, ja tää on vaan oletus. En mä tiedä, miten ihmiset oikeasti mut näkee.
35. Mulla on tapana stressata turhia, tai sitten olla stressaamatta mitään, ja kumpikaan ei ole kovinkaan hyvä asia.
36. Mä rakastan halailua, mua saa vapaasti tulla halaamaan, kunhan ei pelästytä mua sillä.
37. Oon lapsirakas. Mun unelma on, että saan ainakin yhden oman lapsen, ja että voisin adoptoida toisen, koska musta on väärin, että jossakin maailmassa on lapsia, joilla ei ole perhettä ja jotka asuu pahimmassa tapauksessa kadulla.
38. Mun mielestä sijaisperheet on ongelmallisia, koska ne ei ole pysyviä. Lapsi on heittopussi, joka siirretään kodista toiseen, onko ihme että sillä on ongelmia? Ihan kuin avioerolapsi, pahimmassa tapauksessa.
39. Mulla on aika vahvoja mielipiteitä, mutta se ei tarkoita, ettei mun kanssa voisi keskustella asioista. Mä kuitenkin saatan jossain vaiheessa keskustelua kilahtaa, jos toisen kanta on rasistinen tai epäoikeudenmukainen, koska tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ja piste.
40. Mua naurattaa, koska arvelen, mitä toi yks höppänä tekee tällä hetkellä.
41. Mua inhottaa, koska mulla on paraikaa suonenveto jalkapohjassa. Tosin tää ei ole paha, eilisiltana olin Tesomalla, kun edellinen iski, ja se sitten sattu... Yllättävän hiljaa kyllä pysyin sen aikana.
42. Mulle tuli just aivan kamala fiilis, koska tajusin, että oon 26.-9. päivä opistolla. Tämä meinaa sitä, että halipula tulee olemaan järkyttävä, ja mun loppuviikko tulee olemaan kiireinen. Eli se viikon ripari kesällä ei todellakaan ole pitkä aika tämän rinnalla....
43. Nyt angstittaa. Yyh.
44. Mä haluan Miskan koneelle nyt, koska mun on säästettävä viestejä, koska toi kaks viikkoa. Apua.
45. Tykkään venäjästä. Se kuulostaa mielenkiintoselta, haluan opiskella sitä.
46. Oon aina ollut hyvä kielissä, tykkään opiskella niitä.
47. Osasin joskus hieman setswanaa, mutta vaan pari sanaa. Ja nekin liittyi lähetystyöhön.
48. Mä haluaisin kokea eilisen uudelleen.
49. Mä tykkään käyttää mekkoja. Ainoa ongelma on, että mekot ei aina tykkää olla mun päällä.
50. Mä haluan pitkät hiukset takaisin. Vielä viime vuonna tähän aikaan mun hiukset ylsi lähelle vyötäröä, sitä ennen ne oli vyötärölle, ja reilu vuosi sitten menetin uskoni kampaajiin. En tosiaan taida käydä kampaajalla muutamaan vuoteen.
51. The Usedin Hands And Faces kuulostaa aika jännältä, oon kuunnellut sitä tosin vasta puolisen minuuttia.
52. Mun pitäisi hakea kesätöitä päiväkodista.
53. Välillä mä haluaisin olla taas blondi. Mä värjäsin hiukset ensimmäisen kerran punertaviksi kasilla, sitten ne vähitellen punertui entisestään, kunnes noin vuosi sitten päätin alkaa vaalentamaan. Olin noin puoli vuotta blondi, kunnes kyllästyin, ja nyt on taas punainen päässä, ja rakastan tätä väriä.
54. Mulla on huonoja hiuspäiviä niin usein, että voisin oikeesti vetää jo kaljuksi, ellei höpsö kieltäisi sitä.
55. Mä tassutan nyt pesemään hampaat ja keksimään lisää sanottavaa tähän.
56. I Caught Fire on jännä biisi.
57. Mä olin alkaa itkeä, kun Miska muutama viikko sitten alkoi laulaa Planetarya rautatieasemalla. Tuli niin puskan takaa ja awws. Oli söpöä.
58. Viimeisin keikka, jolla olin, oli 30.1. Nosturissa, Glamour Of The Kill, iwrestledabearonce, We Came As Romans ja Alesana. Oli mahtavaa, mutta en edelleenkään kestä ajatella sen yhden tyypin kättä. Joo, kyllä saa olla paha olo, mut yli viiskymmentä viiltoa samassa käsivarressa järjestelmällisesti vedettynä... Meinasin oksentaa.
59. Olisin halunnut mennä kattomaan Eyes Set To Killiä tän kuun alussa, mutta rahat ei olis riittäneet, plus etten todellakaan olisi jaksanut ruveta säätämään niiden junien kanssa.
60. ESTK - Give You My All on rakkaus. Voisin itseasiassa coveroida sen joskus.
61. Voin mahdollisesti kokeilla huomenna jotakin biisiä, mutta pahoin pelkään, että äänenlaatu kameralla ei ole kovinkaan hyvää, joten en sitten tiedä, onko mun järkeä edes laulaa. En vaan satu omistamaan kunnollisia laitteita äänen nauhoittamiseen.
62. Mä oon aika huomionhakuinen. Rakastan sitä, kun vain yksi ihminen keskittyy muhun, on lähellä, puhuu mulle tai vaan on. Kahdenkeskiset hetket mulle tärkeän ihmisen kanssa on mulle ikimuistoisia. Se muun muassa selittää sen, miksi mulla meni eilisiltana niin "myöhään", kuten äiti asian ilmaisi.
63. Jos vaaka oli tänä aamuna yhtään oikeassa, mun pitäisi pudottaa vielä kuus kiloa päästäkseni tavoitepainooni. Oon aika iloinen, tää voi onnistua.
64. Mua stressaa se, että yhteishaku alkaa ensviikolla. Ei siinä sinänsä ole ongelmaa, mua vaan pelottaa. Tulokset julkaistaan neljän kuukauden päästä, hermostuttavaa.
65. Mä oon kasvissyöjä, toistaiseksi tosin käytän maitotuotteita ja kananmunaa.
66. Mä totesin itselläni laktoosi-intoleranssin viime viikolla. Äiti tykkäs.
67. Mä tykkään tehdä ruokaa, ajoittain. Aina ei vaan riitä mielenkiinto ja jaksaminen.
68. Soijalasagne on ihanaa ruokaa. Tykkään tehdä sitä, ja jos sitä on ruokana, mä syön liikaa. Aina.
69. Suklaa, lakut ja salmiakki on hyviä.
70. Mulle tuli kyyneleet silmiin, kun selasin Aamulehden verkkosivuja. Mä ajattelin, ettei uutisia enää tulisi pinnalle... Voisin käydä Karon haudalla taas viikonloppuna. Viime kerrasta on liikaa aikaa.
71. Bring Me The Horizon ft. LIGHTS - Don't Go = ♥.
72. Mua surettaa, että Olin ääni on aika tärveltynyt. Karjumiseenkin on tekniikkansa... Mun on nähtävä BMTH nykyisessä kokoonpanossaan edes kerran, kun Olilta vielä sujuu screamo.
73. Mun kroppa puutuu tässä, nojaan patteria vasten ja meinaan pudota sohvalta.
74. Mä haluaisin kirjottaa taas samalla lailla kuin pari vuotta sitten, mutta se ei taida onnistua. Mulla tosin on nyt aivan loistava inspiraation lähde, se innostaa.
75. Äh, oon huono keksimään näitä... Heh. Maanantaina tulee kuluneeksi tasan kaks vuotta siitä, kun mulla alkoi ripari. Aika jännää.
76. Hmm. Mä kuuntelen aika monipuolisesti musaa, mutta mulle saisi tuputtaa taas uusia bändejä. Vähän kaikenlaisia, kaipaan jotain uutta taas vaihteeksi.
77. Just nyt mua ahdistaa tavallaan, en tiedä miksi, enkä ymmärrä millä tavalla.
78. Ajattelin, että voisin ommella itselleni pitsisen mekon. Mulla on mustaa pitsiä, tarvitsen sinne alle jotain hienoa kangasta. Ei välttämättä mitään juhlavaa, ihan yksinkertainenkin käy, mutta jotain, mikä näyttäis hyvältä. Ei valkoista kuitenkaan, tai en tiedä. Ehkä.
79. Huomenna käytän aamun ainevalintakorttiin, siivoamiseen ja vaatekaappien tutkimiseen.
80. Mä haluan medusan. Mä haluan snake bitesit. Mä haluan kummatkin. En vaan tiedä, mitä noista haluan.
81. Mun on joskus vaikea päättää asioita. Silloin päädyn jaarittelemaan, jankkaamaan ja inttämään.
82. Oon kuunnellut tänään hämmentävän paljon naisartisteja / naislaulajia. Jännää.
83. Mä saatan olla outo, mut haluun treenata kroppani mahdollisimman samanlaiseksi kuin Katy Perryn kroppa. Mulla on kurveja, ois ihan jees näyttää niitä kunnolla. Ja olla hyvässä kunnossa, sen vuoksi aloitan kotiin palattuani pyöräilyn, painojen nostelun ja lenkkeilyn kunnolla. Yritän lenkkeillä opistollakin.
84. Mua ärsyttää, kun aikuiset katsoo mua ylhäältäpäin ja toistaa päivästä toiseen "mitäs mä sanoin", kun kuulee mun lukiosuunnitelmista. Tukkisivat turpansa, mä en kadu tätä hommaa niin paljoa, että sitä tarvitsisi kritisoida. Kyllä se amis ois mun paikkani, jos se olisi hieman vaikeampaa ja teoreettisempaa.
85. Mua laulattaa just nyt ja paljon, mutten voi laulaa, koska Roosa nukkuu.
86. Mä siivosin meidän huonetta taas tänään. Ja kas kummaa, mun sängyn vieressä ja sängyssä on taas kiva röykkiö tavaraa. Roosa heitti taas vaatteet tähän ja sit heitin laukun tähän ja silleen... Tää on liian iso yhdelle ihmiselle, haluan petikaverin.
87. Musta ois kivaa olla näyttelijä.
88. Jos multa kysytään mun ammattihaaveita, vastaan että nuoriso-ohjaaja. Se on realistisin haave, mutta sen lisäksi mä haluan olla näyttelijä, muusikko, kirjailija, kuvittaja, runoilija, sanoittaja, somistaja, kolumnisti ja äiti. Varsinkin toi viimeinen.
89. Mä en rakastu sukupuoleen. Mä rakastun ihmiseen, luonteeseen, siihen, mitä ihminen on kuorensa alla. Mulle on ihan sama, miltä ihminen ulkoisesti näyttää. Toki pitää olla siisti ja huolehtia perushygieniasta, mutta sekin kertoo vaan luonteesta.
90. Jos mä saisin toivoa yhtä asiaa, joka pysyisi mun elämässä aina, se olisi onnellisuus. Mä en syvimmällä sydämessäni mitään muuta haluakaan kuin onnellisuutta, koska mun mielestä se kiteyttää kaiken. Siksi mun voi olla vaikea sanoa, että oon onnellinen, koska yleensä sen sanoessani tarkoitan olevani iloinen. Ja se on eri asia.
91. Joskus mietin, millaista mun elämä olisi, jos oisin vienyt läksyt yhdelle kaverille. Olisin eri ihminen. Vaikka mä yleensä inhoan jossittelua, on ihan kivaa joskus harrastaa sitä. Miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Nyt mä kuitenkin kammoan ajatusta, että olisin tehnyt jotain toisin, koska silloin mulla tuskin olisi Miskaa.
92. Tunnen itseni hölmöksi kirjoittaessani Miskasta jotakin, se tuntuu edelleen niin yksityiseltä asialta. Haluaisin sen nyt tähän näin, haluaisin halata sitä, haluaisin tällä kertaa oikeasti nukahtaa sen syliin. Mutten voi.
93. Haaveilu on mun harrastus. Jos näkisitte mun kännykän muistion, nauraisitte varmasti... Niin paljon haaveita, unelmia, taivaanrannan maalauksia, vaikka mitä. Mua vaan ei ole tarkoitettu siihen, että olisin koko ajan jalat maassa, eläisin tässä hetkessä. Tosiasia on, että mä elän suurimman osan elämästäni tulevaisuudessa, ennen kuin sitä on edes olemassa.
94. My Chemical Romance on mulle älyttömän merkittävä bändi. Ei sitä oikein voi kuvailla... Sen jälkeen, kun aloin kuunnella sitä, mun on ollut parempi olla. Se on hengennostattaja. Muistan, kun reilu vuosi sitten makasin päiviä sängyssä, itkin, en puhunut ihmisille, kuuntelin bändin tuotantoa. Pikkuhiljaa alkoi tuntua paremmalta. Ja aina vain on paremmaksi mennyt. Tästä syystä yksi mun suurimpia haaveita on tavata My Chem, kiittää niitä henkilökohtaisesti. Mä en tiedä, missä olisin ilman niitä. En ainakaan täällä.
95. Suunnilleen puoli vuotta sitten istuin Evon metsässä, yhdessä ruokakatoksessa. Mulla oli ylläni lökärit, punainen takki, harmaapunainen tupsupipo, silmissä aurinkolasit, hiukset oli takussa, en ollut nähnyt itseäni peilistä pariin päivään. Mä istuin siinä pöydällä ajatuksissani kitara sylissä, ja mun tutormaikka ilmoitti, että näytän levynkannelta. Se jäi mieleen, muisto hymyilyttää. Muistan sen leirin, mua ahdisti, pelotti olla siellä, olin vannottanut Roosaa ilmoittamaan mulle välittömästi, jos uutisissa kerrottaisiin jotain. Mitään mullistavaa tietoa ei tullut. Seuraavalla viikolla liikuntatunnilla mä istuin katsomossa, Roosa laitto viestin, Junnu tutki iltalehtien sivuja, mä lähdin lenkille tukehtumaisillani itkuun, puolenpäivän aikoihin hajosin palasiksi päästyäni Annan luo.
96. Mä en tiedä, miksi toi tuli mieleen. Itkettää.
97. Tykkään lukea. Ja tulen aina tykkäämään.
98. Mä haluaisin kirjoittaa taas yhden biisin. Ehkä osaisin, ehkä en. Voisin katsoa sitä yhtä, minkä kirjoitin muutama kuukausi sitten, verrata sitä nykytilanteeseen. Ehkä mä joskus näytän sen trollilleni.
99. Olen Facebook-addikti, koska emosimbat & Miska. Ja se on ilmaista, toisin kuin viestit.
100. Mulla on ikävä montaa ihmistä. Sellaisia, joille en ole puhunut ikuisuuksiin, sellaisia, joille olen puhunut vain tunteja sitten. Toivon vaan, että te ihmiset tietäisitte, että jos olen kerrankin sanonut rakastavani teitä, tai pitäväni teitä itselleni tärkeinä, mä en unohda teitä. En ikinä.

Huoh. Haikeahko olo taas. Ehkä mä siirryn päiväkirjaan. Öitä ja heipatihei. Ja muuten hei, saatte antaa ideoita, jos joku haluaa lisää videopostauksia, tai sit ihan muuten vaan ideoita et mistä voisin turista teille. c:

maanantai 20. helmikuuta 2012

Don't give up on me now.


Ja joo. Automatic Loveletter. Taas kerran, syynä Maggie Stiefvater. Oletteko sattuneet lukemaan kyseisen kirjailijan Väristys-trilogiaa? Luen tässä paraikaa kolmatta osaa, laiskana ihmisenä, mähän sain koko trilogian joululahjaksi äitiltä, oon lukenut kaksi edellistä osaa jo viime vuonna, mutta nyt on vielä vajaa sata sivua viimeistä kirjaa jäljellä... Hupsista. Mutta siis, rakastan tätä. Tiedän olevani tämmöinen hömppäromantiikasta tykkäävä pöllö, mutta hei, mä en mahda sille mitään. Koko trilogia on kirjoitettu niin älyttömän kauniilla tekstillä, ja mulle on oikeesti saavutus, kun missään ei esiinny vampyyreja. Suosittelen lämpimästi edes hieman vilkaisemaan ensimmäistä osaa.

Vietin koko päivän kotona. Aamulla saatoin vain siskon kadun yli, sitten marssin takaisin kotiin lukemaan lehteä, laulamaan, popittamaan Tokio Hotelia (miksi näin käy joka lomalla?) ja piirtämään. Tässä lopputulos. Itse tykkään aikas paljon, mun siis piti piirtää Oliver, Gerard, Grisha tai Bill, sitten eksyinkin tutkimaan kuvia siltä kesäreissulta Joensuuhun, löysin kuvat, joissa istuskeltiin Opruskaisen kanssa pihakeinussa, ja sitten semmoisen ihanan kuvan jonka Opri itsestään nappasi. Pakkohan mun sitten oli piirtää se silmä...


Ja niin. Iltapäivällä mä sitten aloin tutkia yhteishakuasiaa taas vähän tarkemmin, ja totesin et nyt ei vaan toimi, mun on tehtävä asian eteen jotain. Tulostelin sitten hakupapereita vähän, tulostin aloitti protestin ja nyt ei sitten ole niitä harrastuslappuja, tai mitä onkaan... Iskä lupasi hommata lisää mustetta. Mutta tosiaan, valitsin kursseja aikas runsaasti, sen verran että hirvittää. Mutta oon ihan tyytyväinen, kattelen tota huomenna vielä vähän lisää. Tarkoituksena olisi siis ottaa kaikki kurssit äikästä ja ruotsista, enkusta kaikki ensimmäistä lukuun ottamatta, ja sitten vielä jostakin reaalista kaikki mahdolliset, en vain vielä tiedä mistä. Noi aineet siis olisi tarkoitus kirjoittaa, kielet ainakin on helppoja ku mitkä. Ja tosiaan, kun Tykistä on kysymys, niin otin ilmaisukurssejakin ihan mukavasti, kattelen vielä että tahdonko jotain muuta noiden lisäksi. Ja B3-kieleksi otin saksan, koska joo. Monen vuoden haave, pakko se nyt on sitten toteuttaa, vaikka venäjäkin houkuttaisi. En vaan pysty ottamaan kumpaakin, yksinkertaisesti liikaa kursseja, koska saksastakin oli pakko ottaa sitten kaikki mahdolliset kurssit.

Äh, höpötän taas omiani, mutta se on kiva... Koska joo. Hymyilen taas aivottomasti, selkään sattuu, korva kutiaa ja on kuuro. Huuhtelut ei auta, en tiedä mitä sen kanssa pitäis tehdä... Mutta joo. Mua väsyttää, voisin oikeestaan mennä tästä nukkumaan. Huominen on taas täynnä ohjelmaa, aamulla vien taas siskon tien yli, sitten pitäisi raahautua keskustaan pyörimään Miskan kanssa ja illemmalla sitten kirkolle selvittämään isosvalintoja... Wei. Ja huomenna ois tarkoitus murhatakin toi trolli, koska se trollas mut. En kerrokaan miten aion sen murhata, se saa pelätä henkensä edestä...

lauantai 18. helmikuuta 2012

Are you looking for happiness?

Tunnen, miten vatsassani liihottelee valtava parvi perhosia.
Kädet tuntuvat leijuvan vierelläni elottomina, jalkojeni ottamat askeleet ovat haparoivia.
Silti jatkan itsepäisesti portaat alas asti, luomatta katseita taakseni, kurottaen kaulaani nähdäkseni tutut kasvot ja löytääkseni turvallisen ihmisen.
Varon tallomasta yhdenkään mekon kalliille kankaalle, hyppelehdin pois helmojen lähettyviltä ja kierrän itseäni paljon pidempien miesten ohi.
Sydän lepattaa rinnassa kuin pieni lintu, näen välähdyksen jonkun tytön olan yli.
Kiepsahdan muutaman ihmisen välistä ihmisjoukon sekaan melkein törmäten tummaan smokkiin sonnustautuneeseen hahmoon, en voi pidätellä hymyäni.
Oloni on kuin upeimmassa unessani, tunnen punan nousevan poskilleni, vatsassa muljahtaa tavalla, jota en voi sanoin kuvailla.
Kun käsi ojentuu minua kohti, en epäröi tarttua siihen, vaikka omani vapiseekin.
Jäljelle jää vain sinä, minä ja perhoset.
Joo. Moi. Oon taas pilvissäni. Inspiraatiot alkaa palata, alan saada kiinni hetkistä. Onnellisuuden tunne, ne hetket, kun voisin kirjaimellisesti itkeä onnesta, mä olen saamassa kyyneleeni takaisin. Perhoset. Voisin kuolla niiden tähden. Ja kiitos tästä kaikesta kuuluu vain sille yhdelle ihmiselle. Äh, en osaa kirjoittaa tätä, mä vaan... Niin. Olen niin onnellinen, että itkettää.

torstai 16. helmikuuta 2012

Join me in death.

Silmäni tuijottavat ulos bussin ikkunasta.
Maisema kiitää ohi, lumen peittämät puut muuttuvat yhdeksi tummanvalkeaksi massaksi.
Korvissani kuuluu hiljainen laulu, ulkopuolelta kantautuu ihmisten vaimeaa puhetta.
Poikittainen tanko painaa selkää, jalkoja pakottaa jäykkä asento.
Sitten kuulen sen. Pienen huudon.
“Äiti, katso missä minä olen piilossa!”
Mutta en minä näe sinua.
“Äiti, katso nyt miten olen piilossa!”
En minä tiedä, missä sinä olet.
“Äiti, minä olen täällä piilossa, täällä!”
En minä näe sinua.
Ei sinua ole olemassa.
Inspiroiduin eilen bussissa.

Oon lomalla. Hyvinpä alkoi siis tämäkin loma, heräsin tänä aamuna seitsemältä viemään siskoa kouluun... Samalla reissulla piti käydä terveysasemalla näyttämässä hoitajalle korvaa, se on niin tukossa, etten meinaa kuullakaan sillä mitään. Sain käskyn marssia ostamaan Remowaxia ja nyt sitten istuskelen täällä pumpulituppo korvassa, kaksikymmentä tippaa sitä litkua korvassa. Tuntuu häröltä.

Leikkasin tänään hiukset. Leivoin Miskalle keksejä. Pesin koneellisen tiskiä, siivosin keittiötä, vähän omaakin huonetta, tuuletin petivaatteeni. Kävin kaupungilla, pyörin kirjakaupoissa ja levyosastolla, meinasin ostaa Tokio Hotelin Caught on Cameran, koska nostalgia + halpa hinta, mutta mulla ei ollut edes yhtä euroa jäljellä, koska olin jo ostanut sen korvanesteen, kaksi kajaalia ja ladannut bussikortin. Ehkäpä sitten huomenna, jos jaksan ja ehdin ja voin.

Ymh. Oli ihana päivä. Aamusta alkaen oikeastaan. Kun tiesin, että iltapäivästä tulee ihana. Ja niinhän siitä tulikin, mua hymyilyttää, oikeastaan itkettää ajatella sitä. Oli niin hyvä olo. Pitkästä aikaa pysähdyin tosissani miettimään, mitä ne perhoset siellä vatsassa tekee, mihin ne reagoi ja milloin, ja miten kevyeltä olo silloin tuntuu. Ja tuli taas niin hämmentävän hyvä olo, kun sai kissan syliinsä. Mä haluan kissan, en vaan saa sellaista, ennen kuin muutan pois kotoa kokonaan.

Huominen on todennäköisesti melkein yhtä ihana kuin tämä päivä. Tai en tiedä, ehkä vielä kivempi. Mua vaan hermostuttaa, Miska tavallaan pakottaa mut tanssimaan. Kyllähän mä pidän tanssimisesta, mutta... Niin. En osaa. Ja kun se tosiaan ilmoitti vasta eilen hakevansa mua tanssimaan, niin kiva. Mut se lupas, etten kuole sen käsille. Mä luotan siihen. Kuolen sitten vasta lauantaina pulkkamäessä, tai ensiyönä, kun sängyssäni nukkuu muutama muu ihminen.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Smile you silly, it's your life.


Möh. Mä en nyt taaskaan tiedä tuon taivaallistakaan siitä, mitä tässä kirjoittaisin... Hurts-popitus meneillään, kuten joku ehkä arvasikin. Siitä vaan tulee niin positiivinen fiilis, etten viitsi vaihtaakaan artistia. Tästä tulee vaan mieleen kaiken maailman emosimbailut, yökyläilyt, lokakuun reissu Helsinkiin, sit kaikki muu ihana, jota en tässä sen tarkemmin määrittele.

Viime viikko meni sitten oikein kivasti. Tuli tavattua Miskaa pariin otteeseen, keitettyä paljon kaakaota kermavaahdon kanssa, todettua kipujen perusteella, että vatsasta on tainnut tulla hieman herkähkö maidon suhteen, vietettyä aikaa muidenkin kaverien kanssa ja emosimbailtua Lotalla, perhekuviot meni taas vähän uusiksi, muttei se mitään. Ja simbat kiltisti saivat mut sekoamaan siinä lauantai-sunnuntaiyönä, sitä vessan ovea oli tosi kiva hakata ja joo... Ei vaan, ootte rakkaita, en mä Sanni yritä purra sua toiste! Eli suomeksi sanottuna mahtava viikonloppu, mä haluan takas :c Alan tosissaan rakastaa pidennettyjä viikonloppuna, seuraava alkaa jo keskiviikkona, sen jälkeen on loma, sitten muistaakseni kuusi viikkoa koulua ja työssäoppimiseen, jonka jälkeen onkin enää viikko koulua jäljellä. Kauhee ku aika menee nopeesti... Tosin nyt en valita, mitä nopeammin pääsen kotiin, sitä iloisempi olen.

Hah, nauran näille ammatinvalintatesteille. Oon tehnyt saman nyt kolmeen kertaan, pariin otteeseen tätä ennen, ja kummallakin kerralla tuloksena oli tämä.

Näyttelijä
Tanssinopettaja
Tulkki
Kuvaamataidon opettaja
Kirjailija
Muusikko
Mainospiirtäjä
Kapellimestari
Muotisuunnittelija
Mainostekstien kirjoittaja
Kuvataiteilija
Säveltäjä
Toimittaja

Nyt tulokseksi tuli sitten tämmöinen...

Luokanopettaja
Talousopettaja
Puheopettaja
Kielten opettaja
Kosmetologi
Kampaaja
Puheterapeutti
Hammashoitaja
Pappi

Onko jotenkin kummallista, jos pidän enemmän tosta ylemmästä? Talousopettaja on käsittämätön vaihtoehto, en kestäis hammashoitajana, en halua olla pappi, ihan vain tälleen esimerkiksi. Opettajanvirat muuten on ihan loogisia, ymmärrän ne hyvin, mähän vielä seiskalla ajattelin, että musta tulee opettaja. Kyseessä on siis tämä  testi, omasta mielestäni ihan hyvä ja todenmukainen. Hieman on toki tullut aiemminkin naureskeltua näille tuloksille, mutta kun niitä miettii, niin on niissä oikeasti järkeä. Ja noi prosenttimäärät eri suuntautumisista on hämmentävän realistisia. Ketään tuskin yllättää, että kärkisijaa tällä hetkellä pitää sosiaalinen 74 ja taiteellinen 68 prosenttia, aiemmin luvut tosin oli 64 ja 72. Tieteellinen, systemaattinen ja yrittävä laski, käytännöllinen nousi ihan vähän, mutta kun mietin, niin se on ihan loogista ja selitettävissä.

Hmm. Selitän taas jotain hyvin outoa, hämmentävää ja sekavaa, pahoittelen. Ja pahoittelen sitäkin, että pahoittelen selittämistäni.... Ei saisi. Älytöntä hommaa. Ehkäpä Miska on oikeassa ja mä olen vähän pöhkö. Mut ei se mitään, on kivaa olla vähän hömppä. Mutta joo. Mä lopetan tän pälättämisen nyt, postailen kaiketi loppuviikosta. Ohjelmassa muun muassa Tykin wanhat ja lauantaina laskiaismiitti, jota me siis emosimbojen kanssa järkkäillään. Tulkaa vaan käymään jos olette My Chemin faneja ja innostutte samanhenkisen porukan tapaamisesta, unohtamatta pulkkamäkeä!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Creativity.

Mähän tossa vähän uhkailin, että alan toteuttaa itseäni taas luovasti. No, eilen potkaistiin se homma sitten käyntiin Tanjan kanssa taideluokassa...


Näin siis. Meillä on siis tarkoituksena remontoida yksi kellarikerroksen huone peliluolaksi, sinne sitten ommeltiin tyynynpäällisiä ja sitten pitäisi maalata se koko paikka ja kaikkea tämmöistä. Me Tanjan kanssa panostettiin näin, ja tota tyynyä oli ihan käsittämättömän ihana tehdä! Ihan oikeesti, haluan tehdä noita lisää. Itselleni ihan, harmittaa kun tosta tuli noin hieno ja joudun jättämään sen asuntolalle. Kunnon Suomi-tyyny, Muumeja ja Marimekkoa.

Sitten tässä aikani kuluksi, Sannin hehkutettua hieman noita sukkiksia, mä päätin et haluan nämä.



Joo, tiedän et on vähän sellanen ömh... No, noi on jännät. Mut mä rakastuin niihin, ja ne on nyt tarjouksessa. Maksaa yhteensä 11,80 + postituskulut. Haluan ne. Mä tiedän että kärsin opiskelijabudjetista ja kaikesta vastaavasta, mutta silti. DD:n vaatteet vaan on rakkaus. Mähän siis omistan ennestään yhden DD:n paidan, loput on sit siskojen vaatteita, mut meillä on tapana lainailla niitä toisillemme, koska ollaan kaikki kolme suht samankokoisia. Omistan siis tämän ihanaisen, löysin sen viime kuussa Radiokirppikseltä Tampereelta ja kuolin ku oikeesti tajusin et ei helvata, kirppis, neljä euroa. Eikö ne tyhmät ymmärrä mikä aarre on kyseessä?


Hmm. Ja sitten, mitäs muuta? Mä tässä ajattelin, että voisin ruveta kattelemaan noita hakepapereita. Ja sit voisin yrittää rauhoittua. Ihmiset sanoo mulle, että oon ihan varmasti Tykissä sisällä, mutta... Mä oon edelleenkin epävarma. Kauheessa hädässä etsin kaikkia mahdollisia papereita ja yritän selvittää asioita, mutta tuntuu, että oon niin yksin tässä asiassa. Ihmisethän ei yleensäkään vaihda amiksesta lukioon, en tunne ketään sellaista ihmistä. Pelottavaa. En ole vieläkään puhunut opolle, mä en vaan huomaa sitä ikinä missään, eikä sillä ole enää ovessaan sitä paperia, mistä näkee koska se on paikalla. Häiritsevää, ja mua pelottaa ettei sekään osaa auttaa tässä. Sitten oon ihan avuton, ja se ahdistaa. Pitää viikonloppuna laskea pisteet, mä haluan tietää sen tarkan määrän.

Yh, voi kamala sentään. Anteeksi että valitan, mutta kun mulla ei vieläkään ole TOP-paikkaa keväälle, ja jos en saa sitä niin voi helvata sentään, tarviin ne Kelan ruokarahat. Ja sit pitää toivoa, että äiti tahtoo tänä vuonna pitää mulle jonkinmoiset synttärit, reiluna ihmisenä tahdon hyötyä sukulaisistani, jotka antaa rahaa, kun ei muutakaan keksi. Opintotukea alan saada heinäkuussa, eli siihen asti pitäisi pärjätä jotenkin. Ja ne kesätyötkin... Okei, käyn huomenna läpi kamojani, mitä voin myydä ja mitä en. Sitten pitää katsoa, josko joku kaveripiiristä haluaisi ostaa jotakin.

Hei apua, anteeks nyt taas. Mä en tahtoisi valittaa näin, olo on vaan niin stressaantunut ja kaikkea. Toisaalta mä leijun pilvissä, mutta kun tavoitan jaloillani maanpinnan, todellisuus iskee naamaa vasten ja meinaan kuolla näihin kaikkiin... Ja Roosa ei auta nyt asiassa yhtään. Kattokaa nyt, siskoni saa pusun Oliver Sykesiltä. Kuolen.


Hei ei näin. Meen pois.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Things to do...

... ennen seitsemättätoista syntymäpäivää. Kyseiseen päiväänhän on siis neljä kuukautta ja yksi päivä, ja järkytyin tässä juuri tajuttuani sen... Minne kahdeksan kuukautta on kadonneet? On se jännä... Silloin mä olin tyhjän päällä, muistan miten ekana lomapäivänä vain makasin sängyssä ja mietin, miten kammottavaa on olla tyhjän päällä, peruskoulu takana, ei tietoa pääsykokeiden tuloksista. Todellakin pelottavaa... Mutta niin, siihen asiaan. Mä tahdon tosissaan saavuttaa nämä tavoitteet, ylittää itseni ja kaikkea. Mä aion....
  • ... onnistua viimeinkin pudottamaan nää ylimääräiset kilot. Joo, kauheen moni sanoo mulle, että mulla ei ole niitä, mutta se ei ole totta. Kyllä on, ja mä aion hankkiutua niistä eroon. Laskeskelin vähän, että paljonko pitäisi onnistua saamaan pois yhtä viikkoa kohden, näyttää hyvin realistiselta. Ensin taidan kuitenkin käydä vaa'alla ja vähän ottaa mittoja ylös.
  • ... opetella tekemään monipuolisempaa ruokaa. Kasvissyöjänä eläminen ei ole helppoa, jos on nirso ja tykkää jäädä tottumuksiin kiinni. Eli mä opettelen tekemään erilaisia salaatteja ja muita vastaavia, käyttämään soijaa ruoanvalmistuksessa ja sitä rataa. Kaikkea mahdollista. Ja lisäksi alan leipoa, koska mä haluan oppia senkin taidon kunnolla, ehkä vielä joskus tulee eteen juhlat, jonne mä olen valmistanut tarjoiltavat äitin sijasta.
  • ... opetella kirjoittamaan kanoilla. Osaan jo hiraganat melko hyvin, aion opetella ne moitteettomasti, ja sen jälkeen siirryn katakanoihin. Suht helppo homma, samalla muutenkin elvytän japanintaitoni.
  • ... neuloa villapaidan. Eilen käväisin keittiössä tutkimassa äitin pöytää, ja Suuri käsityölehti hyppäs silmille. Löysin siitä aivan käsittämättömän ihanan villapaidan ohjeen, aloitan sen todennäköisesti jo tänään, kunhan tutkin sen ohjeen läpi. Tästä linkistä siis löytyy, villapaita on numero 40, ja sitten toi kaulahuivi, 38. Kirjaimellisesti, tai ainakin melkein, kuolin nähtyäni ne. Puhumattakaan noista vauvanneuleista, mä tahdon neuloa vauvalle jotain!
  • ... kertaan japanin lisäksi espanjaa ja ruotsia. Mä olen hulluna kieliin, rakastan niitä, mä en elä päivääkään ilman, että muodostaisin edes muutaman lauseen vieraalla kielellä päässäni. Onko siis ihme, että äiti toivoi musta tulkkia ja että haaveilin joskus kieltenopettajan ammatista?
  • ... ommella mekon, koska kärsin vaatekriisistä. Tosin, ehkä mä ensin hoidan kropan kuntoon, jottei käy silleen hassusti, että se ei jostain kumman syystä menisikään päälle. Tosin huomautan nyt tässä, että mä en varmastikaan pieneni näöllisesti, mulla on sen verran isot luut, eli on erittäin epätodennäköistä, että mun vaatekokoni pienenisi.
  • ... lukea paljon. Piste.
  • ... opetella soittamaan kitaraa. Sujuu jo melkoisen hyvin, osaan seitsemän sointua ja koko ajan opin lisää. Tosin mä saatan ottaa tässä asiassa tavallaan takapakkia, koska saatan laittaa kitarani kirpparille myyntiin, koska tarvitsen rahaa. Ja kipeästi.
  • ... laulaa vielä enemmän kuin lukea. Bändihaaveet siintää siellä tulevaisuudessa, ensiviikolla pääsen jo mahdollisesti vähän nauhoittelemaan pätkiä. Kunhan porukat ei ole paikalla.
  • ... aloittaa säännöllisen liikuntaharrastuksen. Tanssi todennäköisesti, koska se kiehtoo eniten. Lisäksi huhtikuussa mä aloitan pyöräilyn, kun pääsen oman pyöräni luo. Harmittaa edelleen, että se on eri kaupungissa... Iskä ei anna ottaa niin kallista pyörää tänne, pelkää että se varastetaan. Sen takia mulla on täällä mukanani ikivanha kierrätysrämä, jonka voin nostaa ilmaan yhdellä kädellä ja kantaa parin kilsan matkan siinä, jonka multa saa varastaa, tosin ei mielellään, ajattelin myydä senkin.
  • ... tavata hyvin, hyvin paljon ihmisiä, lävistää itseni pariin otteeseen, tuunata ja olla luova, purkautua jotenkin muuten kuin valittamalla.
Taas vähän tekstiä... Anteeksi. Nyt mä lopetan, hyppelehdin keittiöön, tai vähän siivoan pöytääni, kohta alkaa soluilta. Mukavata.

My head is overflowing...

... Sillä se on täynnä gospelmusiikkia, koulua, elämää, sanoja, päättäväisyyttä, epäröintiä, pettymyksiä ja haaveita. Silti mä istun tässä, sanoisinko näin ohimennen että suorastaan epäilyttävässä asennossa, lakattuani juuri kaikki kynteni mustiksi ja tanssahdeltuani ympäri huonetta iloisesti hymisten. Ja joku vielä joskus kehtaa sanoa, että oon aina niin rauhallinen ja tasapainoinen... Ja pöh, minähän olen ailahtelevaisuuden perikuva.

Superihana viikonloppu, tästä kiitokset sille yhdelle henkilölle, jolle jo asiasta kerroin. Oot ihana, ja höpsö edelleenkin. Mua naurattaa ihan kauheesti, mulla on pirteä mieli, olkoonkin että hieman masentaa olla täällä yksin tällaisen mielialan kanssa, tai pikemminkin tunteen, ei tää vielä mieliala ole. Nytkin menin taas mietteliääksi, tuijotin muutaman minuutin vain polviani ja silittelin käsiäni... Jännää.

Olo tuntuu kovin virkeältä, mä olen täynnä tarmoa ja odotuksia tältä viikolta. Kello on tosiaan nyt tätä kirjoittaessani 0.09, eli hieman myöhään, tai vaihtoehtoisesti aikaisin, olen valveilla. Mutta eipä se mua sen kummemmin haittaa, en jaksa ajatella sellaista. Mä tiedän, että herään aamulla pirteänä, oli tilanne mikä tahansa, fiilis saattaa olla muuttunut mulla hällä väliä. Tärkeintä on nauttia tästä nyt.

Tässä voisin nopeasti kirjoittaa ihan itseänikin varten muistiin, mitä kaikkea mun on tarkoitus tänään, tai ylipäätään tällä viikolla, tehdä. Mun on etsittävä TOP-paikka, soitettava sinne ja myytävä itseni ilmaiseksi työvoimaksi seitsemäksi viikoksi. Viisi viikkoa harjoittelua, kaksi viikkoa ohjaajuuden näyttöä. Sitten mun on siivottava huoneeni, kumpikin niistä, ja käytävä tavarat läpi, koska kirpparipöytä kutsuu rahantarpeen vuoksi. Lisäksi mun on neulottava villapaita, ja Tanjan munakoisot, jotka on pari kuukautta myöhässä... Hupsista. Sitten tulee kaikki muu kouluun liittyvä säätö. Äikän kakkoskurssin kirja on luettava ja aine kirjoitettava, on valmistauduttava vetämään satutuokio samaisella kurssilla. Jaaaa muuta? On leikattava hiukset, tehtävä pari budjettisuunnitelmaa, puhuttava äitin kanssa monesta asiasta, selvitettävä ja sovittava asioita vähän kaikkien kanssa, tehtävä suunnitelma täksi kevääksi.

Kaikki on tehtävä, ja nyt mä aion oikeasti potkia itseäni persauksiin saadakseni kaiken aikaiseksi. Nyt mulla on kunnon motivaatiota toimimaan, mä tunnen onnistuneeni jo hyvin yhdessä tavoitteessani, tai pikemminkin saaneeni sen alulle. Mä tunnen oloni nyt erittäin itsevarmaksi sen suhteen, että mä tulen voittamaan epävarmuuteni muutaman viikon kuluessa. Mä suorastaan uhkun tarmoa, ja myönnän nyt ihan kiltisti, että tämä tarmo katoaa pienessä hetkessä, nytkin alkaa jo väsyttää, mutta silti... Annan itselleni vapauden nauttia tästä. Kerrankin, en anna minkään masentaa vaikka kuinka tekisi mieli. Nyt tässä on tasantarkkaan vain ja ainoastaan minä, minä ja minä. Mun elämä, mun terveys, mun psyyke, mun onnellisuus.

Ah, anteeksi purkautumiseni, nyt tuli sellainen kevyt olo, leijun pilvissä. Pyörähtelen ympäri ja manaattisoin maailman pinkeillä kukkasilla, jotka maalaan mustiksi ja tummansinisiksi, muutaman jätän pinkiksi tuomaan iloa ja pirteyttä, valoa. Seitsemän päivää koulua jäljellä, yhteensä 17 viikkoa ennen lomaa. Sitä ennen ehtii tapahtua hyvin paljon, ja hetkonen... Enpäs sanokaan mitään, ryhdyn vain suoraa päätä hommiin. Ja ehkä selvittelen myös syitä siihen, että mun blogger vammaa, en pysty kommentoimaan kellekään, jonka kommenttiboksi ei ole ponnahdusikkuna. Ja siksi mua ärsyttää nyt hieman tämän pirteyteni keskellä, haluan sanoa jotain Lotan viimeisimpään postaukseen mutta yyh. Anteeksi, pahoitteluni. Nyt riennän muualle, hukkukoon tämä purkaus muiden kaltaistensa sekaan. ~

torstai 2. helmikuuta 2012

Now the dream is over.

Life is meaningless without you
Love can be such a beautiful torture
My heart breaks as I long for you
Love can be such lovely torture


Mä tulen hulluksi. Mä haluan kirjottaa, haluan kirjottaa ajatukseni jotenkin näkyville, mutten pysty. Mikään ei tule ulos. Mä en tajua mitä mulle on tapahtunut, mä en ymmärrä. Ensiksi mä en enää osannut kirjoittaa. Lopetin kaikkien ficcieni kirjoittamisen, en oo kirjoittanut mitään yli puoleen vuoteen. Ei ainuttakaan fiktiivistä tekstinpätkää, ei mitään, mikä ei olisi oikeasti tapahtunut. Ei mitään, mistä olisi saanut jotenkin merkityksellisen. Mä en ole kirjoittanut kuin muutaman paskan biisin, niiden sanoituksissa ei ole mitään järkeä, ei tunnetta, ei omaperäisyyttä.

Mä en ole piirtänyt ikuisuuksiin. Vielä viime vuonnahan mä saatoin vain tarttua kynään, sutata paperin vaikka mustaksi jos siten helpotti, tunteet purkautui. En enää. Kun mä tartun kynään, mä vain heilutan sitä edestakaisin paperin yllä, piirrän ehkä muutaman hassun viivan, mahdollisesti jonkin teennäisen sieluttoman härpäkkeen, ja lopetan sitten turhautuneena. Mä olen yrittänyt suunnitella vaatteita, en saa mitään aikaan. Mä yritän katsoa elokuvia, tutkia ihmisten tyylejä, selailla lehtiä ja keksiä jotain uutta ja mielenkiintoista, ja lopputuloksena on pelkkä tyhjä paperi. Ei mitään muuta. Ei edes pientä mustaa plänttiä jossain nurkassa kuvaamassa jonkinlaista ulospääsyä, vain tyhjyyttä. Mun vaatteissakaan ei ole enää minkäänlaista jujua, ne on niin tavallisia. En jaksa meikatakaan kunnolla, suttaan naamaan jotain ja se siitä.

Ihme ja kumma mä jaksan vielä unelmoida. Mutta siihen se sitten jääkin. Mä en jaksa tehdä mitään unelmieni toteutumiseksi. Mä en jaksa pakottaa itseäni pihalle lenkille, en uskalla asettua sängylleni makaamaan ja vaan hengähtämään hetkeksi, en uskalla kokeilla uutta. Toistaseksi jaksan vielä tehdä suunnitelmia, mun kännykkäni muisti täyttyy vielä öisistä tulevaisuudenhaaveista, mutta nekin on täynnä epäilyksiä. Pelkoa siitä, että jos en saakaan jotain ehdottoman tärkeää. Kuten esimerkiksi nyt, mä olen taas aivan järkyttävän peloissani, en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. 48 päivää, enkä mä vain käsitä. Mä en pysty enää tekemään mitään normaalisti, koko elämä pyörii nyt käytännössä sen yhden asian ympärillä, mä tarkkailen itseäni, eikä muutosta synny. Heti kun on vähänkin erilainen päivä, oon niin odottavainen, niin onnellinen, mutta kun muutama päivä menee eikä mitään tapahdu, mä masennun... Tää on pelottavaa. Anteeksi, etten nimeä ongelmaa sen tarkemmin, mä en vaan pysty. Koska se aiheuttaisi ongelmia, enkä mä nyt halua niitä enempää. Hoidan tän itse, ei siinä muu auta.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012