perjantai 30. maaliskuuta 2012

Feeling like an outcast today.


Kun kerran sen videon lupasin... Tää ei olekaan nyt sitten sellainen oikeasti aiheellinen postaus, teen sen myöhemmin, kun on aikaa ja en innostu leikkimään meikeillä ja sitä rataa. Pahoittelen laatua, mä en löydä meidän talosta tarpeeks valoisaa tilaa kuvaamiseen... Hyvät perjantait kaikille kuitenkin, meikä menee pesemään liiat loput meikit pois ja sitten siivoan tän huoneen loppuun. Ja sitten odottelenkin mitä muuta kivaa päivä tuo tullessaan, mahtava fiilis.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Iie, watashi wa kawaii dewa arimasen.

Olikohan eilen vai toissapäivänä... No, kuitenkin, tulin tonne päärakennuksen oleskeluhalliin iltapäivätuntien jälkeen ihan vaan poikkeamaan, katsomaan, että mitä porukka tekee. Oli se eilen, matikankokeen jälkeen. Mulla oli musta huppari, sukkikset, punaiset säärystimet ja turkoosimustaharmaaviolettiraidallinen pipo, hiukset sen alla piilossa. Teemu sitten huikkas mulle että "kawaii", mä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai tuhahtaa. Joo ei, en ole suloinen, en millään tavalla. Hyi. Kuitenkin mua alkoi nyt naurattaa. Mun kynnet on lilat, melkein pinkihtävät, ja mulla on noi punaiset säärystimet ja niin. Hiukset pörhöllä, jos Krisse näkisi, se varmaan taas sanoisi inhoten, että näytän japanilaiselta. Se mua huvittaa, koska musta on kivaa, jos saan ihmisen sanomaan niin. Olkoonkin, että se tarkoittaa sitä, että Krisse inhoaa mun ulkonäköä. Roturealistinen ihminen, ainakin omien sanojensa mukaan, mulla on vähän eri termit tollaselle ihmistyypille, mutten tahdo tässä käyttää sitä.

Kävelin ruokakauppaan ja takaisin. Koko matkan naureskelin itselleni, koska joo. Aika huvittavaa, että koko aika meni siihen, että mietin Miskaa. Ihan oikeesti. Jos joku olisi päässyt mun päähän sillä hetkellä, mun ajatusmaailma olis ollut suunnilleen miskamiskamiskataivasonharmaamiskakierrävesilammikkomiskamiskamiskaperhanakutuuleemiska. Anteeksi, en mahda mitään. Mun ajatusmaailma on ehkä tullut vähän yksitoikkoiseksi, mutta niin. Vaikea olla ajattelematta niin ihanaa ihmistä. Nähdään ilmeisesti perjantaina, oon ihan onnessani asiasta, pitää tosin vielä puhua sille päivän ohjelmasta, koska mun on käytävä ainakin Kalevankankaalla yhdellä haudalla, ja mietin kanssa, että voisi olla hyväksi käydä myös Lamminpäässä... Katsotaan miten käy.

Mä haluan piirtää. Ja mä olen löytänyt täydellisen mallin.


Tosiaan että joo, lievä elävä täydellisyys? Emma Watson on ihan käsittämättömän kaunis ja lahjakas ihminen, ihailen sitä. Valitsin tän kolmentoista kuvan seasta, ja heh, kaksitoista niistä kuvista on kuvattu Deathly Hallowsin kakkososan ensi-illasta... Mutta toi mekko. Se on ihana. Sopii Emmalle täydellisesti. Mun haaveissa on piirtää tosta mustavalkoinen piirros kokoa A3, mutta en tiedä löydänkö niin isoa paperia saati että jaksanko työstää sellaista... Mutta aika näyttää, miten tässä käy. Toivon, että jaksan oikeesti tehdä töitä tän eteen, mä haluan taas luoda jotain suurta ja kaunista. Kevään tavoitteena olisi saada aikaan ainakin yksi kunnollinen piirros, sellainen josta voin olla ylpeä ja jonka voin kehystää seinälle, ja tehdä mekko. Fiftarityylinen, jotain tyttömäistä mutta kuitenkin mun tyylistä. Tai sitten jotain täysin muuta, mistä sitä tietää, mitä mä keksin. Kunhan ei toista mekkoa, joka päälläni näytän pornofilmistä karanneelta. Eheh, ysin tanssimekko. Okei, jos sinne laittaa alushameen ja käyttää boleroa, se on hyvin asiallinen. Joo, en kerro enempää.

Ja tuota. Tänään oon kuunnellut Irinaa, rakastan tätä. Tuli mieleen sellainenkin idea, että jos nyt saan sitä rohkeutta kerättyä ja ääneni toimimaan, voisin melkein coveroidakin jotain sen tuotantoa. Mutta niin, katsotaan nyt. Yksi asia kerrallaan. Ajattelin muuten, että voisin tehdä vähän jonkinlaista videopostausta perjantaina, jos keksin idean. Emosimbat saa luvan auttaa mua. Lisäksi on tulossa yksi postaus vaatteista ja muusta kamasta, mitä ajattelin raijata kirpparille. Ihan vain, että jos joku ihminen innostuu niistä, niin saa ostaa. Meinasin pyytää Emmaa malliksi, ja Roosan on kanssa pakko toimia mallina, jos jotkin vaatteet on sellaisia, ettei niistä saa minkäänlaista kuvaa muuten kuin päälle puettuna. (Jestas miten hämärä lause.) Eli sellaista on tässä myös tulossa, ja ehkä me innostutaan tekemään jotain muutakin mielenkiintoista. Mulla on muun muassa visio Drop Dead Bitches -kuvasarjasta... Selitän joskus mahdollisesti kuvien kanssa, mitä tällä tarkoitan. Ja muutenkin oon ajatellut, että voisin käyttää Roosaa ja Emmaa malleina nyt kun kuvailusta oon taas innostunut, koska omistan kaks maailman kauneinta siskoa. Ja tänään mietin, miten siistiä ois muuttaa Roosan kanssa vähän lähemmäs keskustaa johonkin kämppään, sitten Emma vois olla yötä meillä ja peräti ehtiä aamulla ajoissa kouluun joskus... Katotaan nyt, keräillään paraikaa Roosan kanssa rohkeutta kertoa äitille näistä meidän muuttosuunnitelmista.

Joo. Perjantaina varmaan kirjoittelen lisää, tai mahdollisesti teen videopostauksen. Katsotaan nyt. Viikonloppuna tiedossa emosimbailua, vähän omaa aikaa ja kaikkea jännää. Ja sunnuntaina pääsen maskeeraamaan ainakin yhden noidan, kun Hilma lähtee virpomaan! Toivottavasti se ei tänä vuonna saa mitään kohtausta ja ala inttää näyttävänsä rumalta, on oikeesti sydäntäsärkevää kuulla kahdeksanvuotiaan tytön valittavan, ettei näytä sievältä. Koska se on sievä, mun oma pieni himpulani. ♥

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Minä haudon näitä juttuja liikaa.

Kevät 2010. Minä istun junassa, tuijotan harmaata taivasta, pieniä pisaroita putoaa harvaan, vatsaa kipristelee jännityksestä, valkoinen kauluspaita hiostaa, hiukset on sekaisin, kajaalit jo aamusta poskille levinneinä sateen jäljiltä, mietin, että mitä tapahtuu. Onko oikein kertoa, miksi saatan alkaa itkeä kesken päivän, onko oikein pitää tieto omanaan, onko oikein alkaa itkeä, pitääkö pitää tunteet sisällään. Entäs sitten, kun ei tunne mitään, se jännitys syrjäyttää kaiken muun, ja samaan aikaan mieli sanoo, että sairas lapsi, mikset sä itke? Ahdistaa taas, kuulokkeet on korvissa, Aki Tykki kuiskii lauluja korvaan ja Suomi on niin masentunut maa. Kun mä pääsen junasta ulos, kerron, miksi saatan alkaa itkeä, mietin sitä ajoittain päivän mittaan, mutta samalla olen onnellinen. Olen niin hiton onnellinen, koska mä olen viimeinkin täällä, mä olen rakastunut tähän kaupunkiin ensisilmäyksellä, mä näen ensimmäistä kertaa tulevan kouluni, mä saan viettää aikaa rakkaan ihmisen kanssa, me saadaan vaan olla keskenämme, sitähän me ollaan haluttu vuoden 2009 kesäkuun yhdeksännestä päivästä lähtien. Päivän kääntyessä iltapäiväksi ja vähitellen illaksi, mä halaan hyvästiksi, olen edelleen onnellinen, astun junaan palatakseni kotiin. Matkalla Venla soittaa, kyselee miten meni, mä purskahdan viimein itkuun kaikkien matkustajien edessä, myönnän, että sattuu, että nyt iski ymmärrys, että Juuso on poissa. Koko päivän onnistuin olemaan ajattelematta sitä, en pysähtynyt miettimään ja käsittämään asiaa, ja olen iloinen siitä. Mä vietin elämäni siihen asti parhaan päivän. Anna, sä olet mulle rakas.

Mä rakastan Happoradion musiikkia. Se kuuluu kevääseen. Happoradiota kuuluu kuunnella silloin, kun ulkona sataa vettä, maailma on vihreänä, harmaana, kaikki on masentunutta, kun olo on kamala, kun olo on voittamaton, kun olo on sellainen, että tekee mieli haistattaa paskat kaikille ympärillä oleville, ku tekee mieli ärsyttää siskoja ja muuta perhettä, kun tekee mieli hiljentyä, kun tekee mieli miettiä, miten paha tää maailma on, kun tekee mieli miettiä, mitä kaikkea väärää täällä on, kun tekee mieli katsoa kaunista maailmaa, kun tekee mieli itkeä kaipuuta, kun tekee mieli itkeä onnesta, kun tekee mieli elää ja olla elämättä. Pitkä lause, mutta Happoradio vaan herättää mussa tunteita. Mä rakastan niiden musaa. Oletteko ikinä oikeesti pysähtyneet miettimään, mitä sieltä radiosta kuuluu? Okei, myönnän, että mun mielestä parhaat biisit löytyy vaan levyltä, niitä ei ole erikseen julkaistu. Suosittelen kuuntelemaan esimerkiksi biisit 1.30 (Elossa), Encore, Pikkuveli, Itä-Suomessa tuulee, Uhrille, Ruumiinavauspöytäkirja, Muistoksi, Asemalla ja Tytön täytyy tehdä. Ja kuunnelkaa niitä sanoja. Toki melodiakin on upea, mutta ne sanat. Ne on kiehtovia, kertoo tarinoita kaikesta mahdollisesta. Mä muistan miten koin henkisen pysähtymisen muutama viikko sitten yhtenä sunnuntai-iltana, kun kävelin keskustan asemalta tänne opistolle, ja kuuntelin biisin Kaupunki täynnä ihmisiä.

Tämäkin kaupunki on täynnä ihmisiä
osa niistä viisaita, osa tyhmiä
Ja sinä mietit, mitä muut on susta mieltä
puhuitko sä oikein ja haisetko sä hieltä 

Silmäsi on ahneet, sä etsit jotain uutta,
jonka kanssa ihmetellä tulevaisuutta
Tämäkin kaupunki on täynnä ihmisiä
osa niistä viisaita, osa ei

Sai miettimään. Mä tunnistin itseni suoraa päätä, mä näen tossa biisissä itseni. Se on aika hämmentävää, koska tajusin sen ihan yllättäen, kuuntelin sitä ties kuinka monetta kymmenettä kertaa. Ei toki ole missään nimessä ensimmäinen kerta, kun löydän jostain biisistä jotain, joka muistuttaa mua musta itsestäni, mutta hämmennyin silti.

Mjoo. Se ehkä siitä, lopetan Happoradiosta pulisemisen ja keskityn vaan kuuntelemaan sitä. Ulkona on harmaata, havut on vihreitä, masentavan ja silti kauniin näköistä... Eli en ihmettele, miksi kirjoitin tosta aiheesta. Kuitenkin ajattelin kertoa jotain muuta. Ihan vain pienen hehkuttamisen vuoksi mainitsen että kuusi viikkoa, olen harvinaisen iloinen. Toki eilen tuntui yhdessä vaiheessa, että jollain korkeammalla voimalla on nyt mennyt totaalisesti hermot muhun, löysin itseni yhdessä vaiheessa iltapäivää Sokoksen naistenvessasta nojaamassa päätä seinään silmät tiukasti ummessa ja kynnet ohimoihin upotettuna. Fyysinen kipu helpottamaan henkistä, meni ohi kuitenkin. Kyyneleet meinasi tulla yhdessä vaiheessa, koska turhauduin itseeni, ja myöhemmin mä tunsin, että olisin voinut räjähtää onnesta asemalla, poskiin sattui kun yhtäkkiä hymyilinkin niin paljon, olisin voinut alkaa itkemään siinä, jos osaisin edelleen oikeasti itkeä. Kiitos höpönen, sä pelastit mun päivän.

Että sellasta. Aukku tulee huomenna tänne, mulla on matikankoe huomenna, koulu alkaa kahdeltatoista, psykantunnit peruttu, kuulostaa hienolta. Nyt mun pitänee mennä maalaamaan peliluolaa, mulla vaan ei ole vaatteita. Enkä kyllä sen puoleen jaksa vaihtaakaan näitä nyt... Eh, joo. Totesin illalla etten pakannut käytännössä mitään mukaan, tai pakkasin, mutta käytännöllisyys... Joo. Yhdet sukkikset, parit shortsit, pari toppia, kauluspaita, huppari. Siinä ne on. Kiva tänä aamuna todeta ettei ole mitään järkevää. Vedin sitte vaan kauluspaidan ylleni ja niin. Aika emoa. Mustat sukkikset, punaset shortsit, musta kauluspaita, kaulassa risti, hiukset sekaisin, pipo musta, ranteissa ketjuja, niittejä ja punaisia nauhoja. Eiköhän se siitä. Mä menen maalaamaan seiniä, kirjoittelen taas joskus.

Itke silmäsi sameaksi
pure halki nuo punaiset huulet
huuda äänesi käheäksi, minä en lähde luotasi mihinkään

tiistai 20. maaliskuuta 2012

There's a different song I can play you tonight.

Koulua. Eilen täytin ainevalintakorttia, sain siihen viimeinkin jotain järkeä. Pakollisten kurssien lisäksi sieltä löytyy elämänkatsomustieto, koska mä haluan jostain idioottimaisesta syystä johtuen kirjoittaa sen. Se kiinnostaa jotenkin kierosti. Saksaa otin kaikki kurssit, halutessani kirjoitan senkin. Päälle sitten kirjoittamista, elokuvaa, näyttämötyötä, luovaa ilmaisua, improvisointia, maskeerausta ja niin edelleen. Nappasin mielenkiintosia kursseja sieltä sun täältä, jos oikein muistan, kokonaismäärät kursseista oli 32+32+20. En jaksa tarkistaa sitä nyt, mutta järjelliset määrät kursseja kuitenkin.

Tänään ollaan jatkettu musatapahtuman järjestämistä. Saatiin Rian ja Lotan kaa kankaat hankittua, huomenna taiteillaan vähän pahvikirjaimia ja -kylttejä ja sit torstaina enää laitetaan paikka kuntoon. Että hyvinhän se sitten menee. Huomenna tää viikko on tavallaan jo ohi. Koska huomenna heitän kamat laukkuihin, torstaina vaan puen aamulla vaatteet päälleni, otan mukaan tarpeelliset kamat ja siirryn kouluun. Aamulla terveystietoa, sitten me aletaan vähitellen siirtymään nuorisotalolle, ja siellä sitten menee koko loppupäivä. Tuurilla oon yhdeltätoista opistolla... Ja kuoleminen jatkuu perjantainakin, mä olen älykäs otus ja pyrin hyppäämään 6.46 junaan. Kroppa huutaa hallelujaa siinä vaiheessa, oikeesti kuolen sinne, mun on lähdettävä täältä viimeistään kuudelta... Sairas ihminen. Mä vaan haluan ehtiä tekemään perjantaina paljon, eli pakko on vähän kärsiä. Oon kahdeksan jälkeen Tampereella, toivon mukaan kotona jo yhdeksältä, sitten vain juoksen suihkuun, leikkimään kodinhengetärtä ja illalla esittämään esimerkillistä isosta. Nauran, mähän tosiaan keskityn siihen isosteluun, jos eräs persoona ilmestyy paikalle... Keii.

Nyt. Mun on keksittävä jotain älykästä. Mitä puen torstaina. Olin revetä tunnilla, tutormaikka ilmotti, että vaatteiden on yltettävä polviin. Saanko turpaan, jos tulen sukkahousuissa...? Koska mä en pidä housuista edelleenkään. Ja pitää olla siistit vaatteet. Möh. Jos teema on rock, niin tuntuu tyhmältä mennä paikan päälle siistinä ja puhtoisena... Mä menen omana itsenäni, ja ihmiset saa luvan kestää sen. Pipo, kajaalit, tupeeraus, revityt sukkahousut, bändipaita ja shortsit, ettei kukaan vedä hernettä nenään. Vois läpällä piirtää naamaan jotain pientä, tyyliin viikset, ja teipata selkään tekstin MUSTACHE MEN koska lproosamimmamilka. Sit tarvis kyl ainaki piirtää viiksetki... Pistetään harkitaan, kysyn viiksipoikien mielipidettä.

Hiuskriisi. Kuvasin itseasiassa tässä pienen videopostauksen, mutta näytän harakanperseeltä ja ääni on niin hiljainen, ettei ole järkeä julkaista sitä. Koitan kuvata perjantaina uuden, jos pystyn. En uskaltanut puhua ääneen, koska asuntolan seinät on paperia. Ja kun näytän jostain ihmeen syystä siltä harakanperseeltä, niin en halua järkyttää kaikkia. Hmm, itseasiassa voisinkin käyttää tän päivän siihen, että leikkaan hiukset, nypin kulmat ja koitan vähän kohottaa itsetuntoa. Jos se nyt sitten auttaisi pitämään positiivisen mielialan vähän pidempään. Ja huomenna pääsen ehkä maalaamaan seiniä! Koska me remontoidaan täällä asuntolassa yhtä huonetta, se on mahtavaa. Meikä pääs eilen päättämään värimaailman, yksi seinä punaiseks, loput valkoisiksi ja lattia haaleanharmaaks. Sillä lailla. Tykkään mielettömästi, voisin itseasiassa hakea jostain maalausfirmasta kesätöitäkin nyt sitten, kun meillä ei kotona ole rempattavaa huonetta täksi kesäksi... Pitää kysyä siskon kummisedältä, haluaisiko se apulaista.


So would you hold me please
I'm trying hard to breath
I'm just surviving
So would you hold me please
I'm trying hard to breath
Stop me from crying

Joo. On tämä koulu jännää. Eilen kitaratunnilla maikka järkyttyi, kun sanoin sille suoraan päin naamaa, etten tajua, miten muodostan D-mollista barrésoinnun. Se pyysi mua toistamaan sen, ihme ku ei suorastaan videota ottanut .. Hei, mä olen ihminen, en supertietokone. Ja tänään se naureskeli, kun keskusteltiin torstain päivällisestä, ja mun huomio ei pysynyt asiassa, keskustelin salaatista Kassun kanssa, ja porukan piti karjaista, että mut saatiin takaisin tilanteeseen. Ja sitten, kun me valittiin alustavasti suuntautumissuunnat (meidän alalla saa siis suuntautua valinnaisaineena joko kulttuuriin, elämystoimintaan tai liikuntaan), niin se oli vähän surumielinen, kun tajusi, että mun paperini on otettava pinkasta pois. Sanoin sille sitten, että kirjoitan eropaperin vasta kesällä, taivas sen naama kirkastu... Se sano, että piristin sen päivää huomattavasti. Joo, se on mahtava opettaja. Parhaita mitä mulla on ollut. Mutta nyt mä yritän saada jotain aikaiseksi, asuntolailta alkaa kuudelta, siellä menee pari tuntia, ja mulla on jo muutenkin paljon hommia hoidettavana tänään. Nyt sitten lopetan tän turhanpäiväisten asioiden jatkuvan postaamisen, ei mulla näin tylsää voi olla. Ja silti on. Fuu.

Loppuun muutama kuvanmuokkauskokeilu, tylsistyneenä rupesin leikkiin näillä. Trololol, kuvien pääosassa allekirjoittanut, kaikki viime torstailta ja perjantailta, Helsingistä ja koulusta. Ja joo, muokkaukset meni överiksi, koska värimaailmoilla on kiva leikkiä. Ja tossa yhessä kuvassa mulla on takaraivossa tommonen jäätävä kalju läntti, ei kai mun juurikasvu oikeesti ole niin paha...? Värjäsin meinaan viimeks tasan kaks viikkoa sitten....





maanantai 19. maaliskuuta 2012

All I need is just a little emotion.


Tällä maanantailla on asenneongelma. Se heittelehtii positiivisesta negatiiviseen, hyvien asioiden vastapainoksi tapahtuu mukavia asioita, ja sen takia kaikki on raivostuttavassa tasapainossa. Ei, se ei ole hyvä asia, koska nämä positiivisemmat asiat ei todellakaan ole tarpeeksi suuria voittamaan negatiiviset. Mä en tunne ahdistusta, en ole edes kunnolla vihainen itselleni, tää on täysin älytöntä. Ja joo, selitys?

Mh. Setä löydettiin kuolleena, mun tietojen mukaan tänään. En tiedä, kukaan ei ole selittänyt. Roosa vaan ilmotti, että se kuoli. Asia ei sinänsä ole niin kamala mulle, just nyt mua huolettaa mun serkut ja iskä. Ja oli tavallaan koomista, kun äiti soitti. Mä olin pesemässä seiniä, kun kännykkä alkoi soida. Vastasin, äiti kyseli parin minuutin ajan putkeen ties kuinka monta kysymystä, pääsinkö ajoissa opistolle, millainen sää oli ja on nyt, miten menee, kaikkea mahdollista, ennen kuin sai sanottua mitä on tapahtunut. Ja jos joku miettii että miten tää muhun vaikuttaa, niin ei paljoakaan. Setä ei ollut mulle kovinkaan läheinen, en edes muista, koska viimeksi näin sen. Enkä todellakaan muista, koska viimeksi näin sen selvin päin. Nyt mua huolettaa ne mun serkut, iskä, toinen setä ja sen kihlattu ja iskän isä. Tää ei tee kellekään niistä hyvää, pahentaa asioita ennestään. Ja nyt ahdistaa se, että mun hautalistani kasvoi. Mun pitää käydä nyt jo kolmella haudalla, mä en niin innostu ajatuksesta... Vähintäänkin sille yhdelle haudalle tarvitsen seuraa, mä hajoan sinne taas totaalisesti.

Ja joo, muita asioita. Miska kerto pari asiaa, ei tunnu hyvältä senkään puolesta. Mulla on tyhmä olo, haluan keksiä sille jotain hienoa, pitää kehittää jotain. Eilen tuli se viis viikkoa täyteen, eihän se useimmille ole paljoa, mä itse asiassa vähän järkytyin siitä. Viis viikkoa, tuntuu niin paljon pidemmältä ajalta... Hmm. Jotain kumminkin keksittävä sille. Ja tosiaan nyt niitä muita asioita, mä käyn täällä paperisotaa, yritän saada kaikki mahdolliset paperit viikon sisässä kuntoon ja lähettää ne eteenpäin lukioihin, yritän opetella matikkaa, mulla on koe ens maanantaina. Psykasta on kanssa koe tulossa. Koulua jäljellä kymmenen päivää ennen työssäoppimisjaksoa, toi musatapahtuman järjestäminen stressaa, tutormaikka on hukannut mun työssäoppimisen alkusopimuksen, mä tajusin just, että menetän luokkani. Fuu, en haluais jättää näitä, tää on paras luokka, mitä mulla on ikinä ollut... Mikään hyvä ei kestä ikuisesti, ei edes niin kauaa, kuin on alunperin tarkoitettu. Mutta mä en jätä näitä kokonaan, käyn katsomassa porukkaa mahdollisuuksien mukaan ja lupasin tulla valmistujaisjuhlaan.

Siinä nyt olikin oikeastaan ne negatiivisimmat asiat. Lisäks oon syöny liikaa, inhottaa. Mut toisaalta en jaksa ajatella sitä. En jaksa ajatella yhtään mitään, mä vaan olen ja siinä kaikki. Oon aika hyvällä päällä sen vuoksi, että laskeskelin tänään pisteitäni. Siis ku Tykkiin on se oma pistehommansa. Mulla on ainakin 9,4 pistettä, siihen päälle tulee sitten kaikki harrastuspisteet. Eli mennään parhaassa tapauksessa yli kymmenen pisteen, sitten menee oikein hyvin. Positiivisilla fiiliksillä sen suhteen. Kävin kaupassa tossa, tuli neljän kilsan lenkki. Sit vähän reenaan pohkeita tänään ja sitä rataa. Huomenna jotain samaan suuntaan, jos mitenkään jaksan ja ehdin, mulla on asuntolailtaa ja pitäisi hoitaa asioita ja ehkä mennä maalailemaankin. Joo.

Hmm. Mä en tiedä, mitä taas selitän tässä. On vaan härö olo. Outo. Haluan jo kotiin, vielä pitäisi kestää perjantaiaamuun. Voisin muuten kattoa jo junat, ajattelin lähteä täältä ensimmäisellä junalla. Eli niin äkkiä kuin ikinä mahdollista, että ehdin tekemään vähän kaikkea mahdollista. Ehkä kerron suunnitelmistani joskus myöhemmin, katotaan sit.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Sorrow and pain.


Kuuntelin eilen pitkästä aikaa Lambertia... Can't Let You Go on yksi kauneimpia biisejä mitä tiedän. Olkoonkin, että siihen liittyy muutama hyvin, hyvin, hyvin epämiellyttävä muisto. Ei siitä sen enempää, kuunnelkaa jos jaksatte.

Mä päätin kertoa teille aiheesta, joka on todennäköisesti mun arin kohtani. Aihe, jota mä pelkään, ja joka kuitenkin on mulle pakkomielle. Tavallaan aika osuvaa, just meinaan huomasin, että tonne yhteen postaukseen oli tullut tällänen kommentti….

“miks sä laihdutat? sairasta, oot tarpeeksi laiha nyt jo.”

Hyvä kysymys. Mutta joo. Mä en puhuis laihduttamisesta, en tiedä miksi. Jotenkin se ei sovi muhun. Mä haluan painoni putoavan, mutta loppujen lopuksi se ei oo se mun tärkein tavoite. Mä teen kaikkeni, etten suuttuisi niille vaa’an luvuille. Mä en anna niiden vaikuttaa liikaa. Toki mä olisin iloinen, jos se näyttäisi pienempää lukua, ja eilen illalla koin aika järkyttävän turhautumiskohtauksen vaa’alla käymisen takia. Mutta kuten mä sanoin, ei se luku mulle ole niin mielettömän tärkeä. Mä olen pahasti eri mieltä siitä, että olisin laiha, mä näen peilissä jotain ällöttävää. Musta mun kroppa on yksinkertaisesti liian iso. Kuitenkin mä yritän hyväksyä sen, etten tästä pienene paria senttiä enempää, ja mun tavoitteena on nyt lähinnä se, että saan kiinteän vatsan ja reidet. Koska enempään en yksinkertaisesti taida pystyä, ainakaan kotona asuessani…

Mä en ole vuosikausiin voinut vilpittömästi sanoa pitäväni peilikuvastani. Mä löydän itsestäni järkyttävän määrän virheitä, ja tosiaan syy siihen, miksi ajattelin alunperinkään tästä ulkonäköasiasta kirjoittaa, on se, että junassa tuijotin ikkunassa olevaa heijastustani ja poskipäitäni, ne on epäsymmetriset. Vasen on korkea ja terävä, oikea on pyöreä. Onko ihme, että kasvatan sivuotsiksen aina peittämään vasemman posken ja silmän? Mä en pidä poskistani, nenästäni, korvistani, huulistani, leuastani, kaulastani, solisluistani, hartioistani, käsivarsistani, kämmenistäni, rinnoistani, vatsastani, vyötäröstäni, lantiostani, reisistäni, polvistani, sääristäni. Joo. Mä pitäisin jalkapöydistäni, jos olisin muuten pienempi, että niin.

Ja hei, onhan mullakin niitä hyviä päiviä. Kun katson peiliin, hymyilen ihan vähän suu jotenkin peitossa, ajattelen, että kelpaan tälläsenä. Niitä päiviä on kuitenkin harvassa. Ja vaikkapa se, että sanotaan, että peiliin katsoessa pitää hymyillä ja ajatella olevansa nätti, niin mitäs sitten, kun inhoaa hymyään? Mä en tykkää hymyillä, pyrin piilottamaan suuni ja kasvoni muutenkin oikeastaan aina. Mä en osaa hymyillä kauniisti. Joskus tekee mieli ottaa veitsi ja viiltää toinen poski auki, niin että hymy olisi edes toispuoleinen. Musta on hirveetä, jos musta yritetään ottaa kuva, koska kuvassa pitäisi useimmiten hymyillä, ja mun hymy on hirveä, se on ällöttävä, mä olen lapsesta asti paennut kameroita ja kieltäytynyt hymyilemästä kuvissa sen takia, ja voitte kuvitella, miten mua nyt inhottaa huomata, että mun kahdeksanvuotias pikkusisko ottaa musta mallia. Koitan kehua sitä niin paljon ku pystyn, mutta silläkin on jo itsetunto-ongelmia ja se hirvittää mua.

Syöminen on mulle ongelma. Joko mä syön liian vähän, väärin tai liikaa. Ja mä olen niin helvetin tyhmä, että keksin selityksiä niin tehdessäni.  Se inhottaa. Mä olen liian ailahtelevainen ihminen. En osaa olla kunnolla. Mä oon tavallaan iloinen, että sentään tiedostan tän kaiken, ymmärrän mikä on vialla. Mutta kuitenkaan mä en ymmärrä kaikkea. Enkä pysty hyväksymään itseäni tämmösenä. Se on ihan helvetin vaikeeta. Mä en osaa olla kunnolla ihmisiksi itseni kanssa, teen kaikesta itse vaikeeta itselleni. Se on tyhmää, tiedän. Mä tiedän satuttavani itseäni tälläisellä, ja mä inhoan sitä. Mä voin suoraan sanoa, että heikko itsekuri ja haave siitä, että musta tulis äiti, on nyt ainoat syyt, jotka tosissaan estää sen, ettei mulle puhkea minkäänlaista syömishäiriötä. Ja pelko siitä, että ihmiset huomaa, että menetän itselleni korvaamattomia ihmisiä.

Ja just nyt tekee taas mieli repiä pää auki. Mä en sais tuntea tällaista, en sais olla tässä kunnossa, mulla ei ole oikeutta tuntea tämmöstä. Just nyt mä istun tässä ja mietin et mitä helvettiä mä teen. Mä en tunne mitään muuta ku järkyttävää turhautumista itseäni kohtaan, jossain syvällä pää huutaa et nyt ei ole aikaa tälle, nyt ei ole oikein olla tällänen. Mä olen raivostuttava, jaksan kiinnostua enää tasan tarkkaan yhdestä ihmisestä, eikä se ole oikein ketään kohtaan. Mun on ryhdistäydyttävä. Hitto soikoon. Nyt meen suihkuun, sit teen matikanläksyjä tai jotain ja lopetan tän, ja hoidan asiat kuntoon.

Eli en saa aikaan mitään.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Mukatekotaiteilureissu.


"Mä en käytä värejä, tykkään käyttää enemmän mustaa."
"Miksi sun pääs sitten on tuon värinen?"
"No en minä tiedä."

Käytiin Helsingissä tänään, Kaupunginteatterissa ja Ateneumissa. Teatteri oli hieno paikka, päästiin näyttämölle ja sen taakse ja puvustamoon ja ompelimoon ja lavastamoon ja kaikkea. Tykkäsin ihan mielettömästi, Kuninkaan puheen näyttämölavastus näytti hienolta. Mulla oli Nikon järjestelmäkamera käytössä koko päivän ajan ja kuvasin valtavasti, harmittaa vaan ku siellä ei saanut kuvata kaikenmaailman tekijänoikeuksien vuoksi... Olisin saanut ties mitä hienoja kuvia. Mutta ei sitten. Ateneum oli kanssa kiva, kävin siellä viimeksi joulukuussa 2010. Pitää tutkia josko sinne vielä tulis jotain hyvää näyttelyä, voisin käydä vielä kevään aikana... Se Karl Larssonin näyttely, mitä me mentiin katsomaan, oli jotenkin tyhmä. Mä en pitänyt siitä. Sen teokset ei synnyttäneet mussa ajatuksia, ei oikein mitään. Enemmän tykkäsin katsella niitä suomalaisia teoksia Ateneumin kokoelmista, Hugo Simberg = ♥. En tiedä mikä siinä vaan on, tykkään sen tauluista, varsinkin Tuomiokirkon freskoista ja siellä olevista teoksista. Ja Gallen-Kallela on toinen, kaikki Kalevala-aiheiset teokset on vaan niin käsittämättömiä. Niissä on jotain sellasta, mistä pidän, en osaa sanoa mitä.

Mutta siis joo. Leikin sillä järkkärillä koko päivän, laitan tänne mahdollisesti kuvia sitten, kun saan niitä Nikolta. Porukka oli vähän turhautunut muhun, koska silloin, kun en itse ollut kameran takana, musta yritettiin ottaa kuvaa. Ja yksikään ei onnistunut. Miksi? Koska mä olin koko ajan kämmenet kasvojen edessä, tai sitten keskarit pystyssä naaman edessä, tai hiukset naamalla tai vastaavaa. Joka kerta, kun musta yritettiin salaa napata se yksi kuva, mä sain kädet kasvoilleni. Että jei, naurattaa. Mutta en mä mahda mitään sille, että näytän järkyttävältä. Jos saisin vähän kiloja karistettua ja pärstän ja hiukset sellaiseen kuntoon, että kestäisin niitä itse katsoa, viihtyisinkin kameran edessä... Nytkään en kestä katsoa peiliin, koska mun naama on jostain syystä aivan punainen. En ymmärrä, oonko tulossa kipeeksi vai mistä on kysymys? Eilen illalla, itseasiassa koko viikon ajan iltaisin, mulla on ollut jäätävää päänsärkyä, eilen otsakin oli ihan oikeasti kuuma. Kuumemittariahan en täällä omista, että varmistusta en ole saanut, mutta joo. Eihän se sinänsä olisi yllätys, jos tulisinkin kipeeksi, mutta en halua tulla. Viimeks olin kipeä vuoden -11 helmikuun ekalla viikolla, sen jälkeen olen ollut "kipeenä" niinä muutamana pahana päivänä, kun olen hädin tuskin päässyt sängystä ylös henkisen tuskan takia. Hei, en sanonut tota, unohtakaa.

Nyt on kirjoitettu kuus sivua oppimispäiväkirjaa tästä kurssista. Vielä se portfoliohomma. Ei se kyllä mikään portfolio ole, tarkoituksena on tehdä jokin taideteos oppimispäiväkirjasta tai tän viikon kokemuksista. Runo, tarina, piirros, maalaus, veistos, kuva, näytelmä, monologi... Mitä nyt vaan ikinä keksii, toteutustapa on täysin vapaa. Itse piirrän, koska en kehtaa tuoda runoa tai muutakaan tekstinpätkää näytille, en ehdi enkä pysty työstämään saviveistosta, en ala esiintymään, en pysty kuvaamaan ja niin. Eli pakko piirtää, mutta mitä? Siinä hyvä kysymys. Koitan keksiä jotain ja äkkiä.

Hmm. Tän hetken fiilikset muuten. Ihan jees, selkä ja vasen hartia on paskana, ihanasti kipeet kummatki paikat. Tunnen oloni jotenkin ällöttäväksi, en ymmärrä itsekään syytä. Voisin mennä vesi-kahvi-salaatti-linjalla viikonlopun, ihan vaan kokeillakseni, auttaako se tähän epäpuhtaaseen oloon. Joo, kokeilen sellasta. Joka päivä on menoa, huomenna nuorteniltaa, lauantaina isko ja sunnuntaina messu. Tulee hyvä olo sen kannalta, etten ainakaan löhöä kotona, tapaan ihmisiä ja Miskaa. Ja sitä mä nyt ainakin haluan nähdä. Mua inhottaa olla täällä ilman sitä.... Mulle riittää ihan vaan jo sekin, että saan katsella sitä. Se riittää rauhoittamaan mua hieman, ei se tyynnytä mua täysin, mutta rentouttaa. Ja hei höpö, jos eksyt syystä tai toisesta ikinä lukemaan tätä, niin mulla on oikeasti ikävä sua. Oot ihana, et ole tyhmä, mä rakastan sun silmiäs ja mua kiusaa se, että nykyään, kun suljen silmät, mä näen automaattisesti sun silmät... Koska haluan nähdä ne oikeasti, en vaan mielessäni. Ja yyh, mansikkapirtelö. En pysty edes kirjottamaan tota sanaa ilman, että ajattelen sua. Ja äh, tuskin sä tätä tulet lukemaan, mun pitäs vaan sanoa nää asiat sulle suoraan. Ja mulla on muuten taas murhasuunnitelmat mielessäni, että morjens vaan. Pöhkö.

Meiän asuntolatutor kuuli tänään mun lukiosuunnitelmista. Jösses sen ilme... No, ei mahda mitään. Mä nyt haluan miellyttää sitä, osallistun Peliluonan remontointiin niin hyvin ku pystyn. Ensviikolla meen siivoomaan sen tilan lattiasta kattoon, sit meen maalaamaan sitä, ja lupasin lahjoittaa joitakin tauluja sinne sisustukseen. Ja teen mahdollisesti lisää tyynyjä sinne. Jätän tänne jälkeni, en anna näiden unohtaa sitä, että minäkin olen olemassa. Mutta joo, nyt mä voisin aloittaa sen taidetöherrykseni tekemisen, jos saisin mitään aikaan. Huomenna täytyy tehdä joku ohjaussuunnitelmakin ja ties mitä muuta... Ja pakata, juna lähtee taas 15.46. Pääsen yhdeltä, eli aikaa on runsaasti. Mikäs tässä sit. Rentoa meininkiä toivon mukaan. Ja huomenna vois taas leikkiä vaatteilla, koska niin. Okei joo moro olen hiljaa.


 Niin ja joo moi päivää, emoilen taas vaihteeksi.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

I know you can hear me.


Tuskainen päivä. Heräsin aamulla vähän ennen seitsemää, muistan että huone oli kirkas ja etten tiennyt heräämiseni syytä. Nukahdin uudestaan, näin unta Miskasta. Muistan, että koko unen ajan ahdisti, vaikka mun olisi pitänyt olla onnellinen. Kun kello soi puoli seitsemältä, kipu muuttui fyysiseksi, mä pesin naaman taas kylmällä vedellä, toivoin sen katoavan. Peilistä tuijotti taas joku outo, en halua uskoa sen olevan mä. Ei se voi olla.

Biisejä ja runoja syntyy. En tiedä mistä niitä tulee. Aamulla istuin viitisen minuuttia sängyllä Junnun laittaessa hiuksiaan, olin saanut itseni jo puettua ja meikattua, sain jo pelkästään siinä yhden biisin aikaiseksi. Typerää. En mä yleensä kirjoita suomeksi biisejä, runoja ehkäpä. Ja niitä on oikeasti syntynyt ennätysmäärä, yleensä saan runoja aikaiseksi tyyliin yhden vuodessa, nyt oon pelkässä viikossa kirjoittanut kymmenkunta runoa tai sellaisen alkua... Pelottavaa.

Eilen ei mennyt tosiaankaan kovin hyvin. Jonkin aikaa edellisen postauksen kirjoittamisesta mä olin tukehtua, en tiedä minkä takia. Yhtäkkiä vaan alkoi ahdistaa, seinät kaatua päälle, vedin neuleen ja takin päälle ja lähdin ulos rauhoittumaan ennen räjähtämistä. Soitin Miskalle, onnistuin itkemään pari kyyneltäkin siinä, juoksin tuolla pakkassäässä tuulen riepotellessa mua rantatiellä. Oli kylmä, sukkahousut ja tennarit ei kuulu sellaiseen säähän. Hölkkäsin aika hysteerisenä kilsan, käännyin risteyksestä kohti rautatietä, kävelin niin pitkälle kuin uskalsin ja käännyin takaisin. Reilun kolmen kilsan lenkki, puolivälin jälkeen aloin rauhoittua. Todennäköisesti pelästytin silti ne muutamat vastaantulijat, mä kun en tosiaan ainoastaan tuntenut oloani hysteeriseksi vaan myös näytin siltä, eikä se tuuli oikein auttanut asiaa. Jos olisin vielä alkanut itkeäkin, olisin todennäköisesti näyttänyt pahoinpidellyltä tai raiskatulta, mahtavaa. Se kuitenkin helpotti vähän, eli turha lenkki se ei ainakaan ollut. Junnu heitti tänään iltapäivällä sitten vain kommenttia, että sekin vähän hämmentyi mun käytöksestä. Mä kun en yleensä ikinä tee tommosta.

Ajattelin huomenna lähteä uudelleen kävelemään, en tiedä minne, jonnekin vaan. Jos tuuli vaan vähän tyyntyisi ja lakkaisi olemasta noin kamala. Tänään olin lentää kaatua tielle sen takia, eli kyse ei todellakaan ole mistään pienestä tuulesta. Se puhalsi järven yli, toi mukanaan aiemmin päivällä sataneet rakeet. Mikäs siinä, kun rakeet iskee voimalla vasten kasvoja.... Sattuihan se vähän. Mutta tavallaan oli hyväkin. Tuli hiki pintaan, kun piti tapella tuulta vastaan päästäkseen eteenpäin. Vaikka näin jälkikäteen se kaupassakäynti ei tainnutkaan olla niin hyvä idea. Rahaa meni parikymmentä euroa... Helvetti oikeesti. Ostin hiilikynät ja lankoja, purkkaakin, idiootti kun olen. Joo, hiilikynät sain alennuksesta ja nää vaikuttaa tosi hyviltä, kokeilen ehkä huomenna. Ja langat taas, kolme kerää erittäin hyvälaatuista ja mun iholle sopivaa lankaa. En kadu, vaikka pitäisi. Ja silti kaduttaa.

Joo. Pitäisi kirjoittaa se oppimispäiväkirja. Jos nyt kävisin sen kimppuun, sen on pakko tulla valmiiksi. Fuu, vaikeeta. Ei riitä tarmo edes tällaiseen, miten se riittää lukiossa? Mua pelottaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

The last thing on your mind.

Ajattelin, että tästä päivästä tulisi hyvä. Vedin aamulla sukkikset, topin ja kauluspaidan päälle, kiinnitin vyön vyötärölle, pöyhensin hiuksia, että ne näyttäisi kiharaisemmilta, rajasin silmät ja laitoin huulipunaa. Feministipäivä. Taide & kulttuuri -kurssilla istuin tuolissani ja odotin, että opettaja antaisi syyn syttyä, innostua ja saada inspiraatiota. Odotin liikoja. En saanut mitä halusin, ehkä huomenna... Ruokatunnilla söin liikaa. Leipä ja muutama lohko perunaa, alko yököttää. Aamullakin söin yhden leivän. Kävin koneella, kiirehdin kitaratunnille, tapoin ranteen siellä. Siihen sattuu, jokainen liike tuntuu pahalta. Sattuu.

Kirjoitin vajaan sivullisen paskaa oppimispäiväkirjaan. Selitin täyttä paskaa, tai sitten vain halusin antaa itsestäni optimistisen kuvan. Perseennuolemista, mun piti lopettaa se. Hyi. Kävin taas syömässä, kolme palaa leipää ja kaks lasia vettä. Ei olis pitänyt, ei mulla ole nälkä. Totesin ettei mun kannata käydä syömässä kenenkään kanssa, koska musta tuntuu niin tyhmältä vain istua siinä ja katsoa kun toinen syö. Eli tästä lähtien menen syömään, syön sen mitä on pakko ja lähden vetämään, vaikka sitten sanon että on soitettava jonnekin tai jotain vastaavaa, muuten syön liikaa. Keksin koko ajan syitä sille, miksi syön tämän ja tuon ja tuon, ällöttää oikeesti. Tai sitten syön just vaan sen takia, ettei ihmiset tuijota. Johannakin kauhisteli sitä tänään lounaalla, Junnu ja Sonja nauro et se syö nykyään aina noin. Kiitos, mä kaipasinkin lisähuomiota asialle.

Haluisin lähteä kauppaan. Saisin siinä vähän liikuntaa, mutta kun ei. Mä en tahdo mennä sinne kauppaan, koska porukat raivoo mulle rahankäytöstä. Sitä menee liikaa, oon liian kallis lapsi, meillä ei oo varaa tämmöseen. En mä tarkoita olla näin kallis lapsi, mä yritän säästää. Loppuvuoden kuljen taajamajunilla, säästän kakskymppiä. En osta ruokaa, koska se on ilmaista, jos käyn syömässä täällä. Ruokailuvälit vaan on perseestä, en mä syö näin lyhyin väliajoin. Voisin jättää lounaan aina välistä, se olis sentään jotenkin järkevää.

Haluan tän loppuvan. Mä en jaksa täällä oloa, mä haluan lukioon. Eikä se Tykki nyt ole mikään pakko. Se nyt vaan olisi se ihanteellisin paikka. Mä pakotan itteni pessimistiseksi, koska pelkään pettymistä tässä asiassa. Ja jos petyn, en tiedä mitä teen. Mä en halua pettyä. Se satuttaa. Mä olen huono sietämään pettymyksiä, ne nostattaa aina kyyneleet silmiin. Mutta. Mä en edelleenkään itke. En itke, en, enenen. Ne on kadonneet, mä en tajua. Jos muistelen, koska viimeksi itkin, tulee mieleen vaan se nuortenleiri viime vuoden lopulla, kun hajosin kesän muistojen takia... En muista itkeneeni sen jälkeen.

Anteeksi tämmönen angsti. En tiedä mikä tässä nyt taas mättää, opistoahdistus? Neljä viikkoa vielä. Sitten se loppuu. Pään ei tarvitse hajota. Nyt mä yritän edes pinnallisesti piristää itseäni, katotaan josko netistä löytyis jotain huvittavaa. Jos ei löydy nii vois hakata päätä seinään tai mennä ulos palelemaan. Jei.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

I can see you burning with desire for a kiss.


Tällaista tänään. Itseasiassa puolen viikon ajan. Rakastuin tähän levyyn, en oo aiemmin La Rouxia pahemmin kuunnellut, nyt sit vaan halusin kokeilla. Ja gwouh, rakastuin. Pitää hommata levy jostakin, en haluu ladata netistä.

Istun lattialla sänkyni vieressä, kohta pitäis pakata viimeiset kamat. Junnu lähti jo, mun juna lähtee vajaan kahden tunnin päästä... Firetruck. Tosiaan, mä menisin aikaisemmalla junalla, mutta totesin, että kun kerran olen niin hiton kallis lapsi, niin säästetään ja tullaan myöhemmin, halvemmalla junalla. Samasta syystä menen sitten suoraan kotiin, vaikkakin se ärsyttää. Mutta toisaalta, mä en halua vaihtaa vaatteita ja tässä vaatetuksessa en kyllä ihan heti ajatellut sinne nuorteniltaan mennä. Housut nyt vielä on ihan okei, ihan säädylliset, mutta toppi. Heh, tää on riekale. Leikkelin joskus jonkun Emman paidan, nyt tästä puuttuu hihat, sivusaumat on kasassa kuudella hakaneulalla, tai no, sivusaumoja ei ole, kyljet on auki. Hakaneulat pitää koko kokonaisuuden kasassa. Nauran, miksi kuvailen tätä? No, jos ei muuta, niin kylmä tässä ainakin tulee. Tärisen.

Viikonloppu. Tuntuu, että tästä tulee vähän surkea. Huomenna kirkolle heti aamusta, siellä menee ainakin yhdeksästä neljään. Kaiketi pidemmällekin. Sieltä sitten kaiketi suoraan kotiin, ellen keksi muuta tai muut keksi mulle muuta. Sunnuntaina pitäs ilmeisesti kanssa käydä toisella kirkolla pyörähtämässä ja pääsiäisyön messua suunnittelemassa. En tiedä, mun pitää ainakin siitä ensin sanoa äitille. Viime vuonna se haistatteli paskat koko hommalle, vähän semmonen fiilis et tänäkin vuonna tulee täystyrmäys. Ärsyttää oikeesti, mä en tajua mikä ongelma sillä on sen kanssa, että olen jonkun yön jossain sisätiloissa ja valvoituissa oloissa. Eri asia on, jos oon yön pihalla tai paikassa, missä ei oo täysikäisiä valvojia paikalla. Raivostuttavaa.

Jaa. Nyt tulee sitten taas postaukseton viikonloppu, jätän koneen asuntolalle, en jaksa raahata sitä. Ja pakotan itteni hoitamaan muita asioita, lukemaan kirjat pois, käymään kirjastossa ja sitä rataa. Nyt vois pakata loppuun, lakata kynnet ja lähteä kävelemään keskustaan. Taajamajunaan nyt saa aina lipun, kun ei ole paikkavarauksia, mutta ajattelin ostaa lipun käteisellä että saan vähän rahaa lompakkoon. Eilen piti pummia ratikka, kun ei ollut riittävästi käteistä, junaankin ehdin täpärästi. Ja ikävä on taas. Nään yksisarviset ystävät aikaisintaan kesällä, surettaa. Ja en tiedä riittääkö rahat Joensuussa käymiseen, inhottaa tämmöinen. Tarvitsen niitä töitä, pitää koittaa etsiä. Mutta joo, mä meen toipumaan käden rasitusvammasta, kirjoitin nelisivuisen esseen liikuntapedan tenttiin, innostuin vähän. Viimeksi kirjoitin esseitä ysillä, vajaa vuosi sitten... Pelottavaa. Hyvät viikonloput kaikille.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Keltaista villaa paidaksi neulomaan.

Hmm. Melkoinen angstauspäivä mullakin. Ajattelin, että tänään oikeesti olisin vähän tavallista emoisampi koska 070310, mutten jaksa. Jos kuitenkin ihan vain pienen nostalgian vuoksi laitan tähän tän.


Värjäsin eilen hiukset, ne on taas pinkimmät. Ei siis missään nimessä pinkit, vaan sävy on vähän pinkimpi. Punainen tää edelleen on. Neulon keltaista villapaitaa, koska päätin ottaa itseäni viimein niskasta kiinni ja edes yrittää tätä. Perfektionisti sisälläni huutaa kuin hullu, koska toi resori on kamala... Melkein itkettää katsoa sitä, se on ruma ku mikä, toivon, että saan sen viimeistellessäni kuntoon venyttämällä ja muotoilemalla ja kastelemalla. Kyllä se siitä, kai.

Kuuntelen La Rouxia, kaipasin vaihtelua. Ur So Gay on soinut päässä aamusta lähtien, en tiedä syytä. Lisäksi oon kuunnellut vähän sitä sun tätä, Green Day, Young Guns, Parkway Drive, Katy Perry muutenkin ja sellaiset on kuuluneet tän päivän soittolistaan. Mua inhottaa, haluan äkkiä aurinkoa, haluan lumen pois, haluan kukkia, nurmikkoa, kirkkautta, tuoksuja ja lämpöä, tennarit jalkaan ja pellolle hyppimään. En mä osaa selittää mistä tämmönen fiilis tulee, se vaan tuli jostain.

Agh, tuntuu taas että pää hajoaa. Eikä tässä ole mitään järkeä. Haluan toteuttaa itseäni ja visioitani, mutten pysty. Haluan tehdä tanssikoreografian, maalata tauluja, kokata aasialaista ruokaa, juoda teetä, olla maailmanparantaja. Mitä mä nyt antaisinkaan omasta kämpästä, ei tarvitsisi pelätä kenenkään vain ryntäävän ovesta sisään yhtäkkiä... Yh, vielä kaks päivää. Alle. Perjantaina tähän aikaan lagaan sohvalla, toivottavasti höpön kainalossa, koitan rentoutua. Huomenna Helsinkiin taas. Sekoamaan junaan, tahdon tyhjään junaan ilman ihmisiä, enkä edelleenkään erityisemmin viehäty Helsingistä. Se on kiva parina päivänä, mutta nyt se tuntuu liian betoniselta. Joo moro, Tamperehan siis ei ole betoninen kerrostalomesta... Mut mä sentään asun lähiössä ilman kerrostaloja. Siinä on metsää ja järvi, puroja. Ja moottoritie. Hyi.

Kirjasto. Tarvitsen taas sitä. Ja pääsen sinne vasta 23. päivä... Ei hyvänen, en kestä. Ja kumminkin täytyy palauttaa Vampyyripäiväkirjat ennen sitä, fuu. En tykkää siitä vitososasta, taidan ihan suosiolla jättää sen kesken. Se ahdistaa, en tykkää. Damon on ainoa kiinnostava hahmo niissä, jos ne hahmot eläis, vetäisin kaikkia muita paitsi sitä turpaan ja tunkisin jonnekin persreikään pois näkyvistä. Mun täytyy keksiä jotain rentouttavaa ja kevyttä lukemista taas, ei mitään elämäkertoja, ei vampyyrifantasiaa, ei Potteria, ei Narniaa, ei Sormusten herraa, ei mangaa. Eikä mitään perus nuortenkirjallisuutta. Jotain historiaa siis...? Tai Härköstä? Se vois itseasiassa olla hyväkin vaihtoehto, vähän huumoria tähänkin ankeaan elämään täällä.

Joo. Jos lähden siitä, että menisin ulos. Huomenna tulee ainakin käveltyä, mennään kattomaan nuorisotaloa. Me järjestetään siis musatapahtuma, mä pääsin somistushommiin kuten halusinkin. Ei liikaa hommia, ja luovaa. Ensviikolla voisin ottaa kameran mukaan ja lähteä tonne rantaan, tai pellolle, jonnekin. Roosa murhaa mut, mut ei se mitään. Ensviikolla on kulttuuriopintoja, en tiedä millasta se on, mutta ainakin se tarkoittaa uutta reissua Helsinkiin... Mutta luojan kiitos me mennään museoon ja jonnekin teatteriin, olin hypätä katosta läpi kuultuani sen.

Ja voi virveli, tukkikaa mun turpani. Mä siivoan nyt. Ja opettelen matikkaa, pistari perjantaina, haluan kolmosen. Ja perjantaina on se tenttikin, siihen pitää lukea. Ja katsoa vielä toi masennusesitelmä läpi, että osaan selittää mitä on psykososiaaliset tekijät, psykoterapia, aivokuoren magneettistimulaatio ja sähköshokkihoito. Ja semmoset. Jännää tämä koulu.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

My eyes, they can't find someone else.

Ah, Sunrise Avenue. Nauran, satuin kuuntelemaan ihan vain ohimennen Choose To Be Me:n viime perjantaina, ja nyt oon siitä lähtien popittanut tätä päivittäin... Koska joo. Muistan joulun 2009, hyppelin ympäri huonetta ja lauloin Popgasmia läpi. Kerran, toisen, kolmannen... Ihan järkyttävän monesti, sen vuoksi osaan ton levyn ulkoa tyyliin takaperinkin. Okei, en ihan. Ja muistan kanssa sen, että mua kiusasi, kun naapurit tuijotti keittiöstään, menin sängynnurkkaan piiloon. Mun huone oli vuorattu Tokio Hotel -julisteilla, mä fanityttöilin oikein urakalla, kirjoittelin fan fictionia ja kaikkea. Se oli hämärää aikaa. Huomenna tulee muuten kaks vuotta täyteen 070310:stä, trololol. Eli angstipäivä, emoilen kunnolla ihan vain nostalgisuuden vuoksi. Ja heh, mä muuten muistan keikan jälkeisen yön. Silloinkin oli Sunrise Avenue -popitus. Jännää.

Meiltä loppui nyt liikka. Sinne meni amiksen liikuntatunnit, numeron saan sitten, kun terveystietokin on ohi, ja samalla loppui liikuntapedan käytännön tunnit. Ihan jees, eipähän tarvitse enää tuntea itseään näin kuolleeksi. Kaikki paikat kipeinä, onneksi lopussa oli kunnon venyttelyt. Tykkäsin siitä. Ja joo. Mä nyt vähän mietin, että mitä sitä nyt tekis. Istuskelen sängylläni, Junnu nukkuu päikkäreitään, minä vaan olen. Voisin neuloa, muttei oikein iske. Ja kuitenkin mä tiedän, että jos vaan ottaisin puikot käteen, saisin noi sukat hetkessä valmiiksi. Täytys ryhdistäytyä.

Haluan kotiin. Mä en sinänsä edes tajua, miksi on tämmönen fiilis. Ja muutenkin, kun mä sanon tahtovani kotiin, en mä sinne oikeasti halua. Mä haluan vaan sohvalleni, koska se on hyvä paikka. Eli jos saisin sohvani tänne, olisin huomattavasti paremmalla tuulella. Ja sitten on myönnettävä, että enhän mä haluais sille sohvallenikaan niin kovasti, jos Miskaa ei olisi. Että joo. Mua kiusaa olla viikot näin kaukana, haluan oikeesti viettää aikaa sen kanssa, nyt tuntuu siltä ettei mikään riitä ja että itken sisäisesti ikävää jo sen seurassa ollessani. En tykkää tästä, ja asiaa oikeastaan vaan pahentaa se, että lasken jatkuvasti päiviä ja viikkoja, yritän varovaisesti tehdä joitain suunnitelmia, pitää kalenterin avoimena ja kaikkea.

Uh. Mä muuten tajusin just jotain. Tänään ruokavälkällä käväisin koneella, sattuneista syistä leikin stalkkeria ja stalkkarin Roosan formin. Hyvä ku rupesin itkemään ku luin sitä ..

RIINA on mun sisko. (ette tiäkkään kuinka olisin halunnu kirjottaa tohon vaan ton :----D) mut ei, se on ihminen jonka kanssa mä oon kokenu elämäni hauskimmat, ihanimmat ja surullisimmat hetket. se on se joka on viidentoista vuoden ajan huutanu, hakannu ja suojellu mua enkä vaihtais sitä keneenkään toiseen. riina on hauska ja ilonen äitihahmo. ja nyt aloin itkeen koska se on täydellisin sisko jonka voi saada :c <3

Niin että hei ihan oikeesti. Mä itkin tota lukiessani. Mun ensimmäiset muistot on Roosasta, siitä mitä me ollaan ipanoina tehty, se on aina ollu mun elämässä. Että joo moi, arvatkaa kuin siistiä on alottaa lukio sen kanssa yhdessä? Jos sattuu pahasti, silleen tavallaan siis, että me päädytäänkin samaan lukioon, voisin oikeesti harkita kusetusta siitä et ollaan kaksosia, meitä on joskus meinaan luultu sellasiksi. En tajua miks, mutta kuitenkin. Meidän perheen oma mollikka. Ja ihan btg, en nyt tarkota etten rakastais kahta muuta siskoa ja veljeäni, vaan nii. En selitä, jos teillä on sisaruksia, ymmärtänette.

Örp. Syön suklaata, koska mulla ei ole muutakaan ruokaa. Vaatekaapin perällä on vanhat myslit, en uskalla syödä niitä, en vain oo jaksanut heittää niitä poiskaan. Ja keittiössä mulla on vielä vähän auringonkukansiemeniä. En mä vaan syö täällä, nii miks mun pitäisi ostaa ruokaa tänne? Saan kolme ateriaa päivässä, en mä enempää tarvitse. Olkoonkin, että äiti hirttää mut, jos saa tietää, että mun ruokavalioni täällä on suoraan sanottuna leipäleipäleipäleipä ja leipä, koska yyh. Mä en tykkää oikeestaan syödä muiden laittamia ruokia, vaikken oikeestaan osaakaan tehdä mitään kunnollista. Mun perusruokavalio nyt vaan sattuu koostumaan leivästä, mysleistä ja muroista, muutamasta hedelmästä ja vihanneksesta ja jogurtista. Jos ostaisin itse ruokani ja söisin tasan tarkkaan ne, se olisi parempi. Eli pitäs muuttaa yksinäni asumaan, äiti tykkää. Mutta kun en vaan haluais asua kotona, oon itsenäistynyt täällä sen verran, että kotona ahdistaa. Eli vaihtoehtoina on hommata kämppä keskustasta tai yrittää keskustella porukoiden ja isovanhempien kanssa mahdollisuudesta muuttaa isovanhempien pihassa olevaan hökkeliin. Se on ainakin mun mielestä asumiskelpoinen, ja sijainti on hyvä kaikille. Asuisin samassa pihassa isovanhempien ja kummieni / tädin ja enon pihassa, ja porukat naapurikadulla. Eli lähellä ja kuitenkin itsenäisesti, kuolisiko siihen..?

Joo. Tosta on otettava tarkemmin selvää ja keskusteltava porukoiden kanssa. Ite näkisin ton naapurikadulle muuton oikeasti järkevänä vaihtoehtona, koska äiti säästyis ihan törkeän monelta huolelta. Neliöitä toki olisi ihan järkyttävän paljon ajatellen sitä, että nytkin asun tämmöisessä pienessä huoneessa, mutta niin. Pistetään pohdintaan. Sitten pistetään samaan pohdintamyssyyn Britannianreissu, koska mua vähän huolettaa äitin ajatukset siitä, Placebo 140912, yhteishaun tulokset, TOP-jakso, kesätyöt ja ties mitä muuta. Että oikeesti, haluan varmaa tietoa asioista, miksei tää voi olla yksinkertaisempaa? Möh, haluan tähän nyt kitaran, viikonloppuna pitää reenata barreotteita ja biisit Paratiisi & Todella kaunis siihen malliin, että oikeasti osaan ne, ja sitten alkaa pikkuhiljaa reenata muita. Nyt lakkaan tämän sopertamisen ennen kuin joku saa sairaslomaa näköhermojen ylirasituksen vuoksi, kun on yrittänyt itsemurhaa lukemalla tän kaiken, ja joo. Sitten voisin siivota, tänään on opistopäivä. Mukavaista, voisin nyt siis neuloa noi sukat ja aloittaa sen villapaidan, soittaa iskälle että tilini kuolee, saldo on peräti 16,20 eli pääsen just ja just kotiin .. Se suuttuu mulle. Mutta anteeksi. Edellisestä satasesta on mennyt matka tänne & kotiin, matka Helsinkiin, busskortin lataukseen kakskymppiä, oon nostanut rahaa pariin otteeseen muita ostoksia varten. Että niin. Joo moro, pahoittelen silmillenne aiheutuneita haittoja.


Ja moi hei anteeksi, oli pakko laittaa, koska muokkasin tosta jotenkin jännän ja niin. Asuntolasta, meidän huoneen vessa, tulin just suihkusta ja sit paidan varjot näytti jotenkin jänniltä ja sai kropan näyttämään jotenkin pienemmältä, niin oli otettava tommonen kuva. Kaunista, voisin oksentaa.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

There is nothing in my mind but you all the way.

Höm. Olen ollut taas hiljaa, koska kone oli viikonlopun asuntolassa, enkä välttämättä aina pääse ipanoiden koneella blogiini ja iskän koneen sivuhistoriaan taas en tän osotetta halua tietyistä syistä. Mut nii. Mitä tässä on tapahtunut? Torstaina oli liikuntapedaa lisää, en vahingoittunut vaikkakin olin kuollut koko päivän, taas sattuneista syistä. Perjantaina lähdin taas kotiin, vietin iltapäivän Miskan ja muutaman kaverin ja muutaman emosimban kanssa, käytiin myös meillä ja äiti totes, että Miskahan on poika. Jäätävää. Lauantaina siivoilin, säädin jotakin ja olin taas Miskan kanssa, siitä ei sen enempää. Sunnuntaina lähdin ennen puoltapäivää Helsinkiin koska yksisarviset ystäväiset, ja kävin siellä tänäänkin ja menen huomennakin. Siinä olisi sellainen tilannepäivitys, tuskin kyllä kiinnostaa ketään.

Tänään kävin sitten opon kanssa keskustelemassa tilanteestani. Oli kyllä harvinaisen nopea käynti. Istuin tuolille, sanoin että mitä aion tehdä, kerroin vähän lukiosta mihin haen ja näytin päättötodistukseni. Siinä kului viitisen minuuttia, sitten se ilmoitti että voin tehdä haun suoraa päätä, ja mähän tein. Sinne meni se haku, tulostin paperit ja naureskelin sitten niille. Tunnin ajasta kului kaksikymmentä minuuttia, sitten vain marssin kitaratunnille harjoittelemaan barresointuja. Maikan ilme oli aika murtunut kun kerroin, että sinne meni ne hakupaperit, ja pari mun luokkalaista valitti etten saa lähteä, mutta joo. Kyllä mä ymmärrän niitä, ja tuntuu mahtavalta, että ne haluaa mun jäävän, mut mun on tehtävä päätös omanani. Sitä paitsi oon nyt alkanut miettiä, että haluan korkeamman tutkinnon... Siksi mä yritän tässä taas miettiä noita ainevalintojani, koska nyt alkaa oikeasti näyttää siltä, että mä jatkan sosionomiksi tai yhteisöpedagogiksi tai kasvatustieteitä lukemaan. Äh, hulluksi tässä tulee.

Oon tavallaan aika huvittanut, laskin tänään jäljellä olevat koulupäivät. Ennen seitsemän viikon TOP-jaksoa on jäljellä vajaa viisi viikkoa, siitä kouluun menee 20 päivää, sitten työssäoppimisen jälkeen jäljellä on enää neljä päivää. Että jei. Ja tosiaan, reilun kolmen kuukauden päästä synttärit. Hämmentävää. Jaaa. Ties mitä muuta mahdollista, nyt tuntuu että pää räjähtäis. Liikaa ajatuksia. Uh, mä oikeesti tarvitsen sen yhden viikonlopun ilman stressiä, vois tyyliin vaan maata jossakin jonkun mukavan ihmisen kanssa ja vaan olla, ehkä jutella jotain, mutta silleen stressittä. Rauhassa. Tiedän tasan tarkkaan kenen kanssa mieluiten sellaisen viikonlopun tai edes päivän viettäisin, mutta porukat. Haistakoot taas kerran paskat, mua inhottaa, kun ne pitää mua pikkutyttönä. Niillä on kolme muuta tyttöä, eikö ne nyt voisi holhota vaikka pienintä niistä?

Joo hei mä sekoan taas jotakin. Ajatukset karkasi taas jonnekin muualle, tarvitsen halin. Pehmeän ja ison tyynyn, sellaisen jolle voin istua, takkatulen, villapaidan, villasukat, kermavaahtokaakaon, puikot, paljon pehmeää ja hyvälaatuista lankaa, turvallisen sylin ja muutaman hiljaisen kuiskauksen. Fuck you distance. Haluan takaisin lauantaihin. Ja tahdon löytää päästäni sen napin, mistä sammuttaa ajatukset, koska mä en osaa rentoutua. Hukkasin sen tunteen, mä en tiedä miksen pysty hiljentämään ajatuksiani. Jos mulla nyt olisi tässä kunnon sakset, hiukset kokis taas lievän muodonmuutoksen, muutama vaatekappale sais uutta muotoa ja sitä rataa. Keskiviikkona taidan vetää kunnon kajaalit naamaan ja hiukset silleen futum, koska huomenna on liikkaa.

Voi äh mikä pena, nyt hajoo pää. Mä lopetan tähän, otan puikot käteen ja alan neuloa villapaitaa, ja itken koska Placebo, mähän jukoliuta menen sinne, asiasta ei keskustella koska Placebo. Maksan ite matkat ja lipun. Eli äiti saa varautua siihen, että mulla on lauantaina paljon keskusteltavaa.