sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Silmäkin voi hukkua kyyneliin.

Lahnausta aamusta iltaan. Viivyttelin peiton alla, puoliunessa taas. Tunnustelin ikävää, millaista se on tänään, millaiseksi se on muuttunut. Sellaiseksi, että jos mä puhun siitä, alan itkeä. Huomisesta tulee jännä, täytyy pistää sellaset rajaukset, että ne kestää mahdollisen purkauksen. Tavallaan haluan päästää sen ulos, mä vaan pelkään ympäristöä. Ainakaan bussissa tai illalla hiljaisuuden jälkeen se ei saa näkyvästi tulla, ehkä keskellä päivää vapaa-ajalla vessassa lukkojen takana. Ehkä.

Latailin tänään vähän uutta musiikkia soittimeen, jos tulee oikein paha olo yöllä, voin sitten keskittyä opettelemaan sanoja. Mietin, että pitäiskö raahata Uusikuu mukaan. Eilen illalla ahdisti lukea sitä, mutta mä haluan lukea tän. Mä tiedän, että se parantaa mun oloa jossain vaiheessa. Okei, olen tyhmä, tiedän, mutten mahda mitään. Piirrustuskamat otan kanssa mukaan. Ja uuden päiväkirjan. Täysin tyhjän, mulla ei ole mahdollisuutta selailla kymmeniä sivuja öisiä ahdistuskohtauksia. Saan kirjoittaa uudet muistelematta vanhoja... Jätin kaikki sen vanhan kirjan mukana olleet paperitkin sinne, yhden kirjeen, yhden askartelutuotoksen, yhden kortin ja keikkalipun. Ettei tarvitse pelätä, että näen ne joskus, tai hukkaan ne, tai joku muu huomaa ne ja alkaa kysellä. Arkaluonteista.

Apua. Haluan jo huomisaamun. Haluan lähteä sinne. Tulee kyllä vähän huonoa omaatuntoa, mä en ole viikkoon siivoamassa keittiötä... Kattoo, mitä noi sit tajuaa siinä vaiheessa. Kun vaan kaks seuraavaa viikkoa nyt menis nopeasti. Mun on pakko päästä Joensuuhun. Ikävä on monimutkainen juttu, sitä on monenlaista, sillä on monta kohdetta ja joskus se ei ole niin paha. Tähän ikävään mä taidan olla vain niin turtunut, etten aina tiedosta sitä. Sen tajuaa kunnolla siinä vaiheessa, kun istuu asemalla katoksen alla ja tärisee jännityksestä, kun istuu muutaman tunnin junassa ja tuijottaa metsiä. Olkoonkin, että mun ois ehkä parempi nukkua Pieksämäeltä eteenpäin, etten saa päähäni jotain neronleimausta siinä matkalla. Ikävänlaatuista sellaista.





Lupasin kuvaa siitä piirroksesta. Siinä ois Katy Perry, hieman epäonnistuneena, mutta tulipahan tehtyä. Kiva malli, tykkäsin ihan älyttömästi tosta nenästä ja oikeasta poskesta, rakastuin poskipäähän, se on siro ja kaunis. Ja korva on mielenkiintoisen mallinen, tuijottelin sitä pitkään.







Ja nappasin tossa tylsyyttäni kuvan hiuksista. CrazyColorin Pinkissimon ja Firen sekoitus, Firehan on tilapäisesti koko maasta loppu... En nyt sitten tiedä, mitä laitan seuraavaksi päähän. Mahdollisesti jotain pinkkiä tai violettia tai oranssia...? Jotain hienoa kumminkin, olkoonkin, että tämmöset värit on kesällä huonoja, aurinko käy kimppuun. Noi kynnet muuten häiritsee. Niissä on hopeinen lakka, mutta hiusväri teki niistä hempeän vaaleanpunaiset... Olo oli lievästi sanoen fuu kun tajusin sen. Pesen pois ja pistän vaikka mustan tai jotain tilalle, pinkin lakan sulatan, vaaleanpunainen ei ole mun tyyliä.

Nyt meen etsimään parit kengät matkaan ja haen hupparin. Näkisitte laukun sisällön. Parit alusvaatteet ja sukat on jotain muuta väriä kuin mustaa, yksi huppari on sininen ja yhdessä mekossa ei ole pelkästään mustaa. Muuten kaikki, ihan kaikki on mustaa. Ellen ottanut yhtä keltaista toppia mukaan. Kattelin näitä kaikkia eilen, vähän naureskelin, mietin, että mites näin. Totesin, että kai mun mieli sitten vain on niin musta, ettei se kestä värejä.

Nuoruus on murhenäytelmä
Saarivaltio eristyksissä
Nuoruus on ventti leuassa
Naurunpyrskähdys kuilun partaalla


Haparoivat katseet
Huulten sipaisu ja suudelma
Käsi hiusten syleilyssä
Toinen takataskussa

lauantai 23. kesäkuuta 2012

I'm only human, I've got a skeleton in me.

Pakkasin. Meikkasin ja laitoin Emmaa kuvauskuntoon reilusti yli tunnin. Katottiin Burn After Reading, syötiin liikaa, värjättiin mun hiukset ja käytiin saunassa, pakkasin laukun osittain, sit päätin alkaa piirtämään. Lievä turhautuminen, yritin piirtää Kerlin. Eka piirros kusi, luovutin. Toista yritin, meni perseelleen. Kattelin, josko vaihtais Emma Watsoniin, ei löytynyt sopivaa kuvaa. Lopulta löytyi sitten joku ihan muu malli, piirroskin on jo valmis, mutta en sano siitä sen enempää, huomenna voinen pistää kuvan.

En tiedä. Ei sinänsä kauheen tuottelias päivä kumminkaan. Tyhmä olo. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella, mä en tajua, onko mun mietteissä nyt mitään järkeä. Mä en enää jaksa välittää. Näin ekan unen reiluun viikkoon, eikä se kestänyt kauaa. Sen jälkeen oli vähän tyhjä olo. Mitä sitten? Mikään ei tavallaan ole muuttunut. Mä olen hellittänyt otteeni, silti tarkkailen kaikkea, mä pidän kiinni päätöksestäni, etten ota yhteyttä, ennen kuin pää on selvä. Ens viikko on ratkaiseva, siinä mä näen, miten mä kestän. Pelottaa hieman, mitä jos saan ahdistuskohtauksen keskellä yötä, alan itkeä tyynyyn tai hakata päätä seinään tai raapia käsiä verille? Mitä mä sitten teen?

Ahdistaa huomata, että mä muutun jatkuvasti katkerammaksi ja vetäytyneemmäksi. En katkeraksi sitä kohtaan, vaan muita. Onnellisia. Ahdistaa huomata, että tunnistan ympäriltäni ihmisiä, joiden mieli uhkaa hajota samalla lailla. Sen näkee niin pienestä, jos tietää, mitä hakea. Se on pelottavaa, mä haluan auttaa, mutta mä en jaksa. Mä en kykene. Mä vain tarkkailen. Mä muistan, miten noin kuukausi sitten pelästyin yhtäkkiä, kun päähän pamahti yksi pelottava ajatus, ajatus siitä, että yksi ihminen onnistuisi piilottamaan ongelmansa multa. Mä kielsin sen ajatuksen, meinasin hakata pään rikki vessan kaakeleihin, ei sellaisia saa ajatella. Sairas paska, älä kuvittele muista sellaista, se ei ole mahdollista. Silti pelottaa.

Ehkä mun pitäisi vain padota kaikki sisälleni ja antaa velloa siellä, olla välittämättä. Päättää, etten anna sen purkautua millään tavalla, ennen kuin ympäristö on valmis ottamaan sen vastaan. Ehkä. En tiedä. Kai mä nyt vain otan kirjan syliin ja alan lukemaan ja hiljenen pois.

Raining daydreams.

Mökötin aamulla, vielä vähän iltapäivälläkin, puhumaan aloin pikkuhiljaa. Äitiltä otettu malli. Mä vaan en ole ikinä pitkävihainen, äiti pystyy olemaan päiväkausia vittumainen ja kiukkuinen, mä lepyn hyvin nopeasti siihen verrattuna, vaikken todellakaan samaan vauhtiin kuin iskä. Jännä yhdistelmä kumpaakin.

Siivosin aamulla taas keittiön, enhän mä oo muuta koko lomalla tehnytkään joka päivä. Sen lisäks sen kuivakaapin, ettei tarvitse toista kertaa alkaa itkeä sen takia. Pesin pari koneellista pyykkiä, siivosin olkkarin ja oman huoneeni. Kiitostakin tuli ensimmäistä kertaa tällä viikolla, "kiitos kun oot taas hienosti siivonnu". Pakko kyllä myöntää, et aloin mököttää vähän senkin takia... Raivostuttavaa.

Porukat grillas, istuin pihapöydässä kolalasi kädessä ja tuijottelin hyttyssavua. Ei meillä ole mitään syötävää mulle, tajusin sen vasta eilisiltana, kun tultiin kaupasta. Ruisleipää, pussillinen porkkanaa, vähän muroja, laktoositon maito loppuu ihan just, jogurttia ei ole, omenat on nahistuneita, vähän on avutonta. Tänään ja huomenna on kuitenkin pakko syödä kunnolla, ettei maanantai mene pilalle sen takia, että vatsa vihoittelee huonon ruoan takia. Meillä on ainakin soijarouhetta, jos teen kastikkeen ja keitän pastaa...? Kattoo sit.

Ollaan Emman kanssa säädetty tänään paljon kaikkee. Okei, lahnattu tumblrissa ja naurettu vedet silmissä niin, että vatsaan sattuu. Hyvin mielenkiintoinen ilta. Se vietti just tunnin suihkussa, koska ilmoitin käyttäväni sitä huomenna valokuvausmallina, keksin jotain jännää. Meikkaan ja laitan hiukset ja vaatteet ja kaikkea. Sitä kuvaan pääasiassa, mutta vois sitä periaatteessa itseäänkin kuvata vähän. Jos onnistuis kerrankin.

Mulla alkaa olla vähän isompi ikävä Roosaa. Ja vielä kymmenen päivää jäljellä...



perjantai 22. kesäkuuta 2012

Vierelläsi valvon ja kauniina sut nään.

Umh. Aloin itkeä, koska meidän kuivakaappi oli sekaisin. Ja veli vittuili. Ja kun pääsin siitä pahasta olosta yli, menin takaisin alakertaan, iskä otti asian uudelleen puheeksi. Että jes, ovet paukkuen takaisin yläkertaan raivoa sulattelemaan ja mykkäkoulu taas vaihteeksi. Että mä tykkään olla kotona. Vielä kolme päivää...

Olin tänään muutaman tunnin kaupungilla, kiertelin ja etsin ne puuttuvat kamat. Nyt on kaikki, ainakin toivon niin. Häiritsevää, miten ajatukset lentää. Mä heräsin aamulla, viivyttelin sängyssä, menin vessaan. Olin ollut ehkä reilun parikymmentä minuuttia hereillä, kun tajusin asian siinä peilin edessä seisoessani. Ensimmäistä kertaa se ei ollut ensimmäinen ajatus herättyäni. Ihan hyvä sinänsä... Eilisiltana tosin iski taas takauma, liikaa ajatuksia ja hirveä olo, flashbackina hymyjä, katseita, kosketuksia, haleja. Tyynyssä tahroja kajalista, ilmeisesti itkinkin sitten jotain.

Suomalaista musiikkia pidetään melankolisena. Yllättäenkös mun tän viikon soittolista on täynnä suomalaista musaa. PMMP, Chisu, Uniklubi, Haloo Helsinki! on ne pääasialliset. Lisäksi Adam Lambert yhdellä biisillä edustettuna, Kill Hannahia ja Guns N' Rosesia. Taisin eilen kuunnella Aamun kuiskauksen, ehkä paskin idea ikinä, pääsiäisyö muistui mieleen. Iron Sky, lagaus Hesessä, käveltiin pakkasessa kirkolle, koska ei mennyt bussia. Sinä lauantai-iltapäivänä Siwassa kinattiin siitä, että valitsenko sipsipussin. Joko valitsen tai se pakottaa mut syömään lihaa. Sunnuntaina menin Lempäälään emosimbojen kanssa, sain ahdistuskohtauksen ja lopulta simahdin unenpuutteeseen, jottei tarvinnut ajatella liikaa sitä, että kyseessä oli helmikuun jälkeen ensimmäinen sunnuntai, kun ei nähty illalla.

Onko jonkun mielestä jotenkin kummallista, jos kerron, että mä vihaan itseäni siitä syystä, että mä muistan tällaiset asiat niin vitun hyvin?


I've been here waiting
For something to live and die for
Let's run and hide

No voihan helvetti, homma käänty taas TH-angstiks. Kolme päivää, riparille, sieltä kotiin vähintään viikoksi, sitten otan lähtöpassit ja meen Joensuuhun. Siellähän sit pysynkin hetken aikaa, haluan tyhjentää mielen, mä haluan olla avoin ja tyhjä, uusi puhdas sivu, kun nähdään taas. Varmistua siitä, että kun nähdään, mä en purskahda itkuun ja revi itseäni seuraavana yönä kappaleiksi.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Sut väkijoukosta tuntisin sidotuin silmin.

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan


Anteeksi että tuun taas selittämään, ei mahda mitään. Tänään ensimmäinen päivä, kun tuntuu melkein normaalilta. Ei ahdista niinkään enää sen asian takia, vain muiden. Heräsin aikaisin, ennen Hilmaa, söin ja siivosin keittiön, vahdin siskon syömisiä ja pyöräiltiin vajaan kymmenen kilsan lenkki. Tehtiin salaattia ja vähän ärhenneltiin ja syötiin puikoilla ja tehtiin kauniit annokset. Lakattiin kynnet, katottiin Leijonakuningas, haettiin äitin kanssa veli asemalta ja käytiin ostamassa jostain luomukaupasta pähkinöitä ja karkkeja. Loppuillan oon yrittäny selvitä "vähän on epäreilua et toi sai ton ja se ton ja toi sai kaiken ton ja sä sait piilarit tuo mulle tuliaisia laivalta"-ininää, kuuluuko 11-vuotiaan pojan olla tollanen? Enkä edelleenkään ymmärrä, miten mun piilarit on jotenki epäreilu teko sitä kohtaan... Ai niin, Hilma ei ole vajaaseen viikkoon pessyt hiuksiaan, koska se sai korvareiät sunnuntaina ja se myyjä sanoi, ettei pariin päivään saa pestä shampoolla. Likka käsitti ettei saa moneen viikkoon pestä hiuksiaan, nyt sen pää näyttää siltä, että sieltä alkaa kohta kasvaa matoja, mua yököttää ja meillä on pieni perheriita tän asian tiimoilta, Hilma vastaan kaikki muut. Raivostuttavaa.

PMMP soi, minä hypin ja laulan mukana, toivon että olisin ollut Provinssissa, ja kuitenkin kammoan mahdollisuutta, että olisin ollut siellä. Mitä tästä sitten olisi tullut? Lasken jo melkein tunteja ripariin, haluan sinne. Rutiineja, vastuuta, ei perhettä, unelma. Pakko olla ihmisten kanssa. Tän viikon oon ja aion jatkossakin vältellä ihmiskontakteja, olenko tavannut ketään lauantain jälkeen? Sukulaisia ja perheen, oho. Hyvä vaan, tai ehkä ei. Mä tiedän, että maanantaina tulee ihan järkyttävä puheripuli, kun nään Janitan, mahdollisesti itkukin siinä vaiheessa, koska mä inhoan itseäni sen asian takia, että manasin kaiken perjantaina. Kärsin siitä sitten itse.

Huomenna kaupunkiin, viime hetken ostokset. Hattu on ehdoton, samaten bikinien alaosa, sattuneesta syystä sen kriteerit muuttui. Hävettää, miten tyhmä ihminen voi ollakaan ahdistuksissaan loppuillasta... Niin. Nyt mä keskityn ompelemaan. Tai pikemminkin levittelemään kankaita ympäri huonetta, mistä saan hameen? Tuli ihan järkyttävä halu tehdä korkeavyötäröinen hame. Joko farkkutilkuista tai jostain muusta, mitä nyt sitten keksinkään.

Am, pää tyhjeni. Jos palaan leikkelemään kankaita ja tuhoamaan vaatteita, ehkä mä joskus saan kasaan edes yhden pienen vaatekappaleen.

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ehkä vielä koomaan vaivun ja unohdukseen haihdun.



Käperry tyynyjen sekaan, selaa lehti läpi, aloita Uusikuu, itke sisäisesti muistaessasi, mitä tästä saagasta puhuttiin, yritä käsitellä asiaa. Kieltäydy lääkkeistä, kärsi krampeista, hyväksy ansaitsemasi kipu taistelematta. Paina pää tyynyyn, purista silmät kiinni, toivo että itkisit, ettet joutuisi satuttamaan, vaivu joskus uneen. Herää aamulla ja kohtaa todellisuus, tunne miten se iskee sydämeen ja särkee sen vanhoja murtumia hyväksikäyttäen ja uusia luoden. Tuijota päivä jonnekin kaukaisuuteen, hymyile ja ole normaali, kun joku kysyy miksi silmät punoittaa, vastaa että piilari on huonosti ja pakene vessaan tuijottamaan peilistä sitä hirviötä, jollaiseksi itsesi olet luonut. Kun päivä kääntyy iltaan, toista tämä kaava, kunnes vaivut koomaan ja mieli kaiken unohtaa.

Päivät matelee.


Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan

vaikka niin ei oiskaan
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

And I don't know where I've been.

Heräsin aamulla omaan huutooni, painoin pään takaisin tyynyyn ja yritin piiloutua todellisuudelta. Ei onnistunut. Aamupala yhtä tuskaa, mä olisin halunnut heittää ne hedelmät roskiin, mutta oli pakko syödä, kymmenen jälkeen lähdettiin Emman kanssa pyöräilemään tädille hoitamaan lapsia. Meni ihan hyvin, olkoonkin että jouduin lähtemään vähän yhden jälkeen, pyörästä puhkes kumi, poljin siitä huolimatta optikolle ja kävin sovittamassa ne piilarini. Talutin sieltä sitten pyörän kotiin sen kolmisen kilsaa, ihmettelin vähän et tältäkö täällä oikeesti näyttääkin...

Nyt ollaan iltapäivällä sit sählätty opintotukihakemusten ja opiskelijakortin hankkimisen kanssa. Selviteltiin asiat, äitin kaa vähän jouduttiin keskustelemaan pidempään, se rupes saarnaamaan epäreiluudesta siinä suhteessa, että opintotuessa ei oteta huomioon alaikäisen opiskelijan perheen muiden lasten määrää. On ihan eri asia olla ainoa lapsi kuin yksi viidestä. No, kattellaan näitä asioita sitten myöhemmin kesällä uudelleen.

Mulle iski kriisi tekemisteni suhteen. Mä aloitin pakkaamaan jo tänään, lähtö tosiaan vasta maanantaina. No, tommonen kiva selviytymispakkaus. Mä vaan olen kävelevä ensiapupakkaus, sille ei mahda mitään. Olkoonkin, että mun täytyy hommata särkylääkkeitä jumalattomasti lisää, koska alan taas saada näitä täysin selittämättömiä kipukohtauksia. Mä en tajua, nytkin oon tunnin kärvistelly tässä sängyllä, en anna itelleni lupaa itkeä kivusta, kumminkin tää on semmonen, etten uskalla liikkua, pelkään vatsan tyyliin repeävän sen seurauksena. Naurettavaa, tiedän, onneksi kukaan ei ole näkemässä.

En tiedä. Tää tuntuu olevan koko homma pelkkää naurettavaa pelleilyä. Mä en tajua mitään. Jotain sairasta näytelmää, missä mua vaan heitellään kohtauksesta toiseen, ei anneta hengittää missään vaiheessa. Mä haluan olla ihmisten kanssa. Haluan kaikkien katoavan maanrakoon. Haluan keskustella jonkun kanssa, miettiä tätä kaikkea. Haluan motata nenän sisään jokaiselta, joka edes yrittää puhua mun kanssa. Ihan oikeesti. Mä en näe järkeä missään, mun vartalo on täynnä tekstejä, mieli täynnä solvauksia ja kirouksia, unet on tavalla tai toisella painajaisia, ruoka on pahin vihollinen, itsekuri on lukkojen takana, en saa sitä vapautettua, sielu on sirpaleina, sydän palasina. Kaiken keskellä mä seisoin hataralla pohjalla, ilman kunnollista tukea, yritän haalia särkyneet pinnat ja katkenneet säikeet takaisin yhteen, korjata kaiken. Lapsensilmäinen naiivi pikkutyttö, liian nuoreen ja rajoittuneeseen kehoon vangittu vanhus, pahalla pilattu ihminen, etsimässä pakokeinoa. Olisiko tää kaikki voitu estää? Olisiko musta voinut tulla onnellinen, jos olisin valinnut toisen tien?

And when your fears subside
And shadows still remain
I know that you can love me
When there's no one left to blame
So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain


Hitto vieköön. Tarviin oikeesti jotain pillereitä, joilla tyhjennän pääni ja aloitan alusta. Tää menee niin naurettavaksi pelleilyksi. Tai ei mene, on mennyt jo ajat sitten. Sairasta.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

I walked the world with you.

International Black Veil Brides Day. Kuuntelen varmaan We Stitch These Woundsin ja Set The World On Firen läpi tässä, jos pysyn hereillä. Silmissä vähän heittää, tähän päivään ei ole mahtunut sitä hysteeristä itkukohtausta, säälittävää nyyhkyttämistä enemmänkin. Ja hymyilyä. Mä en muista, koska olisin oikeasti hymyillyt näin paljon yksinäni. Mä hymyilen koko ajan, itkiessänikin, ihan kuin olisin joku mielenvikainen hullu. Hups, mähän olen.

Perhekriisi. Emma oli kertonut illalla, sen vuoksi mä heräsin siihen, että äiti silitteli mun hiuksia. Kello ei ollut edes puolta kymmentä, kun mä ryntäsin ulos talosta, kävelin, hölkkäsin ja juoksin muutaman kilsan lenkin, hyppäsin bussiin ja suuntasin kaupunkiin. En päässyt ihan sinne asti, hyppäsin yhden kirpparin kohdalla kyydistä. Silmät oli tulvia yli, kun näin yhden kaverin tyttöystävänsä kanssa. Huppu päähän, katse maahan ja rivakasti tien yli, etten joutuisi siihen kiusalliseen tilanteeseen, jossa olisin epäilemättä alkanut itkeä. A thousand times we swore and more, that we would stay blood on blood. All I have is your name, deep down in my soul. Mä kiertelin kirpparin, rauhoittelin itseäni, mietin asioita. Olin miettinyt siinä jo yli tunnin. Yhdentoista maissa kävelin ulos ja pysäkille, nousin bussiin ja koko matkan ajan hymyilytti. Olo oli helppo.

Kotona pelkäsin alkavani itkeä, jos noi alkaisi kysellä. No ei, mutta äiti oli keksinyt harvinaisen älyttömän idean. Lohtushoppailu.  Anteeksi mut... Lastattiin ittemme sit autoon, kaikki viisi, ajettiin Ideaparkiin ja vietettiin muutama tunti siellä. Äiti osti mulle parit kengät ja kajalin. Niistä nyt oli jo hetki puhuttu, että sinänsä tarpeelliset, mutta en nyt tiedä... Epätoivoinen yritys saada mulle jotain muuta ajateltavaa. Varsinkin, kun noi ei edes tiedä asioista kunnolla mitään. Emmalle selitin hieman ja kielsin puhumasta enempää. Roosalle selitin pari tuntia sitten koko jutun pääpiirteittäin, oli pakko. Se on ainoa jolle pystyn oikeesti kertomaan tällaiset asiat, toinen on sieniystävä ja kolmas... No, niin. Muillekin toki, mutta siinä ne, jotka ihan varmasti kuuntelee. Mä vaan pelkään ottaa yhteyttä. Omatkin ongelmat, en halua rasittaa vielä munkin ongelmilla.

So here I write my lullaby, to all the lonely ones
Remember as you learn to try to be the one you love


 Joo. Kuulostan siltä, että oon sekoamispisteessä. Niinhän mä olenkin. Inhottavaa. Mä olen taas hämilläni oman käytökseni vuoksi, koko ajan hymyilen ja kuitenkin heti, kun yritän puhua, alan itkeä eikä siitä tule loppua, ennen kuin luovutan. Viikon puolivälissä mä heitin Emmalle sellaisen ajatuksen, että pitäiskö oikeasti olla lesbo, että asiat helpottaisi. Siltä se vain joskus tuntuu. Jätkät osaa hämmentää, ja nyt viittaan yhteen ihan toiseen ihmiseen, joka oikeesti oli saada mut putoamaan tuolilta aiemmin tänään. Tuli kyllä niin puskan takaa sekin viesti. Että hmm, on mun vaan todettava, että luotan edelleen samoihin miehiin kuin ennemminkin, mustalta listalta löytyy vain ne alkoholisoituneet sukulaiset ja sellaiset, joita on syytäkin pelätä.

So here's my song I wrote in time, when it was needed
Through pain of heart or loss of mind, your burdens lifted
You arent alone just know that I, cant save our hearts tonight


Tekee mieli kirjoittaa biisi. Taas. Mähän en sitä harrastanut viime yönä... Aihe vain on niin yksipuolinen. Mä muistan, että lupasin joskus näyttää biisit, jotka siitä olin kirjoittanut. Ehkä mä etsin ne joskus. Vaikkapa testatakseni, kuolenko lukiessani niitä. Nyt mä lopetan, mun vuodatukseni menee yli. Voisin itkeä taas. Mulla on nyt keino saada itseni itkemään, ja musta tuntuu, että itkeminen tekee mulle nyt hyvää. Puhdistaa mielen ja helpottaa oloa. Olkoonkin, että taidan itkeä tätä samaa asiaa vielä pitkän aikaa enkä todellakaan tiedä, miten opin hallitsemaan sitä sopimattomissa tilanteissa.

Won't let you suffocate me.

Viime yön soittolista on angstisuudessaan jo huvittava.

Evanescence - My Immortal
Eyes Set To Kill - Let Me In / Come Home
Escape The Fate - Harder Than You Know
Green Day - Good Riddance (Time Of Your Life)
Happoradio - Muistoksi
HIM - Right Here In My Arms
Hollywood Undead - Paradise Lost
Jeffree Star - Kiss It Better
My Chemical Romance - Summertime

Istuin siinä sitten hiljaa, silmät kiinni ja kuiskin noiden sanoja pimeään. Sitä ennen olin käynyt taas hyppimässä parvekkeella, samalla lailla kuin kaks vuotta sitten. Erona vain se, että sillon oli mun synttärit, olin hysteerinen, en saanut happea itkultani ja silloin mä todellakin olin hyppäämässä alas sieltä, olkoonkin, ettei se veisi henkeä, ellen onnistuisi ensin hyppäämään varaston kattoon niin, että pää halkeaisi, ja sitten putoamaan vielä pää edellä kivetykselle. Ei, mä vain seisoin kaidetta vasten, tuijottelin harmaata, valkoisia perhosia, masentavan vihreää maastoa, kunnes aloin taas itkeä.

Yöllä mä tajusin taas sen, miksi musiikki on mun elämä. Kaikki muut ympärillä nukku, mä en pystynyt kehotuksesta huolimatta ottamaan keneenkään yhteyttä koko iltana. Mä jäin koneelle istumaan ja kuuntelemaan Black Veil Bridesia, fanityttöilemään tumblrissa. Tuntuu pahalta, olis pitänyt tehdä se saman tien kotiin päästyäni, mutta mä en tajunnut ja kärsin nyt sitten siitä. Kun miettii sitä mahdollisuutta, etten olis laittanut mitään soimaan viime yönä... Olisin varmaan kuristanut itteni.

Anteeks tää valittaminen. Mulla on tällä hetkellä itseasiassa melko hyvä olo. Tietysti mä muistin kaiken välittömästi herätessäni. En mä tätä unohda hetkessä. Helpottaa kuitenkin se, että asia tuli ilmi nyt eikä sitä pimitetty pidempään. Toki mä vähän pelkään, miten mä jaksan tehdä mitään ainakaan viikkoon. En haluais nähdä porukoita. Ja kuitenkin on pakko, koska ne vaatii että syön ja teen joitain hommia täällä. Pahaa tekee, nytkin pakotin itteni syömään omenan ja juomaan vettä ihan vain sen takia, että mulla oli nestehukkaa ja lähden lenkille jossain vaiheessa päivää tuulettamaan ajatuksia. Nyt tuli ainakin itselle selväks, että Miska ei ole syy siihen, että vaihdoin koulua. Tästä huolimatta mä tajuan, etten halua sinne takaisin. Se tuntuu edelleen paljon pahemmalta vaihtoehdolta kuin lukio.

Hymyilin just. Hyvä niin. Ehkä mä olen jo tajunnut asian. Ja asiat vois olla miljoonasti pahemmin. Jos sä nyt eksyt lukemaan tätä, älä huoli. Mä en ajatellut kuitenkaan tappaa itseäni tästä syystä, luulin kyllä että aikoisin. Mussa on se vika, että teen suunnitelmia liian pitkälle. Kyllähän tässä puolet lähitulevaisuudesta hävis kuin tuhka tuuleen, mutta mä koitan kehittää tilalle jotain korvaavaa. En kyllä onnistu, se on ihan varmaa, mutta yritän kumminkin.

Mua pelottaa lopettaa tän kirjoittaminen. Se tarkoittaa sitä, että mun on noustava ja tehtävä jotakin. Mitä muka? Jos lähden nyt lenkille, se tarkoittaa sitä, että oon takaisin ennen puolta päivää. Mitä mä muka sitten teen? Mähän en mene alakertaan, mä en halua nähdä äitiä, iskä yrittäis piristää huumorilla, en halua kuulla. Hilma ei tajua mitään, Emma ilmeisesti tietää. Ainakin uskon niin, äiti joko tietää tai ei. Mä en yleensäkään mene nukkumaan ennen kymmentä, eli se on ihan siitäkin syystä voinut tulla katsomaan, vaikkei olisikaan tiennyt syytä.

Kai mun on vain pakko lopettaa. Puen päälle, lähden ulos, tulen takaisin ja lähden taas jonnekin. En juokse auton alle, en kiipeä sillalle järven yllä, en eksy metsään, en yritä mitään idioottimaista. Korkeintaan teen kuolemaa hyttysten kanssa, koska en omista minkäänlaista myrkkyä niitä vastaan. Anteeks vielä tää teksti... Mulla vaan ei ole ketään kelle puhua. Haluan puhua, en pysty. Mä olen huono tälläsissä, mä tiedän että pystyisin puhumaan Roosalle, mutta mä en halua pilata sen matkaa ja sitä paitsi se on ollut enemmänkin se toinen osapuoli kaikissa parisuhteissa... Anti olla, meen pois.

It's something unpredictable, but in the end it's right
I hope you had the time of your life

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Little girl, little girl why are you crying?

Ja mä kun luulin, etten vois enää huonommaksi mennä.
Itkin kolme tuntia, nukahdin reiluksi puoleksi tunniksi, heräsin vajaa puoli tuntia sitten.
Äiti silitteli hiuksia ja kysyi onko kaikki okei, nukunko oikeesti.
Mua inhottaa, en mä sais itkeä, jos se tosissaan haluaa jatkaa kaverina, mulla ei ole mitään hätää. En menetä sitä.
Sanoin äitille, että kaikki on kunnossa ja haluan nukkua. Se lähti pois.
Mä en saa unta, mä en saa unohdusta. Harkitsin särkylääkkeitä, mutta mulla oli vaan kaks. Ne vei vain päänsäryn pois, ei tietoisuutta.
Mä haluan käsitellä tän surun pois, mutten pysty siihen väsyneenä. Enkä pysty nukahtamaan, kun pelkään unia. Ei ne tästä miksikään muutu, yhtä kivuliaita ne on edelleen.
Kunpa aika kuluisi nopeemmin.

torstai 14. kesäkuuta 2012

I'm still waiting for the rain to fall.

Anteeksi otsikko, Evanescence-popitusta taas näin vaihteeksi, ei mua masenna tai sureta tai harmita tällä hetkellä yhtään mikään oikeesti! Vain hiukkasen väsyttää, koska yrityksistä huolimatta jännitin aivan törkeesti koko yön, nukahdin vasta yhden maissa, heräsin pariin kertaan, nousin seittemältä pesemään hampaita ja harrastamaan sivustojen kaatamista päivittelemällä. Puoli kahdeksan jälkeen istahdin koneelle, päivitin Tykin sivut uudelleen, olin pudota sängyltä, tärisin enkä uskaltanut edes rullata sitä sivua alas kunnolla... Ylireagoija. No, siellä mun nimi oli, juoksin alakertaan halaamaan Roosaa ja aiheutin sille varmaan pientä epätoivonpoikasta, koska sen tuloksia ei näkynyt sitten missään. Puoli kymmenen maissa äiti lähti viemään meitä keskustaan, käytiin ensin etsimässä Roosan lukio, se pääsi minne halusikin, mentiin sitten sen kanssa ilmoittautumaan ja rehtori yritti saada mutkin ilmoittautumaan, menin oven taakse piiloon ja annoin äitin selittää, miksen tullut sieltä pois. Yh. Ja joo, äitini on asunut täällä 37 vuotta ja se kuskas mut sitten väärälle lukiolle, hän oli sitä mieltä, että Tykki on sama kuin Rellu. Älykästä.

Joo. Mun ruotsin kertauskurssia katottiin silmät lautasina, kauheesti jouduin perustelemaan sitä. Muuten meni ilman mitään ongelmia. Saan toivon mukaan maanantaina eroilmoituslomakkeen, allekirjoitetaan ja palautetaan se, sitten ne lähettää mulle erotodistuksen ja vien sen syksyllä kouluun. Asuntolapaikan peruin jo, panttikin ilmeisesti tuli takaisin. Mun luokkalaiset uhkas polttaa lukion saadakseen mut palaamaan syksyllä opistolle, nauratti hieman. Onneksi ne kuitenkin kannustaa ja tukee mua tässä. Käyn morjestamassa niitä sitten syksyllä, heti ehtiessäni.

Nyt on älyttömän helpottunut olo. Kerran tässä iltapäivällä vielä vähän hätkähdin, kun huomasin alimman hyväksytyn keskiarvon. 9,44. Mähän sanoin, ettei mun keskiarvoni riittäisi, vain 9,23. Harrastuspisteitä tuli se 0,6 ja painotetuista arvosanoista sain 0,17 pistettä, eli kokonaispistemäärä tasan 10,0. Naurattaa, ainakin muistan sen pitkään. Nyt ei kuitenkaan tarvitse stressata vähään aikaan, voin olla huoletta tän asian suhteen. Eikä mulla kyllä muutenkaan nyt ole mitään erityisiä huolenaiheita. Hymyilyttää ja ahdistuskin hellitti ainakin vähäksi aikaa. Mummun sanoin "tulihan se tyttö viimeinkin järkiinsä", vaikkei se tarkoittanutkaan muuta kuin koulua.

Mutta, jei. Nauran edelleenkin sille, että aloitetaan Roosan kanssa yhdessä lukio. Kirjojen kustannuksia se ei pahemmin pienennä, tutkin meidän kirjalistat läpi ja vähän surkealta näyttää, samat kirjat vain muutamassa aineessa. Sitä katsotaan sitten myöhemmin kesällä, nyt yritetään rentoutua. Aika leppoisa viikonloppu tulossa, Roosa ja Elmeri lähtee huomenna pois ja kaikkea. Apua, on vaan tälläinen superhyperhappyjoy-fiilis, taidan ihan suosiolla alkaa tehdä jotain kehittävää tän fiiliksen inspiroimana, menen ajoissa nukkumaan väsymystä pois ja nyt lakkaan taas selittämästä, hullun hommaa.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Suppressed by all my childish fears.

Äh, pää ei kestä ajattelua. Mainittakoon vaan, että mä itkin toissapäivänä ja viime yönä, olen ollut äärimmäisen turhautunut koko tän päivän, siivosin sen takia kämppää ja pesin pyykkiä ja vaikka mitä. Tekee mieli kirjoittaa biisi, pitäisi kirjoittaa ainakin yksi meili, täytyisi kirjoittaa vähän tietoja ylös. Pitäisi nukkua kunnolla ja herätä aamulla aikaisin valmistautumaan. Tarkemmin ajatellen siirrän herätystä aiemmaksi, mä en halua hermoilla liian pitkään kotona. Täytyy varmistaa ihan hitosti asioita, jos homma kusee ihan valtavasti joudun lähtemään opistollekin vielä. Täytyy allekirjoittaa eropaperit ja peruuttaa asuntolapaikka. Jos homma siis ei kuse vielä pahemmin. Pääsen helpommalla jos se kusee, mutta kun en tahdo sen menevän päin metsää... Äh, ehkä mä joskus opettelen uskomaan ihmisiä, kun ne sanoo jotakin. Tai ainakin pohdin asioita tarkemmin.

Mmh. Jos sitä nyt menisi nukkumaan. Huomenna on koko päivä aikaa murehtia, jos tän yön edes yrittäisi olla murehtimatta. Jos en itkisi, ahdistuisi, tukehtuisi tyynyyn tai kuristuisi lakanoihin. Se olis jo aika hyvä alku.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Never was and never will be.

Pää on täynnä naurettavan imelää siirappia, sitten vinksahtaa ja yhtäkkiä kaikki vuotaakin verta. Silmiä polttelee, mutta ei niissä mitään kyyneliä ole, miksi olisikaan? Käsiä särkee, ne ei jaksaisi enää, silti ne tarttuu ihoon kiinni, nipistää, painaa, puristaa ja raapii, eikä sekään ole tarpeeksi. Se ei satu kylliksi, se saa aikaan muutaman pikaisen hengenvedon, muttei kuitenkaan mitään sen suurempaa. Ei ole tarpeeksi, vaikka iholle jää punaisina helottavat aristavat jäljet, vaikka se on joistain kohdista rikki, kädet vain hakee uuden ehjän kohdan ja repii sen hajalle. Ei sääliä. Jos yksikin valkoinen toiveikas ajatus yrittää saada mielen hallintaansa, et sä voi tehdä näin, et sä ansaitse tällaista, muut murskaa sen, kyllä, kyllä todellakin ansaitsen. Eikä se lopu koskaan.

Mä en voi uskoa. Mä en kykene siihen. Mä olen menettänyt otteen itsestäni, mä en saa itseäni enää kokonaiseksi. Kuinka helppoa olisikaan syyttää tästä jotakuta muuta, työntää syyt toisten niskoille. Mutta ei sellaista löydy, ei sellaista ole olemassa, on vain peili, johon katsoessa syyllisen kohtaa silmästä silmään. Tekee mieli itkeä, tiedätte kyllä etten voi. Minne mä katosin? Peilissä on hirviö, sen edessä toinen, toinen toistaan pahempia kumpikin. Mä en pääse kummastakaan eroon, ne seuraa mua minne ikinä menenkin, mä yritin paeta muuttamalla kotoa pois, ne tuli perässä, palasin kotiin ja ne on edelleen täällä. Ne on osa mua, vaikka kuinka yrittäisin päästä niitä karkuun.

Mä pelkään syyllistäväni. Totuus on, ettei kukaan muu ole tähän syyllinen. Vaikka kuinka ajattelisi, että olisi pitänyt huomata, auttaa, olla läsnä, estää kaikkea tapahtumasta, mä olisin estänyt sen. Olen estänyt. Mä olen niin helvetin itsekkäällä tavalla epäitsekäs ihminen, sairas paska. Kuukausien ajan olen ajatellut, että nyt mä istun alas ja puhun. Joka kerta mä olen katsonut sitä ja tuntenut oloni niin huonoksi, en ole pystynyt. Mä en halua ottaa siltä mitään pois, mä haluan tehdä sen onnelliseksi, mä en halua rasittaa sitä sillä mitättömällä tiedolla, että mä olen hajoamassa. Kyllä mä pärjään, kerron sitten joskus toiste, nyt tuntuu hyvältä, en halua masentaa puhumalla. Joka ikinen kerta.

Jos sä luet tän, mä pyydän anteeksi. Anteeksi että olen niin kamala, huono, riittämätön, surkea ja avuton, idioottimainen ihminen. Mä en osaa sanoa tässä mitään. Toivon vain, että saan mahdollisuuden sanoa jotain myöhemmin.

I've been believing in something so distant
As if I was human
And I've been denying this feeling of hopelessness
In me, in me

All the promises I made
Just to let you down
You believed in me, but I'm broken

I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

As much as I'd like the past not to exist
It still does
And as much as I'd like to feel like I belong here
I'm just as scared as you

I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

Run away, run away
One day we won't feel this pain anymore

Take it all away
Shadows of you
Cause they won't let me go

Until I have nothing left
And all I feel is this cruel wanting

We've been falling for all this time
And now I'm lost in paradise

Alone, and lost in paradise

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Take this heart, it's ticking like a timebomb.

Overthinking. Päivän sana. Makaan sängyssä, yritän olla herättämättä ihmisiä ja päättää, miten tässä pitäisi toimia. Mä vihaan tätä. Mä tiedän kyllä, mitä mun pitää tehdä, mutta mä mietin sitä liikaa, yritän iskostaa itselleni ohjeet päähän, pakottaa itseni ajattelemaan kerrankin, että tästä on oltava hyötyä mulle. Loppukädessä muillekin, mutta se ei nyt saa olla tärkeintä. Mä en halua luovuttaa. Mä tahdon uskoa, että tästä on hyötyä. Vaikka se tekeekin nyt pahaa. Anteeksi etten sano tän selvemmin, mikä on ongelma. Ehkä joskus myöhemmin, kun asiat on paremmin.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

'Cause you know that I'm not alive.

Mä en pysty sanomaan mitään.

You don't want me, no
You don't need me
Like I want you, oh
Like I need you

And I want you in my life
And I need you in my life

You can't see me, no
Like I see you
I can't have you, no

And I want you in my life
And I need you in my life

You can't feel me, no
Like I feel you
I can't steal you, no
Like you stole me

And I want you in my life
And I need you in my life

torstai 7. kesäkuuta 2012

Your deal with death is done.

Muutama minuutti, tarkalleen ottaen 16 minuuttia tästä hetkestä lähtien, ja mä olen virallisesti seitsemäntoista. Pelottavaa. Enää viisitoista minuuttia. Mua naurattaa, tuntuu hassulta. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, että olen sitten todellakin vanhempi. "Viimeinen hetki hankkia apina-kortti, koska lähestyt aika vauhtia aikuisuutta. Aikuisena ollaan järkeviä ja asiallisia!" Näin oli äiti kirjoittanut korttiin.

Tehtiin suklaamousse Emman kanssa, äiti täytti sillä kakun ja leipoi pullaakin päälle, se ei jaksa mitään isompaa juhlaa, kahvitellaan sitten keskenämme. Ja ihan hyvä niin, mähän skippasin ne viime viikonlopun ainoat ylppäritkin sen takia, että pelkäsin pahinta ahdistuskohtausta vähään aikaan. En halua edelleenkään mitään juhlia, vaikka ei tänne tulis varmastikaan kahville kuin kymmenkunta ihmistä, se olis kuitenkin liikaa, koska meidän ydinperhekin on niin iso. Tää riittää ihan hyvin, mukavan rento päivä, käytiin muutaman kaverin kanssa vähän minigolfia pelaamassa ja oli kivaa. Hieman herätti taas ajatuksia, mutta ehkä ne häipyy ajan kanssa.

Huomenna sitten pitäis varmaan tehdä jotain älyllistä. Siivoan ainakin, pesen pyykkiä ja sellaista. Pitäs myöskin pyöräillä kattomaan Miskaa ja Petronellaa, reilu seittemän kilometriä yhteen suuntaan, ei paha. Enkä usko eksyväni, suht helppo ja suora reitti kyseessä.

Mmh. En tykkää, vatsaan sattuu enkä käsitä sitä. Ei sille ole mitään järkevää syytä. En haluais nyt syödä taas noita lääkkeitä, eilenkin vetäsin sitten loppujen lopuksi kolme nelisatasta muutaman tunnin sisällä eikä siltikään tuntunut helpottavan. Aamupäivällä kipu iski sen verran pahasti, että piti käpertyä lattialle puremaan huulta, Emma katso silmät suurina vieressä. Ihme kipuja mullakin, vähän mietityttää, että onko niille joku ulkopuolinen syy, vai tuleeko ne sisältä...? En tiedä.

Kolme minuuttia. Joo, taidan mennä nukkumaan. Ja angstaamaan, koska kuulokkeet hajosi. Ihanaa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

A stain that only you could wash away.

Riparitapaaminen meni hyvin, musta se on hieno porukka, vähän semmonen et saa repiä hiuksia päästään, mut mitä intoa sellasessa enkeliporukassa oliskaan? En mä halua sellasta, mä haluan rasavillejä päätään aukovia nenäkkäitä itsepäisiä nuoria, joiden kanssa joutuu tekemään töitä, koska se on niin palkitsevaa, kun sä loppujen lopuksi katsot niitä ja huomaat opettanees niille edes jotakin. Odotan innolla leiriä.

Ja noo. Iski pahemman luokan hiuskriisi aamulla, nauroin seurauksille. En vielä tehnyt näille mitään, melkeen otin partakoneen käteen ja vetäsin hiukset pois. En ihan kehdannu. Ehkä mä vähän keskustelen vähintäänkin yhden ihmisen kanssa ennen, ku teen mitään niin radikaalia. Mutta joo. Jotain uutta aion kuitenkin tällä viikolla hiuksille keksiä, ehkä värjään, leikkaan varmasti, muuttelen tyyliä. Tää tympii. Kun vaan olis edelleen ne pitkät hiukset, sais jotain oikeesti hienoa aikaan...

Blacklisted Me -popitus. Nauran, musiikki on loistavaa, vaikka ihmiset vaikuttaakin olevan taas sellasia kusiaivoja että oikein etoo.

You lie awake and you feel like your dyin
To see the world through my eyes
Maybe for once in your life 


Teen kuolemaa, iski järkyttävin päänsärky kuukausiin. Levisi otsalta ohimoille ja kulmille, juoksi vasenta poskea pitkin yläleukaan ja myöhemmin alempaankin, itketti edes yrittää syömistä. Ibuprofeenia meni kaks nelisatasta, en uskalla ottaa enempää, niiden välillä oli hädin tuskin tunti aikaa. Mutta jos tää ei helpota, mun on kai vain pakko ottaa enemmän, ei tämmösen säryn kanssa voi nukkua. Inhottavaa.

Menen nyt kumminkin suihkuun, huomenna se ois sit seventeen-years-old me ja ajattelin siivota talon sen kunniaks. Tympii olla tekemättä mitään, pakko siis siivota ja tehdä ruokaa. Ja ehkä voisin olla myös luova, kamera ja kynät käyttöön taas. Sen näkee sitten.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

I had my wake up.

Joku ihme Avril Lavigne -popitus, pahoittelen. Sitä ennen popitin Adam Lambertia ja My Chemical Romancea ja Paramorea ja The Veronicasia ja Panic! At The Discoa ja 30 Seconds To Marsia ja vaikka mitä muuta scheissea. Okeieiolepaskaa, ihme popitusta koko päivä. Ja ah yli kahden tunnin tumblr-dataus, en ollu viikkoon avannukkaan sitä nii dashboard oli ihan kivan täynnä .. Kuolin siinä, ja sit repeilin itsekseni ku nyt muutamaa tuntia myöhemmin dash oli täynnä "..... reblogged you" posteja. Huvittavaa.

Kivuliaasti alkoi tämäkin päivä, särkylääkkeitä nassuun, jatkunee vielä yöllä ja huomennakin sama linja. Että toivottavasti Miska ei pahastu ku oon vähän pöpinä, sinne pitäs näin illalla suunnata ja huomenna sit päästää se leirille viikoks. Ikävä tulee ja päähän ottaa, koska sinne leirikeskukseen pääsee meiltä pienessä hetkessä pyöräilemällä. Angstaan viikon Digimonien kanssa ettei sen tarvii alkaa uhkailla muakin Roosan lisäks, sit ku se tulee takaisin nii mulla ois lupaus täytettävänä. Mutta hyshys nyt.

Juoksin kolmisen tuntia ympäri taloa etsimässä vaatteita Green Day -bänditeltta päällä, naapurin kersat pelästy ku pamahdin huoneesta pihalle pelkästään se päällä. "Heräsiksää vasta?" No, kyllähän nää vaatteet sit löyty järkyttävän säädön ja yhden kuvaussession jälkeen, meikä veti maskarat ja punat naamaan ja räjähtäneet shortsit ja Nirvana-jakun päälle, kuvasaldo lievästi sanottuna karmiva. Pieleen meni siinä, ettei mulla ollut kameraa, Roosa ilmeisesti vohki sen, joten kännykkä ja webbikamera oli kavereina. Laatu kusee, mut ei se mitään, mulla oli hauskaa virnistellessä ja tulipahan pientä venyttelyäkin siinä. Yhtään kuvaa en sit aio julkistaa missään, se on turha toivo. Ja tosiaan, en ois tylsempään asuvalintaan voinut päätyä ja se pännii, mut kai mä sit nyt menen loppupäivän ja huomisen farkuissa, topissa ja kauluspaidassa. Tylsää, mut ei voi mitään.

Naurattaa, on tullut taas kokeiltua vähän kaikkea uutta ja vierasta alkaen viinirypäleistä, söin meinaan eilen elämäni ensimmäiset viinirypäleet. Älkää kysykö miksi, musta ne on olleet jotenkin epämääräisiä, nyt totesin vaan että niissä on jännä maku ja että toi yks tiilipallero tykkää kovasti leikkiä niillä. Ja joo. Söpöä. Mutta nyt mä voisin hipsiä tästä hoitamaan loput hommat kuntoon, jossain vaiheessa pitäs hypätä bussiinkin. Kirjoittelen joskus lisää taas.
Waking up to see that everything is ok
The first time in my life and now it's so great
Slowing down I look around and I am so amazed
I think about the little things that make life great


I wouldn't change a thing about it
This is the best feeling

This innocence is brilliant, I hope that it will stay
This moment is perfect, please don't go away

I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by

I found a place so safe, not a single tear
The first time in my life and now it's so clear
Feel calm I belong, I'm so happy here
It's so strong and now I let myself be sincere


I wouldn't change a thing about it
This is the best feeling


This innocence is brilliant, I hope that it will stay
This moment is perfect, please don't go away

I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by


It's the state of bliss you think you're dreaming
It's the happiness inside that you're feeling
It's so beautiful it makes you wanna cry


It's the state of bliss you think you're dreaming
It's the happiness inside that you're feeling
It's so beautiful it makes you wanna cry


It's so beautiful it makes you want to cry

This innocence is brilliant, it makes you want to cry
This innocence is brilliant, please don't go away
'Cause I need you now
And I'll hold on to it, don't you let it pass you by



perjantai 1. kesäkuuta 2012

Through the dark there's a way.

"Lukitaan se asuntolaan kesäks ja laitetaan kaulaan semmonen sähköpanta et se kuolee jos se yrittää karata."
"Sä saat tän kasvin ja.... Ekin, ne tuottaa seksuaalista mielihyvää!"
"Et sä voi jättää meitä!"
"Et sä saa lähtee!"
"Kerran nuva aina nuva."

Mun luokka on vaan niin helvetin ihana. Tajusin sen, kaikki tosiasiat, kaiken mitä menetän, kaiken mitä jää kokematta, kaikki iski tajuntaan puheiden aikana valmistujaisissa. Aloin nyyhkyttää siinä, pinnistelin siinä, ettei kyyneleet ja niiskautukset olleet liian näkyviä ja kuuluvia, metrin päässä oli erittäin hyvälaatuinen mikki... En alkanut itkeä. Taaskaan.

Muutama kaveri halas, kaikkia en ehtinyt hyvästellä, livahdin sieltä äkkiä pakastinta sulattamaan, tietysti se jäi harmittamaan... Sain kuitenkin ne muutamat halit, Junnulta, Sonjalta ja Idalta, maikka halasi pitkään eikä ollut päästää irti. Se ei todellakaan haluaisi antaa mun mennä, se käski porukkaa kehittelemään juonia pitääkseen mut koulussa loppuun asti. Mua nauratti, itku kurkussa. Mä olen onnellinen siitä, että valitsin tämän polun, vaikka se nyt keskeytyisikin, tää on ollut ehdottomasti mun tähänastisen elämäni paras vuosi. Mä tiedän, että noi ihmiset hyväksyy mun valinnan, vaikka se tarkoittaisikin, etten enää syksyllä palaa sinne. Se tuntuu mahtavalta.

Sen itikan purema on edelleen patti, lisäksi siinä on hämmentävä mustelma. Huolestuttavaa. Mulla on kylmä, oon syönyt liikaa, kävellyt liian vähän, huomenna heti aamusta pyöräilemään, iltapäivällä yo-juhlia. Voisin vielä kysyä äitiltä, saisinko skipata ne... Liikaa ihmisiä, inhottava sää, mä saan vain ahdistuskohtauksen. Tänäänkin olin saada hermoromahduksen välittömästi ovesta sisään päästyäni, alkoi ahdistaa ja äiti tunki imuroimaan mun huonetta ja ipanat häsläs ja mä en tiedä, pelästyin sitä itsekin. Ja sama jatkui, kun tulin takaisin tunti sitten... Ehkä mun ois oikeesti parempi jäädä huomenna kotiin. Että vältytään drama queen -kohtaukselta, vaikkei se iskisikään siellä juhlissa... Pää hajoaa, stressaa.