sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

I don't wanna fade away.

Ukkonen käväs yllä, minä hypin parvekkeella ihan haltioissani ja huusin muuta porukkaa kattomaan, kunnon sade, piha tulvi ja salamoi kunnolla ja jylisi kivasti. Olin ihan onnessani, sitten se loppu ja lämpötila nousi taas, ja nyt angstaan ku oon täällä pelkkä toppi päälläni ja kuolen kuumuuteen... En tykkää. Lämpötilat toivon mukaan pysyy Joensuussa jotenkuten inhimillisissä lukemissa, siitepölytasot ei. Heinät alkoi just hellittää täällä, siellä ne pisti ranttaliksi. Kiva raahata näitä allergialääkkeitä mukana, jotka muuten on kaikki Hilman reseptillä, ja mä oireilen enemmän kuin se. Ehkä mun vaan pitäs mennä sinne lääkärille.

Koitan tässä pakkailla ja miettiä monelta lähden huomenna, ja mitä tekemistä varaan junamatkalle. Huomasin Emman pöydällä listan alkuaineista ja niiden kemiallisista merkeistä ja kirosin hetken, mun kertaamiseni on vähän jäänyt... Nappasin yläasteen kemiankirjan ja amiksen matikankirjan mukaani, ne on vaikeimpia mulle, fysiikankirja ois ihan kiva kans. Muut uskosin selvittäväni ihan hyvin, mutta ehkä bilsa ja maantieto olis ihan hyvät kanssa, pitää kattoo josko löytys jostain. Enhän mä kuole jos en näitä kertaa, mutta mä vaan haluan osata. Mä haluan helpottaa omaa työtäni kaikin mahdollisin keinoin, kuitenkin silleen että varmasti opin ja onnistun itse. Sinänsä kyllä typerää tämmönen, nyt on vielä loma ja aivoja olis mukava lepuuttaa, mutta ei mahda mitään.

Koitan nyt keskittyä pakkaamiseen, sitten vois vaikka istahtaa kattoon Skinsiä ja neulomaan, vaikka se edellyttääkin taas uutta laastaria peukaloon. Totesin eilen, että mulle ei saa antaa sytkää silloin, kun mua itkettää ja kädet tärisee. Peukalossa on pieni palovamma, tommonen aristava patti, mutta ei siitä varsinaista haittaa eikä kipua ole. Ärsyttää vaan se, etten pysty neulomaan laastaroimatta sitä. Vois muuten napata mukaan Sormusten herran tai Narnian tai Kultaisen kompassin tai Potterin tai jotain, tekee mieli lukea. Tai sitten lukasen ton kemiankirjan läpi, onpahan vaihtoehtoja.



Sori, oli vaan pakko jakaa nää teidän tätä lukemaan eksyneiden kanssa. Hobitit on aina söpöjä ja no, en sano enempää.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

A drink for the horror that I'm in.


Itkettää. No ei vaan, piilarit oli silmissä yli kymmenen tuntia, alko vähitellen sattua silmien väsyessä. Vaikka kyllä mä itkinkin tänään. Ja kiemurtelin tuskaisena hermostuksissani leffateatterin penkissä. Ja vääntelehdin keskustorilla tupakansavun ja juoppojen keskellä, en lähde sinne toista kertaa verkkosukkiksissa. Enkä halua toista kertaa nähdä iskän isää siellä niiden seassa lapsia kiusaamassa. Ja olihan se kieltämättä aika järkyttävää todeta, että ihmiset tuijottaa yhtäkkiä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, koska mun hiukset vaihtoi torstai-iltana väriä jostain kummallisesta oranssin ja blondin sekoituksesta violettiin. Mukavan häröä.

Mutta niin. Mun piti tulla sanomaan, että tajusin tänään kunnolla muutaman asian. Ensinnäkin mun ikävä oli vähän turhankin suuri, ja musta tuntuu etten mä halannut läheskään tarpeeksi lujaa antaakseni ymmärtää sen. Toiseksi mä huomasin, että mun olo koheni huomattavasti, eikä tullut sitä pelolla odotettua mä-juoksen-ton-auton-alle-kohtausta. Elämä jatkuu eikä mun tarvitse sitä surra, enkä mä sano tätä nyt siksi, että mä oletan Miskan lukevan tän tekstin, vaan ihan siksi, että musta tuntuu siltä. Aika hyvä fiilis. En mä nyt oikeen tiedä, mitä tässä sanoa. Mä olen iloinen siitä, että tää meni näin hyvin. Mä itkin vain pari kyyneltä, sain puhuttua, ei tuntunut pahalta, vain vähän oudolta, mutta mä tiedän sen tunteen katoavan vähitellen. Loppuillastakin mulla alkoi olla tosi hyvä olo, normaali. Sellanen, että tällänen tän tilanteen kuuluukin olla. En nyt tiedä, ajatteleeko se samalla lailla kuin mä, mutta eiköhän sekin selviä ajan kanssa.

Nauran täällä itelleni... Uh. The Black Parade on ihana, mä olen kotona enää kaksi päivää ja niille on hyvä ohjelma. Huomenna siivoan ja käyn Lamminpäässä rauhoittumassa ja kaiketi itkemässäkin, ehkä kirjoitan kirjeen, kynttilän yritän löytää. Hirveetä ajatella että siitä on niin kauan... Ja että se viimeinen muisto on niin ikävä. Mutta ei se haittaa, mä muistan sen kauniina, iloisena ja hyvänä ihmisenä. Voi pientä enkeliä. Kuitenkin, maanantaina sitten Helsinkiin ja sieltä Joensuuhun, meikä hyppis ilosta, jos jaksaisi enää nousta tästä sängyltä. No jaa, ehkä aamulla sitten. Nyt ajattelin kirjoitella vielä jotain ja kuunnella musaa ja kieltää vatsaa murisemasta, en mä enää jaksa syödä. Kirjoittelen ehkä huomenna tai sunnuntaina, sitten olis luvassa pientä taukoa. Tekis mieli sanoa tähän loppuun vielä yksi asia, mutten taida, sanon sen sitten päin naamaa, kun seuraavan kerran nähdään. Sellasta.

torstai 26. heinäkuuta 2012

I survive on the memory of you.

Unetonta. Pyörin vajaan tunnin sängyssä, kunnes päätin ettei kannata edes yrittää, aivot käy kierroksilla ja siinä se. Nyt sitten oon tässä istuskellut ja miettinyt, että mikä tällä maailmalla on nyt hätänä. Just kun mä olen pääsemässä siihen rauhalliseen tilaan, jonka tarvitsen saavuttaakseni edes jonkinasteisen henkisen tasapainon, se pamauttaa kaiken kerralla niskaan. Ihan mielenkiintoinen ilmiö sinänsä. Ei siitä sen enempää.


Edistyminen on vaikea juttu. Häiritsevä. Mä istun muutaman tunnin päivässä sohvalla, tuijotan tylsistyneenä telkkaria ja neulon kivusta välittämättä. Se sattuu, mutten jaksa ajatella sitä. Nosta, neulo, nosta, neulo, toista yhteensä 35 kertaa, käännä työ ympäri, nosta yksi ja neulo 69 silmukkaa nurin, käännä ja toista koko homma. Monta sataa kerrosta, en laske niitä, lasken senttejä. Melkein 110 senttiä jo valmiina, aloitin kahden jälkeen sunnuntai-iltapäivänä. Eli oon istunut telkkarin edessä tällä viikolla enemmän kuin laki sallii. Muutama jakso Skinsiä, muutama dokkari, vähän Frendejä Roosan kanssa. Adelen kaksykkönen läpi pariin otteeseen. Suurinta pudottajaa äitin kanssa kahvin ja lakanoiden taittelun kera. Täytyy tehdä enemmän kuin yhtä asiaa kerrallaan, ja sitten tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. 110 senttiä ei riitä, pitäisi olla ainakin 150. Laiska olo. Nytkin pitäis neuloa...

Tumblr inspaa taas. Huomenna pitäs kattoa pari leffaa, vahtia siskoa ja käväistä pankissa, värjätä hiukset ja siivota. Ja hävetä rahankäyttöä. Ostin tänään ne lasit, ja aloin hihittää bussissa, kun tajusin, etten pysty maksamaan niitä. 104,80 euroa, en pysty maksamaan kortin käyttörajojen takia. Eli fuck, täytyy pyytää iskältä viitisen euroa ja nostaa satanen, ja panikoida, että hukkaan sen matkalla optikolle. Ei näin. Ja piilaritkin tuli tänään, nauroin ja katselin pakettia, laskussa lukee "ÄLÄ MAKSA, AIHEETON" kirssankorkuisin harmain kirjaimin ja siinä on 12 x 5 piilolinssiä. Ja minä vaan nauran ja itken verta, kaheksankymppiä. Enkä edes puhu niistä koulukirjoista, laskettiin tänään mun kirjoja ja se hinta alkoi huippaamaan, että kiva miettiä sama luku tuplasti, Roosakin on lukion ykkösluokkalainen. Kyllä ottaa aivoon.


Vois ehkä mennä tonne parvekkeelle istumaan. Raikasta ilmaa ja hengenahdistuskohtaus, koska unohdin allergialääkkeeni ja iskä on sitä mieltä, että se lääkärissäkäynti vois olla jo aiheellinen... Kivat heinille ja pujolle. Taidan toimia.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

I'll be my own savior standing on my own two feet.

Aluksi pahoittelen, jos joku pelästyi tota viimeöistä tekstiä, mä sain Skinsistä ja musasta ja ajatuksista ihan hirvittävän inspin ja siinä sitä sitten mentiin. En oo lukenut tota kertaakaan läpi, että se on mikä on, täysin fiilispohjalla ja liikoja ajattelematta kirjoitettu pläjäys. Ei siitä muuta.

Pari viime päivää on kuluneet musiikkia kuunnellen neuloessa, Skinsiä ja jotain randomohjelmia kattellessa, keittiössä ja muualla talossa hääräillessä ja kaupungilla pyöriessä, kinastellen ja toisia rauhoitellen. Muun muassa vietin tossa vajaan tunnin ja keskustelin Himpulan kanssa siitä, miksei meille voi ottaa mitään lemmikkiä. Pöhkö pirpana, kyllä mä tiedän ja ymmärrän miksi se haluaisi jonkun elukan, kyllähän mäkin haluaisin. Me ei vaan voida.

Kauheesti tekis mieli tehdä kaikkea. Toi kaulahuivi on nyt joku 70 senttiä pitkä, parimetrinen siitä pitäs saada ja lisäks hapsut. Pitää ommella laukku ja reppu, tuunata vaatteita. Iskä heitti mulle jonkun armeijan aikasen paitansa, siitä vois kehitellä jotain. Ja kirpparit taas, apua. Radiokirppis vie mut vararikkoon. Viikon sisään mukaan on tarttunut kengät, farkut, kahvimuki ja palestiinalaishuivi. Kaikkea muutakin kivaa on löytynyt mekoista kahvipurnukoihin, mutta olen rahaton enkä pysty ostamaan ihan jokaista vastaantulevaa ja niin ihanaa härpäkettä. Täytyy muistaa, että kuukausikortti ei ole ihan halpa kaveri, koulukirjat on vielä mukavampia, ne kehykset pitäis hommata ja opiskelijakortti on tilauksessa ja vaikka mikä muuta. Apua.

Mietin, että pitäisi varmaan koittaa kuvailla noita tekeleitäni, jos ne joskus valmistuu. Paino sanalla jos. Mä en tiedä, oon niin surkea toteuttamaan mitään. Nyt ei nukuta, taidan istua keskelle lattiaa ja leikellä ton hameen, tai tutkailla sitä paitaa. Katsotaan, kumpaan päädyn.

On scraps and pieces left behind.


Mulla on ikävä sua.

No mutta tietysti sulla on. Mitä muuta sä voisitkaan tuntea, jos mä itsekin ryven täällä itkuisissa unissani, havahdun kymmeniä kertoja yössä kasvot tyynyä vasten ja tyyny kyynelistä märkänä, aamulla kohtaan peilissä taas eilistä heiveröisemmän haamun, joka ei enää jaksaisi yrittääkään kestää tätä elämää? Ja silti mä täällä mietin, etten saa olla näin hömelö, en saa kertoa sulle, miten kamalalta ja tukahduttavalta tämä tuntuu, miten se syö mun sisuskalujani ja korventaa sielua, kuin joku tunkisi tulessa pidettyä metallista tikkua nielusta alas aina vatsan pohjalle asti. En mä voisi sellaista sulle sanoa, sähän säikähtäisit, hyppäisit ensimmäiseen junaan ja pamahtaisit mun ovelle silmät suurina ja kosteina huolesta ja kaipuusta, ja sä nappaisit mut syliisi etkä enää päästäisi irti. Ja mä itkisin itseni tyhjäksi, jättäisin jälkeeni vain kuoren, jonka sä taas täyttäisit ilolla ja hymyllä ja rakkaudella ja onnellisuudella ja kaikilla maailman kauniilla asioilla. Ei, mä en todellakaan kerro sulle mitään.

Niin on mullakin sua, mutta yritetään jaksaa vielä hetki. Ei tää enää kauaa kestä.

Sama vanha valhe. Mä en vain lakkaa uskomasta siihen. Vielä vähän aikaa, ei enää kauaa, kohta se on ohi, sitten alkaa taas uusi ja kaunis ja onnea pursuava aika. Me syleillään ja halaillaan ja puristetaan käsiä ja suukotellaan ja ollaan niin hehkeitä ja nuoria, meitä katsotaan hymyillen ja ajatellaan, että onpa tuo nuori lempi niin kaunista. Eihän tuollaisessa voi olla mitään ongelmia, kumpikin hymyilee ja on niin onnellinen, kaikki on kaunista ja todellista ja niin taivaallista, voi kun itsekin voisin taas elää tuota kaunista rakkautta. Olisin kaunis ja nuori ja onnellinen ja tulevaisuus olisi vasta edessä, kaikki haaveet yhdessä vanhenemisesta ja naimisiinmenosta ja yhteisistä lomista ja onnenhetkistä ja toivotuista lapsista ja lapsenlapsista ja hääpäivistä ja elämän kauneudesta. Kaikki se olisi edessä ja oltaisiin intoa täynnä.

Onhan sulla kaikki hyvin siellä? Ole kiltti ja sano rehellisesti, älä pimitä mitään. Mä todella välitän, sä voit luottaa muhun.

Hymyilyttää ja lämmittää, tietysti suhun voi luottaa. Sähän olet niin ihana ja täydellinen ja oikea, sä oikeasti välität, sä kuuntelet ja lohdutat ja kerrot kaiken ja kuuntelet kaiken, autat aina kun tuntuu pahalta ja olet niin mahtava. Tietysti sulle kerrotaan aina kaikki, sinä olet turvallinen ja luotettava ja huolehtiva ja aina niin hyvä ihminen, annat kaikkien viat anteeksi ja saat antamaan sinullekin anteeksi, vaikkei sinussa mitään vikaa olekaan. Olet niin hyvä, uskomaton, täydellinen. Minun puuttuva palaseni.

Höperö, tietysti kaikki on hyvin. Ei mulla ole mitään hätää, muista se. Oot mulle rakas.

Minä lähetän viestin ja huokaisen päästääkseni valheen mädättämän ilman pois keuhkoistani. Taas minä sanoin sen, mitä toivot kuulevasi, tiedän sinun taas uskovan sen ja sinun olevan onnellinen siitä tiedosta. Olet niin hellyttävä uskoessasi sanani, joilla minä suojelen sinua pahuudelta. Niiden avulla sinä muistelet minua hyvällä, kun päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja lopulta kuukaudet vuosiksi. Minä hymyilen laskiessani kännykän pöydälle, näen sen näytön loisteen sammuvan ja pakenen huoneesta ennen, kuin se herää taas eloon. Minä tunnen kutsuvan viileyden kutittavan ihoani, minä seuraan sitä ja tunnen kylmien metalliosien pistävän kosketukset ihoani vasten. Äänet kutsuvat minua luokseen, ilma hyväilee minua, se puristuu ympärilleni ja hiljentää nopeasti muut äänet, se hukuttaa jostain kaukaa kuuluvan tutun piippauksen. Tiedän sen tulleen, vaikken sitä enää kuulekaan, ja hetken katumus rutistaa rintaani. Hitto, tämä oli virhe. Ajatus kaikuu päässäni, suljen silmäni ja kohtaan maan ymmärrykseni menettäneenä.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Ääni ajatuksen mua hetken lohdutti.


Jos muistan ostaa sytkärin, ei tarvii tulta pummata
Jos aurinko käy takaapäin, se piirtää varjoja
Ehkä teoistamme pienimmät, juuri ikuisiksi jää
Jos suuni pidän supussa, vitut, täytyy yrittää

Ulkona on sininen taivas, joitain hassuja pilvenhattaroita, luonto loistaa vihreänä ja minä makaan peiton alla koska paleltaa. Hieman jännittää, tutkailin tässä siitepölytiedotetta, jonka mukaan mulla on hyvin todennäköinen kuolema edessä. Mun syömien pillerien määrä vaan kasvaa koko ajan, enkä syö edes omia lääkkeitäni. Vitamiinit on omat, allergialääkkeet iskän ja nyt tää viimeisin jollain lailla lihaksien jännitykseen vaikuttava pilleri on äitin ja iskän reseptillä. Jotenkin vammanen olo, mut ei kai se mitään. Ehkä mä selviän.

Viimeisimmät illat on olleet jollain tavalla jänniä. Seikkailen yhdentoista aikoihin kotiin bussilla, jään liian aikaisin ja kävelen viileässä illassa kotiin asti. Pidempää reittiä, koska äiti on alkanut toitottaa varovaisuudesta, kun Emmalle oli alettu flirttailemaan kaupungilla alkuviikosta. Pidempi reitti kulkee vähän enemmän asuttua katua, joten kai äiti on siitä tyytyväinen.

Äh, outo olo. Suomirokkia ja poppia ja iskelmää ja vaikka mitä soi ja mä haluan istahtaa autokatokseen ja opetella taas käyttämään puukkoa, ihan vain että saisin tekemistä. Tai alkaa neuloa jo uutta syksyä varten. Mistä sitä tietää, kuinka paljon ehdin neuloa koulun alettua? Voisin tehdä tutkimusmatkan kirjastoon, kirjakaupoilla pitää käydä Roosan kanssa, optikot täytyy kierrellä. Uus värinpoisto täytyy tehdä. Lamminpäässä on käytävä, lauantai varmaan sopisi. Silloin tulee vuosi täyteen siitä, kun nähtiin viimeisen kerran. Ja no, muuten ajattelin käyttää ensviikon siivoamiseen, järjestelyyn, pakkaamiseen ja sensellaiseen. Säätämiseen. Ajatteluun. Kuulostaa ihan hyvältä, nyt vois ottaa tosta puikot ja langat mukaan, etsiä lasit ja istahtaa vaikka katsomaan jotain leffaa, siinä samalla sais vaikka neulottua vähän matkaa jotain kaulahuivia.


Nyt sä peseydyt, kaadut sänkyymme
Ja käännät selkäsi
Mä pimeydessämme mietin mitäs jos
Ei koskaan noustaisi

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Your life will never be the same on your mother's eyes.

Päivä koostui tiskaamisesta, pyykkäämisestä, vetyperoksidinkatkuisesta värinpoistosta, bussimatkoista, puheripuleista ja ainakin yhdestä läheltä piti -tilanteesta, eikä nyt todellakaan ollut tarkoituksellista, joku kuski vain päätti, että mäpä peruutan tässä tälleen yllättäen ton likan ja muutaman taksikuskin päälle. Onnistuin väistämään, vähän kyllä säikähdin, äiti sanoi mulle ennen kotoa lähteä vain muutaman sanan. Oo varovainen.

Jännä viikko takana. Mä olen taas miettinyt ihan liikaa, ja kuitenkin pysynyt positiivisena. Vähän on joka päivä tullut takapakkia, mutta yritän. Ihan tosissani yritän, en muista, koska olisin viimeks ihan oikeasti yrittänyt tehdä itsestäni onnellisen vain omin voimin. Saatan ensviikolla, tai sitä seuraavalla yrittää eristää itseni muusta maailmasta, kadota metsiin talsimaan ja meidän pihalle istumaan ja lukemaan ja verestämään veistelytaitojani ja ompelemaan ja taiteilemaan, en oo ihan varma. Tavoitehan on saada mieli nollattua, mä yritän pitää sellaisen viikon, jolla en yksinkertaisesti ajattelisi tapahtunutta. Vaikeeta se on, mun mieli on liian vaikea vastus itselleen, se menee oman mielensä mukaan, se päättää kaiken itsekseen. Vaikea hallita.

Tiedättekö, mua häiritsee taas se, etten oo kuvannut vähään aikaan... Pitää yrittää harrastaa sitäkin. Että kun sais sen kameran. Pitää kattoo, tää kahen viikon palkka menee ainakin osittain uusiin laseihin, sitten on pakko koittaa säästää yllättäviin ja vähemmän yllättäviin menoihin Placeboon. Mutta olkoon näin, mä yritän keksiä jotain luovaa, nyt menen nukkumaan, huomenna syödään kakkua Emman synttäreiden takia ja sitten ois tiedossa leffailtaa. Ai niin, mua luultiin eilen taas vaihteeks 15- ja Emmaa 20-vuotiaaks. Että on ihanaa, oon siis kasvanut kaks vuotta ulkonäkönikin perusteella, ja Emma on pysynyt samanikäisenä...

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Manaa maan alle jokainen mies.

Pää räjähtää. Mä tarviin sen oman kämpän. Tai edes äänieristetyn huoneen. Jotakin. Ettei mun tarvitsisi tulla ulos täältä, kun joka kerta tulos on sama. Mä palaan huoneeseen ja paiskon ovia stereotyyppisen teinin tavoin, enkä mä ole normaalisti sellainen. Mä en vaan kestä veljeä. Äsken se kompastui tietokoneen johtoon, koska halus välttämättä kikkailla jotain siinä liukkaalla lattialla, mikä ei todellakaan ole hyvä alusta keppien kanssa. Kaiken järjen mukaan meitä kolmea vanhempaa ei-aikuista syytetään asiasta saman tien, meidän pitäisi vahtia ja auttaa. Millä vahdit ja autat, kun jätkä aukoo päätään, vittuilee ja haukkuu, ei anna koskea ja uhkaa milloin milläkin tavoin? Mä en jaksa edes hävetä omaa käytöstäni kunnolla, mä ymmärrän että sitä pitää paapoa ja se saa nyt kaiken anteeksi ja kaikki on sille epäreilulla tavalla ystävällisiä ja auttavaisia, mutta mä en jaksa. Meillä on liian samanlaiset luonteet, jos ruvetaan aukomaan päätään niin kumpikaan ei anna periksi, joko haukutaan toinen kyyneliin puolustuskyvyttömäksi tai vedetään turpaan tai meidät revitään eri huoneisiin tai poistutaan tilasta ovet paukkuen ja jatketaan huutamista ja raivoamista ovien takaa. Mä en ole samanlainen muita kohtaan. Mä sanoin jo kuukausia sitten iskälle, etten välttämättä pysty elämään ton apinan kanssa. Ja se vaan nauro, että on pakko. Ei todellakaan ole, mä en halua jatkaa tätä.

Anteeksi, että tuun tänne itkemään tämmöisiä. Mä en vain pysty poistumaan huoneestani. Mun täytyy päästä pois ja äkkiä. Mä en pysty enää edes istumaan keittiön pöydän ääressä syömässä, se tuli tänään sinne ja katto mua pari sekuntia ja ilmotti ettei todellakaan tule samaan tilaan, mä hillitsin haluni huutaa sille, ettei tarvii ilmottaa asiaa erikseen kun ei muakaan huvita kattoo sen paskantäytteistä naamaa... Ja eilen mä jouduin menemään meidän etuovelle, pihapuolelle juomaan, koska äitin mielestä oon maailman hirvein tytär, koska huomautan siitä, että jätkä vois joskus pitää turpansa kiinni, koska kaikki tietää muutenkin, että sillä on tylsää. Menee hermo, mä en jaksa, tukehdun tässä taas vaihteeksi itkuun saman asian takia. Mä vihaan tätä, mulla ei ole enää pakopaikkaa. Ei tule ikinä olemaan.

Itke silmäsi sameaksi
Pure halki nuo punaiset huulet
Huuda äänesi käheäksi
Minä en lähde luotasi mihinkään

Kolmesataakaksikymmentä ja neljä päivää kärsimystä. Saanko tunkea itseni pimeimmän komeron pimeimpään nurkkaan ja unohtua sinne, kunnes pääsen täältä pois?

lauantai 14. heinäkuuta 2012

I feel lost in myself, there's an alien in me.

Tähän päivään on mahtunut pari järkytystä ja siitä johtuu se että meikä kuuntelee taas Tokio Hotelia ja otsikko on Alienista ja oon ihan angstinen... Apua, Essi päivitti mun tietoja ajan tasalle. Hui kamala, pelottavaa miten nekin jätkät on kasvaneet ja muuttuneet ja musiikkia ei silti ole tullut... Okei säästän teidät tältä.

Angstituttaa vähän muutenkin. Kovasti oon pyrkinyt hymyilemään ja olemaan iloinen, ja niinhän mä olenkin. Vai pitäisikö sanoa tyytyväinen, toistaiseksi riittävä, hetkellisesti hyväksyvä, mikä sana sitä voisi kuvailla? Onnellisuus olisi se toive, mutta ei todellakaan, ei ikinä. Se vaatisi niin paljon enemmän, sellaista positiivisuuden tunnetta mä en voi kokea vähään aikaan. Ehkä sitten, kun pääsen Joensuuhun asti, ehkä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mikä saisi mut saman tien pilviin, mutta se on mahdotonta.

Olen fanityttöillyt, siivonnut, järjestellyt, repinyt papereita, purkanut ja täyttänyt laatikoita, unohtanut syödä, syönyt liikaa, tuijottanut peiliä, hymyillyt ja irvistellyt, vääntelehtinyt, miettinyt, kirjoittanut, pohtinut, kaivannut, tylsistynyt, haaveillut. Istunut paperien ja laatikoiden keskellä lattialla ja laulanut ja muistellut helppoja aikoja. Katsonut vanhaa kuvaa, vuosimallia 2004, takana teksti 11.11 -04 10 V:N TULOS iskän turvallisella ja selkeällä käsialalla kirjoitettuna. Viisi lasta istuu pihakeinussa kylki kyljessä, osittain toistensa sylissä, hymyilee leveästi lapsenkasvoillaan, paitsi pienin, joka tuijottaa kameraa järkytyksestä totisena. Suloista.

Hitto, kuolen koska Kaulitzit duettona acapellana, ei näin. Noloa, vois mennä nukkumaan. Mutten haluaisi. Haluaisin mennä meidän pihalle märälle nurmikolle istumaan, antaa kaatosateen rikkoa maiseman ja aiheuttaa kylmiä väreitä, muistaa miten edelliskesänä olin jäädä yöksi sateen samentamaan metsään, koska pää oli hajota, sieniystäväinen kielsi ja jatkoin kotiin asti. Let's run into the pouring rain, to feel that we're alive again. Kiva muistella taas tämmösiä illalla, varmasti saankin unta näiden jälkeen. Pari viikkoa jäljellä ennen kesän virallista muistelen-itseni-hengiltä-päivää, pitää mennä sinne haudalle pian. Mä vain en tiedä, kuinka. Yksin vai jonkun kanssa? Tai ei jonkun, vaan sen tietyn ihmisen.

Nyt loppu angstaus. Mä menen pesemään hampaat, pistän Humanoidin soimaan, rauhoitun ja yritän nukkua. Huomenna leikin taas vaatteilla ja meikillä tai ainakin yritän, vietetään vähän leffailtaa pikkusten kanssa. Että kun tekisi mieli kirjoittaa, mutta minne mä muka tekstin pistäisin? Mitä kirjoittaisin, kenestä ja kenelle? En mä enää osaa kirjoittaa, täytyy vain hyväksyä se ja olla hiljaa ja jättäytyä taakse muiden estradilta.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Welcome to the creepshow.

Tämä. Tämätämätämätämätämä. Rakastuin. Kuunnelkaa, tai no, lukekaa käännös. Ja kuunnelkaa laulua. Kuulostaa kauniilta ja lyriikat. Teen kuolemaa.


Ehkä mä tavallaan edistyn. Ainakin omasta mielestäni. Mä käytän yli puolet ajastani muistelemalla. Käyn muistoja läpi, koska olin iloinen, koska ahdisti, koska olin haljeta onnesta, koska halusin rikkoa kaikki kellot ja pysäyttää ajan, pitää kaiken muuttumattomana loputtomasti. Tiedän varsin hyvin, että muutama kaveri haluais nyt kalauttaa mua halolla päähän ja kieltää sen multa. Mutta kun se tuntuu parhaalta tavalta. Miksi mun pitäisi unohtaa, miksi mun pitäisi katkeroitua, miksi mun pitäisi kieltäytyä puhumasta asiasta, miksi mun pitäisi haukkua se lyttyyn, miksi mun pitäisi inhota sitä, miksi mun pitäisi toimia kuten odotetaan ja käsketään, jos näin on musta parempi? Mä muistelen kaikkea hyvää, mä talletan kauniit hetket päiväkirjani sivuille, kirjoitan sinne muistiin asiat, joita ei sovi unohtaa. Ja koko ajan tuntuu paremmalta. Joka hetki tuntuu vain enemmän siltä, että näin on hyvä. Joka hetki tajuan uudelleen, että mulla on ihan helvetin paha ikävä Miskaa, että mä haluan halata sitä niin että käsiä alkaa heikottaa ja hymyillä sille ja sanoa sille kaikkea, mutta ei siinä ainakaan mun mielestä ole mitään pahaa. Nyt viimeistään pidätte mua tärähtäneenä paskanpuhujana, mutta ei se mua kiinnosta. Mä haluan pitää kiinni mulle tärkeästä ihmisestä ja mä haluan olla sille luotettava ystävä, mä haluan sille pelkkää hyvää. Tietysti mietin jatkuvasti, olenko mä sille pahaksi, mutta se mun täytyy selvittää siltä itseltään.

Anteeksi nyt aivan valtavasti sitä, etten todellakaan pyydä tosissani anteeksi sitä, että musta tää on hyvä tapa käsitellä asiaa. Jos joku nyt ärsyyntyy mun ajatustavasta, niin ärsyyntyköön. Mä tiedän aiheuttavani kiusallisia hiljaisuuksia, kun yhtäkkiä alan selittää jostain Miskaan liittyvästä asiasta ja kaverit kattoo mua silleen et "voi vittu älä nyt taas alota", ja hiljenen itsekin kiusaantuneena niiden reaktiosta. Musta vaan tuntuu paremmalta puhua jatkuvasti, mä en tajua, miten esimerkiksi Roosa kestää näitä mun vuodatuksia useasti viikossa, kun puheripuli iskee ja selitän kaiken mahdollisen tästä aiheesta ja lisäksi jotain koulusta ja töistä ja ruuasta ja mummusta ja juomisesta ja siitä että pakotan Emman tekemään tumblrin. Tiedän olevani friikki ja olen ylpeä siitä, vaikka se ajaa mut itsenikin hulluuden partaalle. Menkää pois jos ette kestä sitä.


Niin, nyt vain iski tämmöinen. Mua hymyilyttää kamalasti ja tekisi mieli vaikkapa soittaa Miskalle ja nauraa että tänään tulisi viis kuukautta täyteen ja vaikka mitä muuta hullua, mutta taidan säästää sen mun mielenvikaisuudelta ja odottaa vaan että nähdään kasvotusten. Voisin selittää tähän vielä kaikenlaista sontaa neulesuunnitelmistani, koreapopista, työpäivistä, hauskoista mummoista, liiallisesta syömisestä ja liiasta kuumuudesta, sisustussuunnitelmista ja halusta piirtää ja lainata Potterit kirjastosta sekä pahasta lävistyskuumeesta ja vaikka mitä muuta jännää, mutta mä en yksinkertaisesti jaksa, mä menen suihkuun ja ärjyn taas turhautuneena korvalleni, joka ei ole puoleen vuoteen mitään muuta tehnytkään kuin mennyt lukkoon melkein joka aamu ja jota joudun kohta taas menemään arvauskeskukseen tutkituttamaan ja sitten menen suihkuun ja huomenna äiti ja iskä tulee ja joudutaan tyyliin viemään äiti ensiapuun järkytyksen takia, kun se tajuaa Elmerin jalan tilan. Ihan sama, liian pitkä lause ja mä menen tutkimaan kuvia, morot.



tiistai 10. heinäkuuta 2012

Breakdown.

Vanhainkodissa haisee kuolema. Ja vanhuus. Ja paska.

Kotona ei ole kivaa, veljen sääri murtui kahdesta kohtaa, se on tyyliin koko loppukesän keppien varassa ja asuu nyt sitten alakerrassa, koska me ei ruveta kantamaan sitä portaita ylös ja alas. Hirveä huuto ja parkuminen, ei saa koskea muttei pärjää yksinkään, ollaan kaikki paskiaisia ja silti täytyy olla koko ajan auttamassa. Sairaalassa sanottiin että voidaan ottaa sisään, ei silti jäänyt... Kunpa oliskin, ne sais sen sentään hiljennettyä lääkkeillä, täällä kotona ne ei ole tarpeeksi vahvoja hiljentämään sitä parkumista. Mä ja Roosa itketään täällä, koska se kuulostaa aivan hirveältä ja kumpikaan ei kestä nähdä sitä kipua, Hilma ei uskalla olla lähelläkään, mummu joutuu hoitamaan kaiken yksin. Sillä kuitenkin on tavallaan väljin suhde, se pystyy olemaan ammattimaisempi tässä. Äitille ei kerrota mitään ennen kuin se astuu ovesta sisään, sen loma vaan menis pieleen. Kärsitään sitten kaikki täällä sen takia, että jätkät ei osaa olla loukkaamatta itseään trampalla.

Väsyttää.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

I close my eyes and drift away.

Tukehdu omaan hengitykseesi, menetä näkökykysi omiin kyyneliisi, palellu omaan vapinaasi. Nyt sattuu, mä tiedän että se johtuu syömättömyydestä, mutta miten mä uskaltaisin syödä mitään, kun tiedän että se tulee saman tien ylös järkytyksestä?

Ei mulla taaskaan mitään hätää ole. Mä olen vain hullu, täysin normaali itseni. Muutamaa liikaa houkutellutta spontaania autonallejäämissuunnitelman toteuttamisyritystä rikkaampana. En todellakaan tajua miksi mä ajattelin niin, mä vaan jotenkin menetin kontrollin... Mietin, miten helppoa olisi ollut vain päättää se kaikki. Ei olisi tarvinnut enää hetkeäkään yrittää hillitä itseään, olisin vain päästänyt viimeisistä itsesuojelun rippeistä irti ja ottanut muutaman juoksuaskeleen, mulla oli tilaisuuksia vaikka kuinka paljon. Miksen mä tehnyt sitä? Olisin aiheuttanut seitsemälle henkilölle tuskaa, pelkoa, järkytyksen, traumoja. En tiedä, oliko se oikeasti se syy siihen, että mä pysyin jalkakäytävällä. Ehkä myös se, että se olisi todennäköisesti nähnyt mun kasvot viimeisen hetken ajan... Mä en tiedä. En mä halua tehdä sitä, se vain tuntui siinä tilanteessa liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Helpolta tieltä mulle.

Jälkikäteen istuin päättärillä ja tuijottelin purppuraiseksi värjäytynyttä taivasta. Onko mulla oikeasti tulevaisuutta täällä? Tulenko mä saavuttamaan ainuttakaan tavoitettani tässä elämässä? Tuleeko musta ylioppilas, opiskelenko itselleni ammatin, saanko enää ikinä kirjoitettua mitään, mitä voisi kutsua edes novelliksi, onnistunko ikinä korjaamaan itseäni niin, että pystyn katsomaan peiliin ajattelematta, miten säälittävä ihminen siitä heijastuu takaisin? Itkenkö ikinä onnesta katsoessani jotakuta mulle rakasta ihmistä, tuleeko mun elämässä ikinä olemaan sellaista ihmistä, jota suojelen koko olemuksellani? Mä en halua kenellekään samanlaista elämää kuin itselleni. Mä en tiedä ajatusta, että jossain on ihminen, jonka mieli on samalla lailla hajalla kuin mun omani, jopa pahemmassa kunnossa. Miten mä edes kehtaan valittaa tällaisesta?

Lopetan. Iltapäivällä konfirmaatiokuvaus, mä en jaksa tehdä itselleni mitään. En raahaudu suihkuun, en harjaa hiuksiani, vedän eilisten meikkien päälle uudet tuhrut. Tappelen itseni jotenkin sinne kirkolle, vaikka tiedän varsin hyvin, että se tekee pahaa. Yritän pysyä hereillä huolimatta siitä, että nukuin ehkä paskimmat unet kahteen viikkoon, heräsin pelästyessäni lokkien kirkunaa melkein niin, että itketti. Sairasta, milloin musta tuli näin säikky? Ja minkä takia mä kirjoitan taas biisejä?



I pulled away to face the pain
I close my eyes and drift away
Over the fear
That I will never find a way
to heal my soul
And I will wander until the end of time
Torn away from you


My heart is broken
Sweet sleep, my dark angel
Deliver us from sorrow's hold
Over my heart


I can't go on living this way
I can't go back the way I came
Chained to this fear
That I will never find the way
to heal my soul

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Just another box of memories.

Joskus sitä miettii, olisiko helpompaa olla katkera ja vittumainen ämmä. Olisiko helpompaa jatkaa eteenpäin, kun voisi vain inhota ja vihata ja pitää itseään parempana, ajatella, että parempi kun kaikki on ohi? Kaikki vain muodostuu vaikeaksi, kun on pakko todeta, etten ikinä pystyisi siihen. Mä en inhoa ihmisiä. Mun mielestä ihmiskunta on perseestä, ihminen on maailmankaikkeuden pahin hirviö ja se täytyisi hävittää maailmasta, ja ajoittain mä mietin, miten julma olen toivoessani lasta tähän hirveään paikkaan, jota itsekin olen ollut luomassa. Jokaisessa ihmisessä on pahaa, niin on myös hyvääkin. Siksi on vaikeaa olla katkera, ajatella, että mun kuuluisi inhota sitä, vaikka sitä odotetaankin. Kai mä olen vain outo, mutta mä välitän edelleen. Mä päätin antaa itselleni luvan välittää, miksi mun pitäisi haaskata se kaunis tunne vain siksi, että mun odotetaan inhoavan sitä ja karttavan sitä viimeiseen asti?

Kieltämättä ajatuskin sen näkemisestä saa aikaan lievää pakokauhua. Mä en yllättyisi, jos seuraavalla tapaamiskerralla alkaisin itkeä hysteerisesti ja saisin paniikkikohtauksen ja juoksisin karkuun, se olisi aika normaali reaktio multa. Yhtä hyvin saattaisin vain hymyillä leveästi, kysyä miten menee, katsoa sitä kaunista ihmistä iloiten siitä, että se on olemassa, että mä olen etuoikeutettu saadessani tuntea sen. Koska mulle on aivan sama mitä muut asiasta ajattelee, musta siinä on yksi kauneimpia ja hienoimpia ihmisiä maan päällä. Persoonallinen, rohkea, älyvapaa, välittävä, rehellinen, luotettava, yllättävä, päättäväinen, rento, vahva. Anteeksi, jos tää kuvailu kiusaa jotakuta, näin mä vain näen sen ihmisen. Mä löydän kaikista ihmisistä jotain hyvää, ehkä se on outoa, ehkä ei, en välitä. Mä inhoan edelleenkin paskanpuhumista, mä en tee sitä perusteettomasti ja siitäkin tulee huono omatunto. Vielä muutama viikko sitten puhuin yhdestä ihmisestä paskaa ja se inhotti mua, mä myönnän olleeni ja olevani edelleen kateellinen sen saamista hyvistä asioista elämässä. Nyt mä kuitenkin olen päättänyt olla iloinen sen puolesta, mä tiedän, että hyvin suurella todennäköisyydellä, melkein sataprosenttisen varmasti ärsyynnyn taas, jos tapaan sen kasvoista kasvoihin, mutta mä aion silti hymyillä sille ja olla sille ystävällinen, reilu. Ehkä mä joskus sanon sille suoraan päin naamaa, että kadehdin sitä, koska se on saanut niin paljon hyvää, mutta että haluan arvostaa sitä sen takia. Se ansaitsee kaiken hyvän samalla lailla kuin muutkin, vaikka itse olenkin poissuljettu tältä hyvää ansaitsevien listalta.

Kunpa seuraavat neljätoista päivää menisi nopeasti. Kahdeskymmenes päivä mä heitän värin päähän, maalaan kasvoilleni sotamaalauksen, heitän mahdollisimman provosoivat vaatteet päälleni, haistatan paskat ihmisille ja olen mikä olen. Pakkaan kamani ja ainakin haaveilen istuvani viisi tuntia junassa kohti toista paikkaa, kohti rakasta ystävää potenssiin kaksi. Kallis reissu, mutta ajattelen ansaitsevani sen, olen itse säästänyt siihen rahat, saan töistäkin muutaman sata euroa palkkaa. Töissä lupaan olla korrekti, en provosoi, mietin tarkasti vaatteeni, hymyilen vanhukselle, autan tätä, kuuntelen ja arvostan elämänkokemusta. Varmasti saan kommenttia siitä, että mulla on nenälävistys, punaiset hiukset aiheuttaa varmasti närää, joku saattaa närkästyä hyvinkin pahasti mun takia, äiti saanee lomalta palattuaan kuulla valitusta siitä, miten huono tytär mä olen ja miten olen jonkin sortin satanisti ja hullu ja kamala ihminen. Ei se mitään, en ole, pyrin vakuuttamaan muut siitä. Ei vanhuksien ole pakko mua hyväksyä, mä hyväksyn itseni niiden puolesta.

Voisin siivota taas. Vähän järjestellä, muokata, pohtia miten kaikki näyttäisi paremmalta. Sulkea oven mummulta, ettei se tule selittämään mitään, ja juosta estämään sitä jos se yrittää siivota alakertaa. Mun reviiri, ei siihen saa koskea, mä kyllä huolehdin meidän kämpästä, mä teen pienemmille ruuan ja ruokin itsenikin, vahdin että ne tulee kotiin eikä ole liikaa koneella, ettei syö kaapista ihan mitä sattuu, ettei katsota elokuvia, joihin ei ikä riitä, ettei lähdetä uimaan ilman valvojaa, ettei tapella liikaa. Mä osaan kyllä, mä huolehdin kaikki neljä, mä pystyn siihen. Huvittavaa, että Roosa on tässä asiassa ehkä se vaikein tapaus, mä vannon murhaavani sen, jos se tulee yhtenäkään päivänä kotiin jotain limsaa vahvempaa juoneena. Ei sillä, että haluaisin kontrolloida sitä, kyllä se saa juoda ja saa pitää hauskaa, mä vain haluan, että se ei sen takia joudu vaikeuksiin. Ettei tulisi ongelmia.

Pendulumia. Mä vain istun sängyllä jalat ristissä, villapaita päällä, täällä on kuuma. Kynsi on halki, kaikki on lakattu kirkuvalla punaisella, huulet taidan maalata samalla periaatteella. Hiukset on oranssit, väri ei pysy koskaan. Pikkupoika, jota hoidin syksyllä, tuijotti mua eilen kovasti pohtiva ilme kasvoillaan, puristi äitinsä kättä ja frisbeetä toisessa kädessä, mittaili mua. Ei tunnistanut, että verkkosukkahousujen, tennarien, farkkutakin, punaisten huulten ja mustien aurinkolasien takana on se villaneuleeseen ja farkkuihin pukeutunut blondit hiukset ponnarille sitaissut tyttö, jonka kanssa syksyllä leikittiin lääkäriä hyvän kaverin kanssa. Haluan sellaisen pienen keijupojan meille kotiin, haluan kaapata sen syliini ja katsoa sitä viattomuutta. Miten lapsi voi olla niin kaunis, miten lapsi voi hyväksyä sut niin mutkattomasti, jos vain päättää pitää susta?  Neljätoista vuotta sitten Roosan kanssa leikittiin ja tuijotettiin äidin vatsaa, koska se vauva tulee näkyviin? Mä ikävöin lapsuutta. Antakaa mulle kamera, jotta mä voin tallentaa sitä seuranneen nuoruuden ja muiden lapsuuden, ettei se katoaisi jäljettömiin ja unohtuisi, kun sivuja selataan eteenpäin ja unohdetaan kelata taaksepäin, jotta ymmärrettäisiin tulevaa paremmin.

Drive away.

Haluan istua keskelle hiljaisuutta, hymyillä leveästi ja tervehtiä kuolemaa iloiten, unohtaa edelleen jatkuvan pahan ja hyvän, vastaanottaa uuden pahan ja hyvän, puristaa lämpimästi kättä jokaisen vastaantulevan kanssa, halata rakkaita tiukasti, suudella rajusti tärkeintä, antaa unelmani turvallisiin käsiin ja sallia jonkun muun tehdä niistä totta, jotta niistä tulisi kauniimpia ja parempia. Haluan saada kaiken pahan anteeksi ja halata itseäni tiukasti, pitää itseäni koossa samalla, kun vaivun pimeiden massojen keskelle ja puhdas unohdus vaientaa mielen lopullisesti. Haluan kirjoittaa viimeiset lauseet paperille ja kuiskata viimeiset mietteeni toisiin korviin, hymähtää viimeisen kerran, kuunnella viisaudet vielä kerran läpi ja arvostaa kaiken kauneutta. Haluan kokea äärimmäisen kivun, äärimmäisen onnellisuuden, äärimmäisen surun, äärimmäisen voiman. Haluan kuihtua pois ja peittää kadotessani jälkeni, ettei kukaan jäisi kaipaamaan tai kärsimään jälkeeni.


Se vain iski. Mä menen nukkumaan ja hiljennän itseni, toivon etten näe viimeyön kaltaisia unia.


torstai 5. heinäkuuta 2012

You got to make it your own way.

Tietenkin pitäis tyytyy siihen mitä mä oon saanut aiemmin
Ettei koti ole joku aamu pommitettu
Tietenkin pitäs osaa olla onnellinen sunkin puolesta
ja sulkee korvat katkeruuden kuiskinnalta
Tekisin sen jos en ois palasina
Tekisin sen, jos en ois rikkinäinen


Jos elämä ois helppoo, sä olisit pelkkä paskiainen
Pettäjä, jättäjä ja sanansyöjä
Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen
Helposti vihattava, heikomman lyöjä

Käväisin Helsingissä. Aukku kyseli maanantaina että pääsisinkö käväisemään, eipä siinä ollut pahemmin aikaa epäröidä, ilmoitin vaan tiistaina äitille et keskiviikkona hyppään bussiin ja tulen torstaina. Eikä sekään sanonu mitään, varmisti vain että tiedän mistä lähden ja että tilillä on rahaa. Mukava reissu, vapauttava. Enhän mä edelleenkään siitä kaupungista pidä, mutta maisemanvaihdos tekee aina hyvää. Toki tänään paluumatkalla iski kiva pieni paniikkikohtaus, kun sain tietää yhden asian, mutta päätin olla ajattelematta sitä. Mä en kuole, mä olen aina pärjännyt kaikessa. Monesti yksin, koska sitä multa odotetaan, onko ihmekään, että viime viikolla tuli inhottava fiilis, kun täytyi pyytää apua yhden asian hoitamisessa?

Jaa. Analysoin taas ajatuksiani. Miksi tuntuu tältä, miten se vaikuttaa mun toimintaan, minkä takia tunnen näin, miksi tämä idea houkuttelee, miksi se on kuitenkin väärin, millä hallitsen itseni? On tää ollut pientä taistelua koko ajan. Eikä se sinänsä ole yllättävää, ensimmäinen ajatushan oli, että juoksen auton alle. Pienen hetken kuluttua harkitsin sillankaiteelta junaradalle -reittiä, seuraavaksi ajattelin alkoholi + lääkkeet -vaihtoehtoa, yhtäkään en ole toteuttanut. Kaikkihan on hyvin. Ja sen verran epäitsekäs olen, etten halua aiheuttaa kellekään muille traumoja esimerkiksi juoksemalla sen auton alle. Ja esimerkiksi se alkoholi, mä en pystyis siihen. En ikinä. Älkäähän nyt pelästykö, ei mulla ole mitään suunnitelmia, tässä on vain esimerkki mun tavasta analysoida, miettiä ja tutkia asioita. Otin ikävän esimerkin, tiedän sen, mutta en uskalla kirjoittaa sitä toista. Se on liian vaikea.

Hämmennyin bussissa takaisin tullessani ton biisin takia. Tajusin noi sanat vasta nyt, tai ainakin tajusin niiden merkityksen mulle. Kuinka helppoa olisikaan käsitellä asioita, jos pystyisi vihaamaan jotakuta. Syyttämään jotakuta. Ei pysty, mä en vihaa ihmisiä. Ja olen kaiketi tajunnut, ettei syyllistä ole. Itseänihän mä syytin, mutta kai mun on vain uskottava, etten edes mä ole syyllinen, vaikka muuten se aina onkin niin. Näin vain kävi, ja se on hyvä. En tiedä, miten tän asian selittäisi, mä olen yrittänyt selittää sitä itselleni vaikka kuinka kauan, mutta en onnistu siinä. Se on itsestäänselvyys, kuten puolet tässä maailmassa tapahtuvista asioista tuntuu mun päässä olevan. Mä vain tiedän, koska asia on niin.

Muistot on jänniä. Yhtäkkiä sitä vain pysähtyy aloilleen, tuntee miten poskille nousee puna ja niitä kuumottaa, alkaa hävettää. Muistan lisää ja alkaa hävettää vain enemmän, vähitellen tulee tunne, että haluaisin lyödä itseäni tyhmyyteni takia. Miten mä saatoin tehdä jotain niin typerää? Nauraisitte, jos kertoisin mitä tarkoitan. Mä puhun nyt hyvin pienistä, monen mielestä merkityksettömistä asioista, mutta ne tässä eniten painaakin. Hävettää, mä haluaisin lyödä itseäni, en vain pysty. Säälittävää.

Mieli raunioina, mä haluaisin antaa itseni tutkimuskohteeksi. Itselleni. Mä en halua antaa kenenkään muun tutkia, yrittää ymmärtää, se olis väärin. Ketään tuskin yllättää, etten taaskaan tiedä, mistä mä tässä höpisen. Friikki olo, kai mä vain menen peiton alle ja puristan tyynyä niin kauan, että siitä ei jää mitään jäljelle, yritän unohtaa sen tosiseikan, että nukun taas yksin. Huomenna uusi päivä, siivousurakka, operaatio pidä-mummu-pois-talosta-ettei-se-ala-siivota, erilaiset listat, mahdollisesti ompelua, tuunausta ja illalla ripariporukka ja mahdollinen ahdistuskohtaus. Tulkoon jos tulee, haistatan sille paskat. Mä en anna sen pilata kaikkea.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

And it's hard to hold a candle in the cold November rain.

Kotiuduin tänään riparilta, fiilikset hyvät. Mitä nyt teen kuolemaa näiden kymmenien kutisevien ja pistelevien hyttysenpistojen kanssa... Ei mahda mitään. Viikko oli aivan ihana, mä olen niin iloinen siitä, että onnistuttiin tekemään siitä pikkusille ikimuistoinen. Pikkuset siinä avainasemassa oli, me isoset, apu ja pomot ei yksin oltaisi onnistuttu noin hyvin. Superihania pikkusia ja kaikkea, oon ihan haltioissani!

Kotona iski tosiaan se paljon odotettu ahdistuskohtaus välittömästi, kun astuin etuovesta sisään, meidän olkkari. Keittiö vielä pahemmassa kunnossa. Hyvä kun en oikeesti itkeen alkanut, miten nää ihmiset ei osaa pitää paikkoja siistinä? Ja pahemmaksi menee tällä viikolla, äiti halusi iskän kanssa kahdenkeskistä aikaa, aluksi ne katteli matkaa Viroon, mutta äiti sit alkoi mököttää kun iskä alkoi puhua kustannuksista ja nyt ne lähtee viikoksi Kreetalle... Että joo moi, mummu vahtii. Onneksi meen ensviikolla töihin, äiti käytti suhteita hyväks ja meen nyt sitten vähän vanhainkotiin vanhuksia piristämään. En oikeen tiedä, mitä parilta seuraavalta viikolta odottais, sen näkee sit. Joensuunreissu toki viivästyy, inhottaa tämmönen, mutta äiti ois suuttunut mulle ihan järjettömästi ja tarviin rahaa, että niin. Pakko mikä pakko.

Nyt on vähän tyhmä olo. Mitä mä teen tän viikon? Angstaanko tekemisen puutetta, lähdenkö pyöräilemään, oleilenko keskustan puistoissa ja toreilla vai mitä mä teen? Viime viikko selvitti vähän ajatuksia, mut en tiedä, pää on silti kuin atomipommin jäljiltä. Muistoja, unelmia, toiveita, haaveita, kokemuksia, ajatuksien riekaleita siellä sun täällä. Inhottaa todeta sekin, että itkin muutaman kerran, en leirin takia, vaan muistojen takia. Mä aloin pillittää, kun Petu tanssi Tykin wanhojen freestylea, että kiva. Lukitsin itteni vessaan hetkeks rauhoittumaan. Ärsyttää, mä tiedän hyväksyneeni asian, mä tiedän, että jossain mieleni sopukassa tiedän tän olevan oikea ratkaisu, mutta joku osa musta ei suostu tähän. Se rikkoo kaiken palasiksi pienessä hetkessä. Hullua.

Ehkä mun ois parasta vain sulkea kone ja kuunnella vanhoja bändejä. Hiljentää mieli. Vuosi sitten me hypittiin Annan, Aukun, Roosan ja Saran kanssa laiturilta järveen ja naurettiin tässä samassa huoneessa lampaan heikolle sulkijalihakselle. Jännää. Taidan alkaa kirjoittaa jotain.