perjantai 27. heinäkuuta 2012

A drink for the horror that I'm in.


Itkettää. No ei vaan, piilarit oli silmissä yli kymmenen tuntia, alko vähitellen sattua silmien väsyessä. Vaikka kyllä mä itkinkin tänään. Ja kiemurtelin tuskaisena hermostuksissani leffateatterin penkissä. Ja vääntelehdin keskustorilla tupakansavun ja juoppojen keskellä, en lähde sinne toista kertaa verkkosukkiksissa. Enkä halua toista kertaa nähdä iskän isää siellä niiden seassa lapsia kiusaamassa. Ja olihan se kieltämättä aika järkyttävää todeta, että ihmiset tuijottaa yhtäkkiä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, koska mun hiukset vaihtoi torstai-iltana väriä jostain kummallisesta oranssin ja blondin sekoituksesta violettiin. Mukavan häröä.

Mutta niin. Mun piti tulla sanomaan, että tajusin tänään kunnolla muutaman asian. Ensinnäkin mun ikävä oli vähän turhankin suuri, ja musta tuntuu etten mä halannut läheskään tarpeeksi lujaa antaakseni ymmärtää sen. Toiseksi mä huomasin, että mun olo koheni huomattavasti, eikä tullut sitä pelolla odotettua mä-juoksen-ton-auton-alle-kohtausta. Elämä jatkuu eikä mun tarvitse sitä surra, enkä mä sano tätä nyt siksi, että mä oletan Miskan lukevan tän tekstin, vaan ihan siksi, että musta tuntuu siltä. Aika hyvä fiilis. En mä nyt oikeen tiedä, mitä tässä sanoa. Mä olen iloinen siitä, että tää meni näin hyvin. Mä itkin vain pari kyyneltä, sain puhuttua, ei tuntunut pahalta, vain vähän oudolta, mutta mä tiedän sen tunteen katoavan vähitellen. Loppuillastakin mulla alkoi olla tosi hyvä olo, normaali. Sellanen, että tällänen tän tilanteen kuuluukin olla. En nyt tiedä, ajatteleeko se samalla lailla kuin mä, mutta eiköhän sekin selviä ajan kanssa.

Nauran täällä itelleni... Uh. The Black Parade on ihana, mä olen kotona enää kaksi päivää ja niille on hyvä ohjelma. Huomenna siivoan ja käyn Lamminpäässä rauhoittumassa ja kaiketi itkemässäkin, ehkä kirjoitan kirjeen, kynttilän yritän löytää. Hirveetä ajatella että siitä on niin kauan... Ja että se viimeinen muisto on niin ikävä. Mutta ei se haittaa, mä muistan sen kauniina, iloisena ja hyvänä ihmisenä. Voi pientä enkeliä. Kuitenkin, maanantaina sitten Helsinkiin ja sieltä Joensuuhun, meikä hyppis ilosta, jos jaksaisi enää nousta tästä sängyltä. No jaa, ehkä aamulla sitten. Nyt ajattelin kirjoitella vielä jotain ja kuunnella musaa ja kieltää vatsaa murisemasta, en mä enää jaksa syödä. Kirjoittelen ehkä huomenna tai sunnuntaina, sitten olis luvassa pientä taukoa. Tekis mieli sanoa tähän loppuun vielä yksi asia, mutten taida, sanon sen sitten päin naamaa, kun seuraavan kerran nähdään. Sellasta.

Ei kommentteja: