maanantai 2. heinäkuuta 2012

And it's hard to hold a candle in the cold November rain.

Kotiuduin tänään riparilta, fiilikset hyvät. Mitä nyt teen kuolemaa näiden kymmenien kutisevien ja pistelevien hyttysenpistojen kanssa... Ei mahda mitään. Viikko oli aivan ihana, mä olen niin iloinen siitä, että onnistuttiin tekemään siitä pikkusille ikimuistoinen. Pikkuset siinä avainasemassa oli, me isoset, apu ja pomot ei yksin oltaisi onnistuttu noin hyvin. Superihania pikkusia ja kaikkea, oon ihan haltioissani!

Kotona iski tosiaan se paljon odotettu ahdistuskohtaus välittömästi, kun astuin etuovesta sisään, meidän olkkari. Keittiö vielä pahemmassa kunnossa. Hyvä kun en oikeesti itkeen alkanut, miten nää ihmiset ei osaa pitää paikkoja siistinä? Ja pahemmaksi menee tällä viikolla, äiti halusi iskän kanssa kahdenkeskistä aikaa, aluksi ne katteli matkaa Viroon, mutta äiti sit alkoi mököttää kun iskä alkoi puhua kustannuksista ja nyt ne lähtee viikoksi Kreetalle... Että joo moi, mummu vahtii. Onneksi meen ensviikolla töihin, äiti käytti suhteita hyväks ja meen nyt sitten vähän vanhainkotiin vanhuksia piristämään. En oikeen tiedä, mitä parilta seuraavalta viikolta odottais, sen näkee sit. Joensuunreissu toki viivästyy, inhottaa tämmönen, mutta äiti ois suuttunut mulle ihan järjettömästi ja tarviin rahaa, että niin. Pakko mikä pakko.

Nyt on vähän tyhmä olo. Mitä mä teen tän viikon? Angstaanko tekemisen puutetta, lähdenkö pyöräilemään, oleilenko keskustan puistoissa ja toreilla vai mitä mä teen? Viime viikko selvitti vähän ajatuksia, mut en tiedä, pää on silti kuin atomipommin jäljiltä. Muistoja, unelmia, toiveita, haaveita, kokemuksia, ajatuksien riekaleita siellä sun täällä. Inhottaa todeta sekin, että itkin muutaman kerran, en leirin takia, vaan muistojen takia. Mä aloin pillittää, kun Petu tanssi Tykin wanhojen freestylea, että kiva. Lukitsin itteni vessaan hetkeks rauhoittumaan. Ärsyttää, mä tiedän hyväksyneeni asian, mä tiedän, että jossain mieleni sopukassa tiedän tän olevan oikea ratkaisu, mutta joku osa musta ei suostu tähän. Se rikkoo kaiken palasiksi pienessä hetkessä. Hullua.

Ehkä mun ois parasta vain sulkea kone ja kuunnella vanhoja bändejä. Hiljentää mieli. Vuosi sitten me hypittiin Annan, Aukun, Roosan ja Saran kanssa laiturilta järveen ja naurettiin tässä samassa huoneessa lampaan heikolle sulkijalihakselle. Jännää. Taidan alkaa kirjoittaa jotain.

Ei kommentteja: