lauantai 14. heinäkuuta 2012

I feel lost in myself, there's an alien in me.

Tähän päivään on mahtunut pari järkytystä ja siitä johtuu se että meikä kuuntelee taas Tokio Hotelia ja otsikko on Alienista ja oon ihan angstinen... Apua, Essi päivitti mun tietoja ajan tasalle. Hui kamala, pelottavaa miten nekin jätkät on kasvaneet ja muuttuneet ja musiikkia ei silti ole tullut... Okei säästän teidät tältä.

Angstituttaa vähän muutenkin. Kovasti oon pyrkinyt hymyilemään ja olemaan iloinen, ja niinhän mä olenkin. Vai pitäisikö sanoa tyytyväinen, toistaiseksi riittävä, hetkellisesti hyväksyvä, mikä sana sitä voisi kuvailla? Onnellisuus olisi se toive, mutta ei todellakaan, ei ikinä. Se vaatisi niin paljon enemmän, sellaista positiivisuuden tunnetta mä en voi kokea vähään aikaan. Ehkä sitten, kun pääsen Joensuuhun asti, ehkä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mikä saisi mut saman tien pilviin, mutta se on mahdotonta.

Olen fanityttöillyt, siivonnut, järjestellyt, repinyt papereita, purkanut ja täyttänyt laatikoita, unohtanut syödä, syönyt liikaa, tuijottanut peiliä, hymyillyt ja irvistellyt, vääntelehtinyt, miettinyt, kirjoittanut, pohtinut, kaivannut, tylsistynyt, haaveillut. Istunut paperien ja laatikoiden keskellä lattialla ja laulanut ja muistellut helppoja aikoja. Katsonut vanhaa kuvaa, vuosimallia 2004, takana teksti 11.11 -04 10 V:N TULOS iskän turvallisella ja selkeällä käsialalla kirjoitettuna. Viisi lasta istuu pihakeinussa kylki kyljessä, osittain toistensa sylissä, hymyilee leveästi lapsenkasvoillaan, paitsi pienin, joka tuijottaa kameraa järkytyksestä totisena. Suloista.

Hitto, kuolen koska Kaulitzit duettona acapellana, ei näin. Noloa, vois mennä nukkumaan. Mutten haluaisi. Haluaisin mennä meidän pihalle märälle nurmikolle istumaan, antaa kaatosateen rikkoa maiseman ja aiheuttaa kylmiä väreitä, muistaa miten edelliskesänä olin jäädä yöksi sateen samentamaan metsään, koska pää oli hajota, sieniystäväinen kielsi ja jatkoin kotiin asti. Let's run into the pouring rain, to feel that we're alive again. Kiva muistella taas tämmösiä illalla, varmasti saankin unta näiden jälkeen. Pari viikkoa jäljellä ennen kesän virallista muistelen-itseni-hengiltä-päivää, pitää mennä sinne haudalle pian. Mä vain en tiedä, kuinka. Yksin vai jonkun kanssa? Tai ei jonkun, vaan sen tietyn ihmisen.

Nyt loppu angstaus. Mä menen pesemään hampaat, pistän Humanoidin soimaan, rauhoitun ja yritän nukkua. Huomenna leikin taas vaatteilla ja meikillä tai ainakin yritän, vietetään vähän leffailtaa pikkusten kanssa. Että kun tekisi mieli kirjoittaa, mutta minne mä muka tekstin pistäisin? Mitä kirjoittaisin, kenestä ja kenelle? En mä enää osaa kirjoittaa, täytyy vain hyväksyä se ja olla hiljaa ja jättäytyä taakse muiden estradilta.

Ei kommentteja: