perjantai 6. heinäkuuta 2012

Just another box of memories.

Joskus sitä miettii, olisiko helpompaa olla katkera ja vittumainen ämmä. Olisiko helpompaa jatkaa eteenpäin, kun voisi vain inhota ja vihata ja pitää itseään parempana, ajatella, että parempi kun kaikki on ohi? Kaikki vain muodostuu vaikeaksi, kun on pakko todeta, etten ikinä pystyisi siihen. Mä en inhoa ihmisiä. Mun mielestä ihmiskunta on perseestä, ihminen on maailmankaikkeuden pahin hirviö ja se täytyisi hävittää maailmasta, ja ajoittain mä mietin, miten julma olen toivoessani lasta tähän hirveään paikkaan, jota itsekin olen ollut luomassa. Jokaisessa ihmisessä on pahaa, niin on myös hyvääkin. Siksi on vaikeaa olla katkera, ajatella, että mun kuuluisi inhota sitä, vaikka sitä odotetaankin. Kai mä olen vain outo, mutta mä välitän edelleen. Mä päätin antaa itselleni luvan välittää, miksi mun pitäisi haaskata se kaunis tunne vain siksi, että mun odotetaan inhoavan sitä ja karttavan sitä viimeiseen asti?

Kieltämättä ajatuskin sen näkemisestä saa aikaan lievää pakokauhua. Mä en yllättyisi, jos seuraavalla tapaamiskerralla alkaisin itkeä hysteerisesti ja saisin paniikkikohtauksen ja juoksisin karkuun, se olisi aika normaali reaktio multa. Yhtä hyvin saattaisin vain hymyillä leveästi, kysyä miten menee, katsoa sitä kaunista ihmistä iloiten siitä, että se on olemassa, että mä olen etuoikeutettu saadessani tuntea sen. Koska mulle on aivan sama mitä muut asiasta ajattelee, musta siinä on yksi kauneimpia ja hienoimpia ihmisiä maan päällä. Persoonallinen, rohkea, älyvapaa, välittävä, rehellinen, luotettava, yllättävä, päättäväinen, rento, vahva. Anteeksi, jos tää kuvailu kiusaa jotakuta, näin mä vain näen sen ihmisen. Mä löydän kaikista ihmisistä jotain hyvää, ehkä se on outoa, ehkä ei, en välitä. Mä inhoan edelleenkin paskanpuhumista, mä en tee sitä perusteettomasti ja siitäkin tulee huono omatunto. Vielä muutama viikko sitten puhuin yhdestä ihmisestä paskaa ja se inhotti mua, mä myönnän olleeni ja olevani edelleen kateellinen sen saamista hyvistä asioista elämässä. Nyt mä kuitenkin olen päättänyt olla iloinen sen puolesta, mä tiedän, että hyvin suurella todennäköisyydellä, melkein sataprosenttisen varmasti ärsyynnyn taas, jos tapaan sen kasvoista kasvoihin, mutta mä aion silti hymyillä sille ja olla sille ystävällinen, reilu. Ehkä mä joskus sanon sille suoraan päin naamaa, että kadehdin sitä, koska se on saanut niin paljon hyvää, mutta että haluan arvostaa sitä sen takia. Se ansaitsee kaiken hyvän samalla lailla kuin muutkin, vaikka itse olenkin poissuljettu tältä hyvää ansaitsevien listalta.

Kunpa seuraavat neljätoista päivää menisi nopeasti. Kahdeskymmenes päivä mä heitän värin päähän, maalaan kasvoilleni sotamaalauksen, heitän mahdollisimman provosoivat vaatteet päälleni, haistatan paskat ihmisille ja olen mikä olen. Pakkaan kamani ja ainakin haaveilen istuvani viisi tuntia junassa kohti toista paikkaa, kohti rakasta ystävää potenssiin kaksi. Kallis reissu, mutta ajattelen ansaitsevani sen, olen itse säästänyt siihen rahat, saan töistäkin muutaman sata euroa palkkaa. Töissä lupaan olla korrekti, en provosoi, mietin tarkasti vaatteeni, hymyilen vanhukselle, autan tätä, kuuntelen ja arvostan elämänkokemusta. Varmasti saan kommenttia siitä, että mulla on nenälävistys, punaiset hiukset aiheuttaa varmasti närää, joku saattaa närkästyä hyvinkin pahasti mun takia, äiti saanee lomalta palattuaan kuulla valitusta siitä, miten huono tytär mä olen ja miten olen jonkin sortin satanisti ja hullu ja kamala ihminen. Ei se mitään, en ole, pyrin vakuuttamaan muut siitä. Ei vanhuksien ole pakko mua hyväksyä, mä hyväksyn itseni niiden puolesta.

Voisin siivota taas. Vähän järjestellä, muokata, pohtia miten kaikki näyttäisi paremmalta. Sulkea oven mummulta, ettei se tule selittämään mitään, ja juosta estämään sitä jos se yrittää siivota alakertaa. Mun reviiri, ei siihen saa koskea, mä kyllä huolehdin meidän kämpästä, mä teen pienemmille ruuan ja ruokin itsenikin, vahdin että ne tulee kotiin eikä ole liikaa koneella, ettei syö kaapista ihan mitä sattuu, ettei katsota elokuvia, joihin ei ikä riitä, ettei lähdetä uimaan ilman valvojaa, ettei tapella liikaa. Mä osaan kyllä, mä huolehdin kaikki neljä, mä pystyn siihen. Huvittavaa, että Roosa on tässä asiassa ehkä se vaikein tapaus, mä vannon murhaavani sen, jos se tulee yhtenäkään päivänä kotiin jotain limsaa vahvempaa juoneena. Ei sillä, että haluaisin kontrolloida sitä, kyllä se saa juoda ja saa pitää hauskaa, mä vain haluan, että se ei sen takia joudu vaikeuksiin. Ettei tulisi ongelmia.

Pendulumia. Mä vain istun sängyllä jalat ristissä, villapaita päällä, täällä on kuuma. Kynsi on halki, kaikki on lakattu kirkuvalla punaisella, huulet taidan maalata samalla periaatteella. Hiukset on oranssit, väri ei pysy koskaan. Pikkupoika, jota hoidin syksyllä, tuijotti mua eilen kovasti pohtiva ilme kasvoillaan, puristi äitinsä kättä ja frisbeetä toisessa kädessä, mittaili mua. Ei tunnistanut, että verkkosukkahousujen, tennarien, farkkutakin, punaisten huulten ja mustien aurinkolasien takana on se villaneuleeseen ja farkkuihin pukeutunut blondit hiukset ponnarille sitaissut tyttö, jonka kanssa syksyllä leikittiin lääkäriä hyvän kaverin kanssa. Haluan sellaisen pienen keijupojan meille kotiin, haluan kaapata sen syliini ja katsoa sitä viattomuutta. Miten lapsi voi olla niin kaunis, miten lapsi voi hyväksyä sut niin mutkattomasti, jos vain päättää pitää susta?  Neljätoista vuotta sitten Roosan kanssa leikittiin ja tuijotettiin äidin vatsaa, koska se vauva tulee näkyviin? Mä ikävöin lapsuutta. Antakaa mulle kamera, jotta mä voin tallentaa sitä seuranneen nuoruuden ja muiden lapsuuden, ettei se katoaisi jäljettömiin ja unohtuisi, kun sivuja selataan eteenpäin ja unohdetaan kelata taaksepäin, jotta ymmärrettäisiin tulevaa paremmin.

Ei kommentteja: