tiistai 17. heinäkuuta 2012

Manaa maan alle jokainen mies.

Pää räjähtää. Mä tarviin sen oman kämpän. Tai edes äänieristetyn huoneen. Jotakin. Ettei mun tarvitsisi tulla ulos täältä, kun joka kerta tulos on sama. Mä palaan huoneeseen ja paiskon ovia stereotyyppisen teinin tavoin, enkä mä ole normaalisti sellainen. Mä en vaan kestä veljeä. Äsken se kompastui tietokoneen johtoon, koska halus välttämättä kikkailla jotain siinä liukkaalla lattialla, mikä ei todellakaan ole hyvä alusta keppien kanssa. Kaiken järjen mukaan meitä kolmea vanhempaa ei-aikuista syytetään asiasta saman tien, meidän pitäisi vahtia ja auttaa. Millä vahdit ja autat, kun jätkä aukoo päätään, vittuilee ja haukkuu, ei anna koskea ja uhkaa milloin milläkin tavoin? Mä en jaksa edes hävetä omaa käytöstäni kunnolla, mä ymmärrän että sitä pitää paapoa ja se saa nyt kaiken anteeksi ja kaikki on sille epäreilulla tavalla ystävällisiä ja auttavaisia, mutta mä en jaksa. Meillä on liian samanlaiset luonteet, jos ruvetaan aukomaan päätään niin kumpikaan ei anna periksi, joko haukutaan toinen kyyneliin puolustuskyvyttömäksi tai vedetään turpaan tai meidät revitään eri huoneisiin tai poistutaan tilasta ovet paukkuen ja jatketaan huutamista ja raivoamista ovien takaa. Mä en ole samanlainen muita kohtaan. Mä sanoin jo kuukausia sitten iskälle, etten välttämättä pysty elämään ton apinan kanssa. Ja se vaan nauro, että on pakko. Ei todellakaan ole, mä en halua jatkaa tätä.

Anteeksi, että tuun tänne itkemään tämmöisiä. Mä en vain pysty poistumaan huoneestani. Mun täytyy päästä pois ja äkkiä. Mä en pysty enää edes istumaan keittiön pöydän ääressä syömässä, se tuli tänään sinne ja katto mua pari sekuntia ja ilmotti ettei todellakaan tule samaan tilaan, mä hillitsin haluni huutaa sille, ettei tarvii ilmottaa asiaa erikseen kun ei muakaan huvita kattoo sen paskantäytteistä naamaa... Ja eilen mä jouduin menemään meidän etuovelle, pihapuolelle juomaan, koska äitin mielestä oon maailman hirvein tytär, koska huomautan siitä, että jätkä vois joskus pitää turpansa kiinni, koska kaikki tietää muutenkin, että sillä on tylsää. Menee hermo, mä en jaksa, tukehdun tässä taas vaihteeksi itkuun saman asian takia. Mä vihaan tätä, mulla ei ole enää pakopaikkaa. Ei tule ikinä olemaan.

Itke silmäsi sameaksi
Pure halki nuo punaiset huulet
Huuda äänesi käheäksi
Minä en lähde luotasi mihinkään

Kolmesataakaksikymmentä ja neljä päivää kärsimystä. Saanko tunkea itseni pimeimmän komeron pimeimpään nurkkaan ja unohtua sinne, kunnes pääsen täältä pois?

Ei kommentteja: