tiistai 24. heinäkuuta 2012

On scraps and pieces left behind.


Mulla on ikävä sua.

No mutta tietysti sulla on. Mitä muuta sä voisitkaan tuntea, jos mä itsekin ryven täällä itkuisissa unissani, havahdun kymmeniä kertoja yössä kasvot tyynyä vasten ja tyyny kyynelistä märkänä, aamulla kohtaan peilissä taas eilistä heiveröisemmän haamun, joka ei enää jaksaisi yrittääkään kestää tätä elämää? Ja silti mä täällä mietin, etten saa olla näin hömelö, en saa kertoa sulle, miten kamalalta ja tukahduttavalta tämä tuntuu, miten se syö mun sisuskalujani ja korventaa sielua, kuin joku tunkisi tulessa pidettyä metallista tikkua nielusta alas aina vatsan pohjalle asti. En mä voisi sellaista sulle sanoa, sähän säikähtäisit, hyppäisit ensimmäiseen junaan ja pamahtaisit mun ovelle silmät suurina ja kosteina huolesta ja kaipuusta, ja sä nappaisit mut syliisi etkä enää päästäisi irti. Ja mä itkisin itseni tyhjäksi, jättäisin jälkeeni vain kuoren, jonka sä taas täyttäisit ilolla ja hymyllä ja rakkaudella ja onnellisuudella ja kaikilla maailman kauniilla asioilla. Ei, mä en todellakaan kerro sulle mitään.

Niin on mullakin sua, mutta yritetään jaksaa vielä hetki. Ei tää enää kauaa kestä.

Sama vanha valhe. Mä en vain lakkaa uskomasta siihen. Vielä vähän aikaa, ei enää kauaa, kohta se on ohi, sitten alkaa taas uusi ja kaunis ja onnea pursuava aika. Me syleillään ja halaillaan ja puristetaan käsiä ja suukotellaan ja ollaan niin hehkeitä ja nuoria, meitä katsotaan hymyillen ja ajatellaan, että onpa tuo nuori lempi niin kaunista. Eihän tuollaisessa voi olla mitään ongelmia, kumpikin hymyilee ja on niin onnellinen, kaikki on kaunista ja todellista ja niin taivaallista, voi kun itsekin voisin taas elää tuota kaunista rakkautta. Olisin kaunis ja nuori ja onnellinen ja tulevaisuus olisi vasta edessä, kaikki haaveet yhdessä vanhenemisesta ja naimisiinmenosta ja yhteisistä lomista ja onnenhetkistä ja toivotuista lapsista ja lapsenlapsista ja hääpäivistä ja elämän kauneudesta. Kaikki se olisi edessä ja oltaisiin intoa täynnä.

Onhan sulla kaikki hyvin siellä? Ole kiltti ja sano rehellisesti, älä pimitä mitään. Mä todella välitän, sä voit luottaa muhun.

Hymyilyttää ja lämmittää, tietysti suhun voi luottaa. Sähän olet niin ihana ja täydellinen ja oikea, sä oikeasti välität, sä kuuntelet ja lohdutat ja kerrot kaiken ja kuuntelet kaiken, autat aina kun tuntuu pahalta ja olet niin mahtava. Tietysti sulle kerrotaan aina kaikki, sinä olet turvallinen ja luotettava ja huolehtiva ja aina niin hyvä ihminen, annat kaikkien viat anteeksi ja saat antamaan sinullekin anteeksi, vaikkei sinussa mitään vikaa olekaan. Olet niin hyvä, uskomaton, täydellinen. Minun puuttuva palaseni.

Höperö, tietysti kaikki on hyvin. Ei mulla ole mitään hätää, muista se. Oot mulle rakas.

Minä lähetän viestin ja huokaisen päästääkseni valheen mädättämän ilman pois keuhkoistani. Taas minä sanoin sen, mitä toivot kuulevasi, tiedän sinun taas uskovan sen ja sinun olevan onnellinen siitä tiedosta. Olet niin hellyttävä uskoessasi sanani, joilla minä suojelen sinua pahuudelta. Niiden avulla sinä muistelet minua hyvällä, kun päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja lopulta kuukaudet vuosiksi. Minä hymyilen laskiessani kännykän pöydälle, näen sen näytön loisteen sammuvan ja pakenen huoneesta ennen, kuin se herää taas eloon. Minä tunnen kutsuvan viileyden kutittavan ihoani, minä seuraan sitä ja tunnen kylmien metalliosien pistävän kosketukset ihoani vasten. Äänet kutsuvat minua luokseen, ilma hyväilee minua, se puristuu ympärilleni ja hiljentää nopeasti muut äänet, se hukuttaa jostain kaukaa kuuluvan tutun piippauksen. Tiedän sen tulleen, vaikken sitä enää kuulekaan, ja hetken katumus rutistaa rintaani. Hitto, tämä oli virhe. Ajatus kaikuu päässäni, suljen silmäni ja kohtaan maan ymmärrykseni menettäneenä.


Ei kommentteja: