torstai 12. heinäkuuta 2012

Welcome to the creepshow.

Tämä. Tämätämätämätämätämä. Rakastuin. Kuunnelkaa, tai no, lukekaa käännös. Ja kuunnelkaa laulua. Kuulostaa kauniilta ja lyriikat. Teen kuolemaa.


Ehkä mä tavallaan edistyn. Ainakin omasta mielestäni. Mä käytän yli puolet ajastani muistelemalla. Käyn muistoja läpi, koska olin iloinen, koska ahdisti, koska olin haljeta onnesta, koska halusin rikkoa kaikki kellot ja pysäyttää ajan, pitää kaiken muuttumattomana loputtomasti. Tiedän varsin hyvin, että muutama kaveri haluais nyt kalauttaa mua halolla päähän ja kieltää sen multa. Mutta kun se tuntuu parhaalta tavalta. Miksi mun pitäisi unohtaa, miksi mun pitäisi katkeroitua, miksi mun pitäisi kieltäytyä puhumasta asiasta, miksi mun pitäisi haukkua se lyttyyn, miksi mun pitäisi inhota sitä, miksi mun pitäisi toimia kuten odotetaan ja käsketään, jos näin on musta parempi? Mä muistelen kaikkea hyvää, mä talletan kauniit hetket päiväkirjani sivuille, kirjoitan sinne muistiin asiat, joita ei sovi unohtaa. Ja koko ajan tuntuu paremmalta. Joka hetki tuntuu vain enemmän siltä, että näin on hyvä. Joka hetki tajuan uudelleen, että mulla on ihan helvetin paha ikävä Miskaa, että mä haluan halata sitä niin että käsiä alkaa heikottaa ja hymyillä sille ja sanoa sille kaikkea, mutta ei siinä ainakaan mun mielestä ole mitään pahaa. Nyt viimeistään pidätte mua tärähtäneenä paskanpuhujana, mutta ei se mua kiinnosta. Mä haluan pitää kiinni mulle tärkeästä ihmisestä ja mä haluan olla sille luotettava ystävä, mä haluan sille pelkkää hyvää. Tietysti mietin jatkuvasti, olenko mä sille pahaksi, mutta se mun täytyy selvittää siltä itseltään.

Anteeksi nyt aivan valtavasti sitä, etten todellakaan pyydä tosissani anteeksi sitä, että musta tää on hyvä tapa käsitellä asiaa. Jos joku nyt ärsyyntyy mun ajatustavasta, niin ärsyyntyköön. Mä tiedän aiheuttavani kiusallisia hiljaisuuksia, kun yhtäkkiä alan selittää jostain Miskaan liittyvästä asiasta ja kaverit kattoo mua silleen et "voi vittu älä nyt taas alota", ja hiljenen itsekin kiusaantuneena niiden reaktiosta. Musta vaan tuntuu paremmalta puhua jatkuvasti, mä en tajua, miten esimerkiksi Roosa kestää näitä mun vuodatuksia useasti viikossa, kun puheripuli iskee ja selitän kaiken mahdollisen tästä aiheesta ja lisäksi jotain koulusta ja töistä ja ruuasta ja mummusta ja juomisesta ja siitä että pakotan Emman tekemään tumblrin. Tiedän olevani friikki ja olen ylpeä siitä, vaikka se ajaa mut itsenikin hulluuden partaalle. Menkää pois jos ette kestä sitä.


Niin, nyt vain iski tämmöinen. Mua hymyilyttää kamalasti ja tekisi mieli vaikkapa soittaa Miskalle ja nauraa että tänään tulisi viis kuukautta täyteen ja vaikka mitä muuta hullua, mutta taidan säästää sen mun mielenvikaisuudelta ja odottaa vaan että nähdään kasvotusten. Voisin selittää tähän vielä kaikenlaista sontaa neulesuunnitelmistani, koreapopista, työpäivistä, hauskoista mummoista, liiallisesta syömisestä ja liiasta kuumuudesta, sisustussuunnitelmista ja halusta piirtää ja lainata Potterit kirjastosta sekä pahasta lävistyskuumeesta ja vaikka mitä muuta jännää, mutta mä en yksinkertaisesti jaksa, mä menen suihkuun ja ärjyn taas turhautuneena korvalleni, joka ei ole puoleen vuoteen mitään muuta tehnytkään kuin mennyt lukkoon melkein joka aamu ja jota joudun kohta taas menemään arvauskeskukseen tutkituttamaan ja sitten menen suihkuun ja huomenna äiti ja iskä tulee ja joudutaan tyyliin viemään äiti ensiapuun järkytyksen takia, kun se tajuaa Elmerin jalan tilan. Ihan sama, liian pitkä lause ja mä menen tutkimaan kuvia, morot.



Ei kommentteja: