torstai 5. heinäkuuta 2012

You got to make it your own way.

Tietenkin pitäis tyytyy siihen mitä mä oon saanut aiemmin
Ettei koti ole joku aamu pommitettu
Tietenkin pitäs osaa olla onnellinen sunkin puolesta
ja sulkee korvat katkeruuden kuiskinnalta
Tekisin sen jos en ois palasina
Tekisin sen, jos en ois rikkinäinen


Jos elämä ois helppoo, sä olisit pelkkä paskiainen
Pettäjä, jättäjä ja sanansyöjä
Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen
Helposti vihattava, heikomman lyöjä

Käväisin Helsingissä. Aukku kyseli maanantaina että pääsisinkö käväisemään, eipä siinä ollut pahemmin aikaa epäröidä, ilmoitin vaan tiistaina äitille et keskiviikkona hyppään bussiin ja tulen torstaina. Eikä sekään sanonu mitään, varmisti vain että tiedän mistä lähden ja että tilillä on rahaa. Mukava reissu, vapauttava. Enhän mä edelleenkään siitä kaupungista pidä, mutta maisemanvaihdos tekee aina hyvää. Toki tänään paluumatkalla iski kiva pieni paniikkikohtaus, kun sain tietää yhden asian, mutta päätin olla ajattelematta sitä. Mä en kuole, mä olen aina pärjännyt kaikessa. Monesti yksin, koska sitä multa odotetaan, onko ihmekään, että viime viikolla tuli inhottava fiilis, kun täytyi pyytää apua yhden asian hoitamisessa?

Jaa. Analysoin taas ajatuksiani. Miksi tuntuu tältä, miten se vaikuttaa mun toimintaan, minkä takia tunnen näin, miksi tämä idea houkuttelee, miksi se on kuitenkin väärin, millä hallitsen itseni? On tää ollut pientä taistelua koko ajan. Eikä se sinänsä ole yllättävää, ensimmäinen ajatushan oli, että juoksen auton alle. Pienen hetken kuluttua harkitsin sillankaiteelta junaradalle -reittiä, seuraavaksi ajattelin alkoholi + lääkkeet -vaihtoehtoa, yhtäkään en ole toteuttanut. Kaikkihan on hyvin. Ja sen verran epäitsekäs olen, etten halua aiheuttaa kellekään muille traumoja esimerkiksi juoksemalla sen auton alle. Ja esimerkiksi se alkoholi, mä en pystyis siihen. En ikinä. Älkäähän nyt pelästykö, ei mulla ole mitään suunnitelmia, tässä on vain esimerkki mun tavasta analysoida, miettiä ja tutkia asioita. Otin ikävän esimerkin, tiedän sen, mutta en uskalla kirjoittaa sitä toista. Se on liian vaikea.

Hämmennyin bussissa takaisin tullessani ton biisin takia. Tajusin noi sanat vasta nyt, tai ainakin tajusin niiden merkityksen mulle. Kuinka helppoa olisikaan käsitellä asioita, jos pystyisi vihaamaan jotakuta. Syyttämään jotakuta. Ei pysty, mä en vihaa ihmisiä. Ja olen kaiketi tajunnut, ettei syyllistä ole. Itseänihän mä syytin, mutta kai mun on vain uskottava, etten edes mä ole syyllinen, vaikka muuten se aina onkin niin. Näin vain kävi, ja se on hyvä. En tiedä, miten tän asian selittäisi, mä olen yrittänyt selittää sitä itselleni vaikka kuinka kauan, mutta en onnistu siinä. Se on itsestäänselvyys, kuten puolet tässä maailmassa tapahtuvista asioista tuntuu mun päässä olevan. Mä vain tiedän, koska asia on niin.

Muistot on jänniä. Yhtäkkiä sitä vain pysähtyy aloilleen, tuntee miten poskille nousee puna ja niitä kuumottaa, alkaa hävettää. Muistan lisää ja alkaa hävettää vain enemmän, vähitellen tulee tunne, että haluaisin lyödä itseäni tyhmyyteni takia. Miten mä saatoin tehdä jotain niin typerää? Nauraisitte, jos kertoisin mitä tarkoitan. Mä puhun nyt hyvin pienistä, monen mielestä merkityksettömistä asioista, mutta ne tässä eniten painaakin. Hävettää, mä haluaisin lyödä itseäni, en vain pysty. Säälittävää.

Mieli raunioina, mä haluaisin antaa itseni tutkimuskohteeksi. Itselleni. Mä en halua antaa kenenkään muun tutkia, yrittää ymmärtää, se olis väärin. Ketään tuskin yllättää, etten taaskaan tiedä, mistä mä tässä höpisen. Friikki olo, kai mä vain menen peiton alle ja puristan tyynyä niin kauan, että siitä ei jää mitään jäljelle, yritän unohtaa sen tosiseikan, että nukun taas yksin. Huomenna uusi päivä, siivousurakka, operaatio pidä-mummu-pois-talosta-ettei-se-ala-siivota, erilaiset listat, mahdollisesti ompelua, tuunausta ja illalla ripariporukka ja mahdollinen ahdistuskohtaus. Tulkoon jos tulee, haistatan sille paskat. Mä en anna sen pilata kaikkea.

Ei kommentteja: